[QUOTE="mamaa";24810491]En yleensä huutele provoa, mutta nyt tuntuu että tämä aloittaja haluaa nyt kuohuttaa tunteita. Ja oikeastaan toivonkin sitä, lapsen takia.
Totta kai teidän kuuluukin kannustaa koulun käyntiin (ja etenkin auttaa lasta siinä), mutta ei sen nyt mikään itseisarvo pitäisi olla. 13-vuotias lapsi on ihan lapsi vielä, ei hänen nyt tarvitse olla hankkimassa elämää itselleen. Ole sinä se aikuinen mikä sinun kuuluukin olla, rakasta, kannusta ja tue, ja kyllä se lapsi kasvaessaan todennäköisesti polkunsa löytää. Minulla oli vielä 17-vuotiaanakin vaikeuksi ymmärtää koulun merkitystä (lintsasin koko ajan enkä lukenut yhtään), mutta niin vain olin 26-vuotiaana esimiestehtävissä koulutettuna ihmisenä. Omat vanhempani luojan kiitos jaksoivat ja halusivat olla vanhempia minulle vielä kun olin 18-vuotias, pistivät rajat, rakastivat ja kannustivat, ja sain lukion päätökseen. Ja hyvä tuli! Lapset kypsyvät eri tahtiin ja sitä olisi hyvä miettiä kun lapsia tekee. Ei lapsi pyydä saada syntyä, vaan vanhemmat hänet itsekkäistä syistä tekevät ja silloin pitäisi sitoutuminenkin olla mietitty valmiiksi.
Ehdotankin nimimerkkiisi viitaten, hae apua masennukseesi jotta jaksat olla kunnon äiti lapsellesi.[/QUOTE]
Siis makee vastaus, jota en raaskinut pätkäistä! Jep, mun psykiatri on muutaman viikon kuluttua
.
Kun poika tuli koulusta, hän huomasi heti mielialani ja kysyi: "Mikäs nyt on hätänä?" En vastannut mitään. Poika teki läksyt ihan levollisena tämän ison pöydän ääressä ja sitten lämmitti itselleen ruokaa. Kun hän siinä söi, aloin jutella ja kerroin, että minua masentaa, kun hän ei ollut opetellut historian kokeeseen säätyjen merkityksiäkään (LOL). No, rakas poikani mietti hetken ja sitten sanoi:"Tai no ei mitään." Minä yllytin: "Sano vaan." Poika sanoi: Kukaan ei ole kaikessa hyvä. Siis wau!!! - Hokasin, että mä osaan kyllä vaikka mitä, mutta on yksi asia, jota en osaa lainkaan: minä en osaa olla äiti.
