Miten te adhd-lasten äidit ja isät

  • Viestiketjun aloittaja maassa
  • Ensimmäinen viesti
Meillä lapsi on ollut syntymästään saakka levoton. Huono nukahtamaan, alituisesti liikkeessä, menossa joka paikkaan kielloista huolimatta... kyllä se on ollut jotenkin selvää alusta asti, että lapsi ei ole tavallinen. Toinenkin lapsi on samanlainen, jopa hieman esikoistakin villimpi ja vilkkaampi.
 
Äiti huolissaan
[QUOTE="vieras";29011778]Meidän kohdalla ADHD ilmennyt jo taaperikäisestä lähtien, näin jälkikäteen kun ajattelee. Perheneuvolaan hakeuduimme lapsen ollessa vajaa neljä. Sitä kautta psyk.log tutkimukset. Saatiin sitten myös lähete lasten neurol.osastolle jossa olimme viikon ja diagnoosiksi tuli ADHD lapsen ollessa piirua yli kuusi. Nyt aloittamassa toimintaterapiaa.[/QUOTE]

Voitko kertoa millainen lapsi oli taaperoikäisenä? Olen kysynyt tätä asiaa ainakin 3-4 kertaa eri ketjuissa, mutta kukaan ei koskaan viitsi kertoa millainen ADHD-lapsi oli esimerkiksi 2-3 vuotiaana. Jokohan nyt tärppäisi?
 
Äiti huolissaan
[QUOTE="huolissaan";29013943]Onko teidän lapsilla ADHD näkynyt jotenkin jo pienenä, esim. 2-3-vuotiaana? Miten?[/QUOTE]

Just tähän minäkin haluaisin kuulla vastauksia. Tosiaan olen eri ketjuissa asiaa kysynyt useasti eikä koskaan kukaan viitsi vastata.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti huolissaan;29014098:
Voitko kertoa millainen lapsi oli taaperoikäisenä? Olen kysynyt tätä asiaa ainakin 3-4 kertaa eri ketjuissa, mutta kukaan ei koskaan viitsi kertoa millainen ADHD-lapsi oli esimerkiksi 2-3 vuotiaana. Jokohan nyt tärppäisi?
Kuten tuossa yllä totesin, niin huono nukahtamaan, alituisesti liikkeessä, menossa joka paikkaan kielloista huolimatta. Esikoinen oppi puhumaan kunnolla vasta liki 3-vuotiaana ja on puhunut siitä lähtien paljon ja kovalla äänellä, usein malttamatta odottaa vuoroaan. Kuopus oppi puhumaan selkeästi jo 2-vuotiaana. Puhuu paljon, kyselee koko ajan, ei malta odottaa puheenvuoroa, puhuu kovalla äänellä. Muunmuassa tätä.
 
"huolissaan"
Meillä lapsi on ollut syntymästään saakka levoton. Huono nukahtamaan, alituisesti liikkeessä, menossa joka paikkaan kielloista huolimatta... kyllä se on ollut jotenkin selvää alusta asti, että lapsi ei ole tavallinen. Toinenkin lapsi on samanlainen, jopa hieman esikoistakin villimpi ja vilkkaampi.
Onko teidän lapsella ollut 2-3-vuotiaana sellaista, että hokee jotain sanaa, eikä lopeta millään, ikään kuin lapseen ei saisi mitään kontaktia? Meillä lapsi saattaa esimerkiksi ottaa jonkun lelumuksin ja sanoa "kahvia". Yleensä kysyn, kelle lapsi laittaa kahvia ja keskustelu jatkuu, mutta joskus se jää hokemaan sitä, eikä tunnu tajuavan mitään kysymyksiä. Välillä se hokeminen saattaa muuttua huutamiseksi tai jopa "karjahteluiksi" (siis edelleen sitä sanaa hokee). Saattaa myös hokea jotain "tiks toks" tmv. päätöntä eikä lopeta millään, tai tehdä jotain omituisia äännähdyksiä. Lapsi myös yleensä liikkuu koko ajan, esimerkiksi vispaa päätä ja käsiä puolelta toiselle jne. ja jos saan lopettamaan, jatkaa jotain pienempää liikettä, esimerkiksi pään nykimistä.

Lapsi myös varsinkin vauvana ikäänkuin taisteli nukahtamista vastaan. Piti jotain yninää/kitinää aivan väsyneenä, mutta kun silmät painuivat kiinni, avasi ne väkisin, alkoi huutamaan ja huitomaan, ikään kuin ei haluaisi nukkua. Myöhemmin alkoi "nukuttaa" itsensä heijaamalla itseään tai hakkaamalla päätä tyynyyn ja samalla ääntelee.
 
"huolissaan"
Kuten tuossa yllä totesin, niin huono nukahtamaan, alituisesti liikkeessä, menossa joka paikkaan kielloista huolimatta. Esikoinen oppi puhumaan kunnolla vasta liki 3-vuotiaana ja on puhunut siitä lähtien paljon ja kovalla äänellä, usein malttamatta odottaa vuoroaan. Kuopus oppi puhumaan selkeästi jo 2-vuotiaana. Puhuu paljon, kyselee koko ajan, ei malta odottaa puheenvuoroa, puhuu kovalla äänellä. Muunmuassa tätä.
Meillä sama juttu, mutta olen ajatellut, että kovaäänisyys, jatkuva höpötys ja päälle puhuminen voisi olla myös ikäisilleen yleistä? Vai onko? :D Usein kun puhun esimerkiksi miehelle, lapsi toistaa perässä aina viimeisen sanan minkä kuulee. (Jos sanon vaikka, että tuo kaupasta maitoa, leipä ja omenoita ja käy samalla postissa, taustalla kuuluu erittäin kovalla volyymillä "aupasta-eipä-käy-postissa" :D)
 
[QUOTE="huolissaan";29013943]Onko teidän lapsilla ADHD näkynyt jotenkin jo pienenä, esim. 2-3-vuotiaana? Miten?[/QUOTE]
Lapsi oli todella lyhytpinnainen ja vähäuninen, jätti päiväunet kokonaan 1v4kk iästä eteenpäin pois (sitä ennen nukkui max 20 min päiväaikaan, vastasyntyneestä lähtien).
Liikkui juosten ja puhui koko ajan, toisaalta oppi myös asioita, 1v 10kk osasi aakkoset ja selitti ummet ja lammet asioita, erittäin hyvä puhumaan ja kertomaan tarinoita
 
Äiti huolissaan
Kuten tuossa yllä totesin, niin huono nukahtamaan, alituisesti liikkeessä, menossa joka paikkaan kielloista huolimatta. Esikoinen oppi puhumaan kunnolla vasta liki 3-vuotiaana ja on puhunut siitä lähtien paljon ja kovalla äänellä, usein malttamatta odottaa vuoroaan. Kuopus oppi puhumaan selkeästi jo 2-vuotiaana. Puhuu paljon, kyselee koko ajan, ei malta odottaa puheenvuoroa, puhuu kovalla äänellä. Muunmuassa tätä.
Kiitos tästä. Osa sopii meidän 3-vuotiaaseen, osa ei. Lapsi on aina ollut hyvä nukahtamaan eli tietynlainen rauhoittuminen onnistuu. Toisaalta lapsi on valtavan energinen, levoton, kärsimätön, impulsiivinen. Puhuu kai ihan ikätasoisesti, mutta ei ainakaan yhtään keskivertoa paremmin. Hänellä on todettu kireä kielijänne, mikä saattoi aikanaan vaikeuttaa selkeän puheen tuottamista.
 
Esikoisella on tapana puhua itsekseen, toistella jotain sanoja mutisemalla. Mutta se on tullut vasta myöhemmin, ehkä 5-vuotiaana. Koko ajan jokin paikka nykii, jalat heiluvat tai kädet tai sormet tai pää. Nuorempi on kyllä ehkä tässä pahempi, jotenkin laajaliikkeisempi.

Nuorempi vajoaa välillä oman päänsä sisälle, tuijottaa tyhjyyteen ja on ihan pihalla, ei tunnut tajuavan, että häntä puhutellaan.

Minä en tiedä, millaisia ns. normaalit lapset ovat. Olen päätellyt, että tuskin niin puheliaita, kovaäänisiä ja päällepuhuvia.
 
kykenette rakastamaan lastanne?

omallani on pahentunut tila nyt todella nopeasti ja lapsi on muuttunut miltei vieraaksi minulle. raapii,huutaa, hakkaa, potkii, myös sisaruksiaan.
saattaa alkaa ihan sekunnissa ja sitten saattaa olla tunnin päästä taas kinuamassa syliin.

tämä tilanne on omaa diagnosointiani, lapsi on muuttunut nyt tosi nopeasti ilkeäksi ja ollaan vasta menossa kouluun puhumaan asiasta.

Mitn teitä on ohjattu eteenpäin? Onko koulun kautta vai jotenkin muuten?
Ihan ensiksikin jos lapsi aivan ykskaks muuttuu täysin arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi, niin silloin kriisiaikaa perheneuvolaan eikä koululle tyhjää palaveeraamaan. Tietysti koulullakin pitää käydä, mutta vaikuttaa vähän akuutimmalta jutulta. Väkivaltainen käytös ei mitenkään itsestäänselvästi kuulu tarkkaavaisuushäiriöön. Tuossa voi olla taustalla jotain muutakin.

Toisekseen kyllähän sitä omaa lasta rakastaa aina. Tiedän, että tunteet on välillä ristiriitaisia. Kun toinen imee aivan kuiviin, on arvaamaton, hankala, tuottaa pettymyksen toisensa jälkeen. Kun mikään ei suju, vaikka kuinka on harjoiteltu ja muistuteltu. Mutta juuri silloin kun se lapsi on kaikkein inhottavimmillaan, häntä pitää kaikkein eniten rakastaa. Kun katsoo oikein tarkkaan ja malttaa, näkee kuinka hirveän hajallaan ja peloissaan, itseensä loputtoman pettynyt ja toivoton oma lapsi on. Hän raivoaa miten ei koskaan opi, ei koskaan onnistu, on tyhmä, huono ja turha. Ei sellaista voi olla rakastamatta, vaikka se sattuukin ihan hirveästi.

Meidän tutkimukset tehtiin perheneuvolassa jonne omatoimisesti hakeuduin. Koulupsykologin kanssa on tehty yhteistyötä, mutta hän ei ole ottanut tutkimuksiin mitenkään osaa. Kohtapuoliin ollaan menossa vielä neurologille selvittelemään lapsen juttuja tarkemmin, ja suurella todennäköisyydellä sieltä vielä pari diagnoosia lisää napsahtaa.
 
maassa
Ihan ensiksikin jos lapsi aivan ykskaks muuttuu täysin arvaamattomaksi ja väkivaltaiseksi, niin silloin kriisiaikaa perheneuvolaan eikä koululle tyhjää palaveeraamaan. Tietysti koulullakin pitää käydä, mutta vaikuttaa vähän akuutimmalta jutulta. Väkivaltainen käytös ei mitenkään itsestäänselvästi kuulu tarkkaavaisuushäiriöön. Tuossa voi olla taustalla jotain muutakin.

Toisekseen kyllähän sitä omaa lasta rakastaa aina. Tiedän, että tunteet on välillä ristiriitaisia. Kun toinen imee aivan kuiviin, on arvaamaton, hankala, tuottaa pettymyksen toisensa jälkeen. Kun mikään ei suju, vaikka kuinka on harjoiteltu ja muistuteltu. Mutta juuri silloin kun se lapsi on kaikkein inhottavimmillaan, häntä pitää kaikkein eniten rakastaa. Kun katsoo oikein tarkkaan ja malttaa, näkee kuinka hirveän hajallaan ja peloissaan, itseensä loputtoman pettynyt ja toivoton oma lapsi on. Hän raivoaa miten ei koskaan opi, ei koskaan onnistu, on tyhmä, huono ja turha. Ei sellaista voi olla rakastamatta, vaikka se sattuukin ihan hirveästi.

Meidän tutkimukset tehtiin perheneuvolassa jonne omatoimisesti hakeuduin. Koulupsykologin kanssa on tehty yhteistyötä, mutta hän ei ole ottanut tutkimuksiin mitenkään osaa. Kohtapuoliin ollaan menossa vielä neurologille selvittelemään lapsen juttuja tarkemmin, ja suurella todennäköisyydellä sieltä vielä pari diagnoosia lisää napsahtaa.
tuliko teill sitten yllättäen raivokohtauksia? sitä ennen lapsi oli normaali?
 
tuliko teill sitten yllättäen raivokohtauksia? sitä ennen lapsi oli normaali?
Ei lapsi ole koskaan ollut normaali. Pienenä pystyttiin vielä laittamaan paljon keskosuuden, temperamentin ja iän piikkiin. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi, sitä selkeämmin hän alkoi erottua muista. Toisten lapset oppivat ohjaamaan omaa toimintaansa, kertomaan miltä heistä tuntuu, käyttämään eri ratkaisukeinoja erilaisissa tilanteissa ja soveltamaan aiemmin oppimaansa uusiin tilanteisiin. He oppivat ennakoimaan, suunnittelemaan, valmistautumaan, noudattamaan ohjeita. He oppivat pukeutumaan ilman jatkuvaa valvontaa ja neuvomista, oppivat olettamaan että se mikä oli totta eilen on totta myös tänään. Toisten lapset hakivat lohdutusta vanhemmiltaan kun heillä oli paha olo, kertoivat suruistaan ja halusivat syliin. Toisten lapset itkivät, kun löivät päänsä tai jättivät sormensa oven väliin.

Mekin kyllä harjoittelimme ahkerasti, mitään ei vain tapahtunut. Tiedon määrä kyllä kasvoi, oppi lukemaan ja laskemaan, oli oikein älykkö. Eikä mitään muuta. Joka päivä samat taistelut, harjoittelut ja lopputulokset. Päivästä, viikosta, vuodesta toiseen. Sokeuduin, annoin lapsen älyllisten taitojen hämätä. Samoin kävi päiväkodissa. Olihan hänellä paljonkin erikoista käytöstä ja käytännön asiat eivät ottaneet sujuakseen, mutta hänhän olikin niin tavattoman lahjakas muissa asioissa -eihän sitä kaikkea voi täydellisesti hallita. Vasta kun neljä vuotta nuorempi sisarus alkoi parivuotiaana kiriä esikoisesta ohi, aloin todella nähdä.

Raivokohtaukset ovat vuosi vuodelta vähentyneet, kun olen oppinut ennakoimaan niitä ja ennen kaikkea näkemään syyt niiden takana. Lapsi ei syitä kerro, koska hän ei itsekään tiedä. Hän ei satuta toisia, vaan itseään.

Eli niin. Synnynnäiset häiriöt eivät vain yhtenä päivänä ala. Usein huomaamattaan mukauttaa elämää sellaiseksi että pärjäillään, ja ongelmat tulevat esiin vasta kun ne kasvavat niin suuriksi ettei niitä voida olemassa olevilla resursseilla enää riittävästi kompensoida. Silloin kun tilanne "räjähtää käsiin", on käynyt joko niin että kompensaatiomekanismit ovat pettäneet tai vastaavasti itse haasteet ovat jostain syystä äkillisesti vaikeutuneet.

Siis jotain on tapahtunut. Kun oireena on väkivalta, on kai selvää että syy täytyy selvittää hyvin nopeasti ja käytös saada hallintaan. Jos impulssikontrollin puute ilmenee väkivaltaisesti, on oltava väkivaltaisia impulsseja. Jos niitä ei ollut aiemmin, miksi niitä on nyt?
 
adhd lapsen äiti
rutiinit, rajat ja rakkaus <3 ! mennään tehdään lomaillaan, käydään joskus minilomalla hotellissa, syödään ravintolassa, käydään puistoissa ymym, eletään normaalia elämää, vaikkakin hieman rikkaampaa sellaista, emme vaihtaisi perheessämme päivääkään ja aiomme yrittää vielä lapsia, täysin samanvertainen ja rakas kuin muutkin <3
 
"vieras"
Ei lapsi ole koskaan ollut normaali. Pienenä pystyttiin vielä laittamaan paljon keskosuuden, temperamentin ja iän piikkiin. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi, sitä selkeämmin hän alkoi erottua muista. Toisten lapset oppivat ohjaamaan omaa toimintaansa, kertomaan miltä heistä tuntuu, käyttämään eri ratkaisukeinoja erilaisissa tilanteissa ja soveltamaan aiemmin oppimaansa uusiin tilanteisiin. He oppivat ennakoimaan, suunnittelemaan, valmistautumaan, noudattamaan ohjeita. He oppivat pukeutumaan ilman jatkuvaa valvontaa ja neuvomista, oppivat olettamaan että se mikä oli totta eilen on totta myös tänään. Toisten lapset hakivat lohdutusta vanhemmiltaan kun heillä oli paha olo, kertoivat suruistaan ja halusivat syliin. Toisten lapset itkivät, kun löivät päänsä tai jättivät sormensa oven väliin.

Mekin kyllä harjoittelimme ahkerasti, mitään ei vain tapahtunut. Tiedon määrä kyllä kasvoi, oppi lukemaan ja laskemaan, oli oikein älykkö. Eikä mitään muuta. Joka päivä samat taistelut, harjoittelut ja lopputulokset. Päivästä, viikosta, vuodesta toiseen. Sokeuduin, annoin lapsen älyllisten taitojen hämätä. Samoin kävi päiväkodissa. Olihan hänellä paljonkin erikoista käytöstä ja käytännön asiat eivät ottaneet sujuakseen, mutta hänhän olikin niin tavattoman lahjakas muissa asioissa -eihän sitä kaikkea voi täydellisesti hallita. Vasta kun neljä vuotta nuorempi sisarus alkoi parivuotiaana kiriä esikoisesta ohi, aloin todella nähdä.

Raivokohtaukset ovat vuosi vuodelta vähentyneet, kun olen oppinut ennakoimaan niitä ja ennen kaikkea näkemään syyt niiden takana. Lapsi ei syitä kerro, koska hän ei itsekään tiedä. Hän ei satuta toisia, vaan itseään.

Eli niin. Synnynnäiset häiriöt eivät vain yhtenä päivänä ala. Usein huomaamattaan mukauttaa elämää sellaiseksi että pärjäillään, ja ongelmat tulevat esiin vasta kun ne kasvavat niin suuriksi ettei niitä voida olemassa olevilla resursseilla enää riittävästi kompensoida. Silloin kun tilanne "räjähtää käsiin", on käynyt joko niin että kompensaatiomekanismit ovat pettäneet tai vastaavasti itse haasteet ovat jostain syystä äkillisesti vaikeutuneet.

Siis jotain on tapahtunut. Kun oireena on väkivalta, on kai selvää että syy täytyy selvittää hyvin nopeasti ja käytös saada hallintaan. Jos impulssikontrollin puute ilmenee väkivaltaisesti, on oltava väkivaltaisia impulsseja. Jos niitä ei ollut aiemmin, miksi niitä on nyt?
Mikä teillä on diagnoosina nyt? Onko jotain autismin kirjoon? Kuulostaa niiiin tutulta. Meille viimeksi väläyteltiin kehitysvamma diagnoosia, nyt on vaan kehitysviivästymä ja autistiset piirteet. Mitä enemmän olen aiheeseen koittanut perehtyä, niin olen enemmän autismi diagnoosin kannalla kuin kehitysvammaisuuden. Minusta kehitysviive johtuu haluttomuudesta ja motivaation puutteesta oppimiseen, ei siitä että ei olisi resursseja oppia näitä asioita. Oppii hyvinkin nopeasti vaikeitakin asioita jos vaan haluaa, useinmiten ei.
 

Yhteistyössä