Otin lemmikin. Osa masentumisen syystä oli juurikin kaikkien lemmikkien menettäminen lyhyellä aikavälillä. Masennus syveni ja kesti kolmisen vuotta. Hain apua ja paperini unohdettiin pinon alle, ja kun viimein pääsin psykiatrille, tämä analysoi masennukseni vaikeaksi, vaikka koin olon jo helpottuneen

Kävin juttelemassa muutaman kerran, en kokenut siitä olevan apua. Lääkkeitä kokeilin viikon, lopetin kun ne tuntuivat pahalta. Opettelin katselemaan ympärilleni ja etsimään positiivisia asioita. Opin sen jopa niin hyvin, että myöhemmin oon löytäny kaikista ikävistä asioista hyviäkin puolia ja keskityn niihin. Opettelin myös tarkkailemaan luontoa (tykkään luonnosta) ja nauttimaan kaikista pienistä havainnoista. Opettelin pysähtymään kauniina talviaamuna ja nauttimaan pienen hetken auringonsäteistä, jotka osuvat kuuraisiin puun oksiin. Opettelin seuraamaan luonnon heräämistä keväisin. Tärkeintä on vain pysähtyä. Ja katsoa. Tuntea. Olla hetki paikallaan keskellä kiirettä. Esim lenkeillä saatan pysähtyä yllättäin ihan mihin kohtaan vaan ja katsella ympärille hetken, fiilistellä siinä vaikka sadetta, tuulta, aurinkoa, pilviä, lintuja, kasveja, kaikkea, ja ajattelen kuinka onnellinen olenkaan juuri nyt, ja sitten jatkan matkaa.
Tuon masennuksen myötä päätin, et mikään ei koskaan tuu painamaan mua enää niin maihin et masentuisin uudestaan. Kerrassaan hirveitä asioita on munki kohdalle osunu myöhemmin elämän varrella, mut kaikesta oon selvinny positiivisuuden ja järjen avulla, ja tietty ystävien
