Miten selvisitte, kun lapsi tuli teholta kotiin?

Eli siinä se kysymys olikin.
Eli miten selvisitte ajasta kun lapsi tuli teholta kotiin?

Olitteko te vaan kun kaikki oli ns. ohi, niin onnellisia, vai oliko teillä samanlaista paniikkia, kun itsellä pelkäsitte, että mitä seuraavaksi.

Kysymys on nimenomaan niiltä vanhemmilta, kenen vastasyntynyt on joutunut olemaan teholla enemmän kuin pari päivää.


Oma lapsi oli ensin Porissa, sitten Turussa ja sitten taas Porin lastenosaston teholla mm. RDS-taudin vuoksi. Nyt oltu kohta puolitoista viikkoa kotona, lapsi on terve, mitä nyt on edelleen välillä kiivasta hengitystä. Paino nousee lupaavasti eikä oikeasti ole mitään ongelmaa enää. Mutta silti jokainen erilainen säpsähdys ja värähtelyt mitä esikoisella ei ollut saa melkein paniikkiin nyt. Onko tämä nyt jotain pahaa, mitä nyt, pitääkö soittaa lääkäriin -ovat ensimmäisiä ajatuksia. Se, että ensimmäisenä viikkona pelättiin lapsen kuolevan, kun tuli ongelmia toisen perään. Toisella viikolla alkoi toivoa olemaan ja loppujen lopuksi viikon lopulla kotiutui. Mutta mulle jäi se pelko. Hirveä pelko kätkytkuolemastakin.Eli oliko muilla tälläistä hemmetin pelkoa. Järki sanoo, että nyt pitäisi täysin sydämin nauttia lapsesta, eikä pelätä. Mutta joku pääkopan sisällä sanoo, että vieläkään ei täysin uskalla vaan nauttia uudesta lapsestaan. Esikoisesta tätä pelkoa ei ole, vaan hänen kanssa uskaltaa olla luontevasti.

 

meillä tyttö jäi lo:lle kun ei ruoka pysynyt sisällä, oli sairaalassa 3 viikkoa ja pääsi kotiin nenämahaletkun kanssa. Mulla oli jatkuva huoli siitä syökö tarpeeksi vielä 1 vuotiaana nyt osaan ottaa rennommin.

ei ehkä helpottanut, mutta niin se vain on että pienestä on huolissaan.

 

Ei näillä jutuilla ole järjen kanssa mitään tekemistä, ikävä kyllä.

Mä olin tosi, tosi hädissäni, lähes hysteerinen kun esikoinen tuli teholta kotiin (siis syntymänsä jälkeen). Mutta kyllä niitä ongelmia sitten tulikin lisää, se ei ollut mitään väärää luuloa se mun hysterisointini silloin (vaikkei kukaan mua aluksi uskonutkaan, lääkärikin nauroi päin naamaa kun sanoin ettei vauva taida olla terve).

Sitten kun sydänleikkauksen jälkeen tultiin teholta kotiin (siinä oli kyllä osastojaksokin välissä), mun oloni oli ihan levollinen. Eli ei näillä ole järjen kanssa mitään tekoa

Kuopuksen kanssa sama juttu...

Ja vieläkin mä tarkkailen, ja välillä maalailen piruja seinille, vaikka pojat voivat suht hyvin sydänten puolesta.
Tiedä sitten että koska helpottaa, vai tulenko stressaamaan aina...seuraamaan hengitystä, hikoilua, jaksamista... Luultavasti.

Tuli ehkä vähän turhan tylyä tekstiä, ei mun ollut tarkoitus masentaa. Voi se ohikin mennä, ehkä... Mutta sen haluan vielä sanoa, että jos sinua yhtään epäilyttää, niin vie lapsi lääkäriin. Yksikään lääkärireissu EI ole turha, jos sillä saadaan kevennettyä jonkun mieltä varmistamalla että kaikki on hyvin (<- siteerasin viimeisessä lauseessa meidän lasten kardiologia, hän jaksaa aina sanoa noin )

 

no meidän lapsi oli teholla, ja sieltä sitten siirtyi lastenosastolle, josta joutui takasin teholle.
Yhteensä 15 päivää..
En uskaltanut käsitellä lasta normaalisti, sillä hänet oltiin leikattu ja leikkaushaava oli ymmärrettävästi kipeä.

Mutta toisaalta oltiin sillä mielellä, että onneksi kaikki on nyt hyvin, mutta sitten taas jäi harmittamaan ne ensimmäiset viikot, mitä saatiin pitää vauvaa kotona, kun jatkuvasti pelotti nostella vauvaa, että aiheuttaako se lapselle kipuja ja repeääkö leikkaushaava. (juu eihän se voi revetä, mutta silti pelotti..)

 

No meillä kuopus meinasi kuolla synnytykseen, syntyi ns. hengettömänä. Ei alkanut hengittää itse vaan tarvitsi elvytystä. Oli muutaman viikon vastasyntyneitten teholla, alkupäivinä ei tiedetty oliko hapenpuute synnytyksen aikana aiheuttanut vaurioita, ja jos oli, minkälaisia. Sai epileptisen kohtauksen muutaman tunnin ikäisenä, lääkäri sanoi ettei yhtään osaa sanoa miten käy.

Taisin olla sokissa synnytyksen jälkeen, koska muistan, miten nyökyttelin vaan, kun lääkäri luetteli mitä tutkitaan: aivokuvaus, selkäydinnesteet, eeg, röntgenkuvat keuhkoista jne. En tuntenut yhtään mitään. Olin vaan sitä mieltä, että hyvä kun tutkitaan.

Kun lapsi pääsi kotiin, en käynyt kertaakaan yöllä tarkistamassa hengittääkö hän, kuten esikoisen kohdalla tuli tehtyä. Ylipäätään en ajatellut mitään ensimmäisen vuoden aikana, koska vuoden verran tehtiin tutkimuksia ja selviteltiin, onko hapenpuute aiheuttanut mitään vaurioita. En tuntenut pelkoa, en paljon mitään.

Nyt vasta jälkeenpäin asia on iskenyt tajuntaan, ja olen itkenyt kunnolla sitä, mitä meinasi tapahtua. Kun nyt ajattelen, kuinka lähellä kuolemaa lapseni oli, tuntuu iso möykky rinnassa. Mieskin on ihmetellyt miten rauhallinen olin vauvan kanssa kotona, vaikka esikoisen kanssa juoksin koko ajan tarkistamassa, että kaikki on hyvin. Muuta syytä en keksi, kuin sen, että tosiaan menin niin pahasti sokkiin etten osannut tuntea mitään. Enkä uskaltanut tavallaan kiintyä lapseen, koska alitajuisesti ajattelin, että hän ei selviä. Vasta kun lapsi oli reilun vuoden ja lääkäri sanoi, että kaikki on kunnossa, aloin luoda suhdetta häneen. Nyt on aivan ihana/vihastuttava/eläväinen/rakas lapsi. Ja tosiaan näin jälkeenpäin tuntuu pahalta, kun ajattelen, miten lähellä kuolema kävi.

Toivon kaikkea hyvää teille ja onnea pienelle elämässä eteenpäin! Alku on joillakin hieman rankempi kuin toisilla, mutta kyllä se siitä.

 

Sinä sanoit just sen ytimen. Ei uskalla kiintyä lapseen täysin kun pelkää, että jos kuitenkin kuolee. Enkä mä sano, että mitään kiintymystä ei olisi, ei sitä muuten synnytyksen jälkeen pari tuntia olisi muuten raahautunut sinne teholle. Kun enemmän sitä oli lapsesta huolissaan, vaikka oma kunto oli myös kehno, mutta ei niin paha kuin lapsen.

Mutta kaikki jutut vaikeasta alkupolusta on tarpeen, että tiedän, että en ole yksin.

 

Meidän lapsi syntyi keskosena rv32 ja sai diagnoosiksi RDS levis. Selvisi pelkällä CPAP hoidolla, ensimmäisen viikon aikana oli muutamia merkittäviä apneoita. Suurimmat ongelmat olivat syömisen opettelussa ja painon nousussa. Kotiin päästiin kuukauden tehohoidon jälkeen.

Jälkeenpäin ajateltuna elin keskola-ajan ja kotiutumisen jälkeisen kuukauden aivan sumussa. Olin niin stressaantunut lapsen tultua kotiin, että maidontulo loppui. Itkin kaikkea. Olin yliväsynyt. En osannut sopeutua elämään kotona, kun ei tarvinnut juosta missään. Olin lukenut kohonneesta kätkytkuolemariskistä ja pelkäsin pirusti. Otin lapsen aina viereen nukkumaan, kun kuulin perhepedin vähentävän kätkytkuolemariskiä. En jättänyt lasta koskaan yksin, en edes nukkumaan. Pidin paljon sylissä, iholla. Seurasin huulten väriä, eiväthän ne vain ole siniset...

Jännää, että joka paikassa puhutaan aina tehohoito-/keskolajakson raskaudesta. Minut yllätti myös kotiin pääsyn raskaus.

Synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuminen oli varmasti lähellä. Oman äidin tuki ja miehen vahva läsnäolo auttoi. Neuvolassa oli painonseurannan vuoksi käynnit ensimmäiset pari kuukautta ihan viikon, kahden välein. Seurasivat varmasti minunkin jaksamistani, vaikkeivat ääneen sanoneetkaan. Toisaalta se tuntui hyvältä. Synnytys oli rankka myös minulle, henki meinasi mennä meiltä molemmilta. Sellainen kokemus vaati aikalailla pureskelua keneltä tahansa, saati sitten hormoonien kanssa painivalta tuoreelta äidiltä

Puhuminen auttaa. Toivottavasti sinulla on läheisiä ihmisiä! Kerro avoimesti huolesi, myönnä että pelkäät, sano että olet vähän sekaisin kaikesta. Ihmiset ymmärtävät yllättävän hyvin. Syö ja nuku itsekin, varsinkin nuku aina kuin mahdollista. Pyydä että pääset tiheämmin käymään neuvolassa alkuvaiheessa. Älä jää pelkojesi kanssa yksin! Unohda voimiasi syövät turhuudet kuten muiden hyysäämiset ja siivoamiset, ole terveesti itsekäs. Lapsesi on sinulle nyt tärkeintä. Mutta jos välillä tuntuu, että tarvitset henkireikää, olet sen varmasti ansainnut. Lapsi pärjää taatusti vähän aikaa jonkun toisenkin hoidossa.

Omalla kohdallani elämä muuttui "normaalimmaksi" vauvan ollessa noin neljän kuukauden ikäinen. Uskallettiin pyytää vieraita ja käydä itsekin jossain. Pohjaton väsymys helpotti ja lapsi söi hyvin. Aloin luottaa, että pieni oli tullut jäädäkseen.

Rakastat varmasti lastasi, olet häneen jo kiintynytkin. Sinä pelkäät. Äidit pelkäävät rakastamiensa lasten puolesta!

Ja luota itseesi. Tiedät varmasti, jos lapsellasi ei ole kaikki kunnossa. Silloin toimit niin kuin parhaaksi katsot. Pärjäätte kyllä! Onnea ihanasta vauvastasi

 

No... Mulle puolivuotta kestänyt pelko lapsen terveydestä teki mielenterveydelle kuperkeikkaa, joten ammattiauttajalla tätänykyä käyn... Siis sellanen pelko. Pelko, että jotain tapahtuu. Etenkin lapsille, mutta myös mulle tai miehelle.
Se pelko on jäänyt... Ja se haittaa jo elämää. Peloista on lisäksi puhjennut paniikkihäiriö.

 

No voin sanoa että kyllä sinä oma aikansa meni, tosin me oltiin niin kauan vuodeosastollakin että ei ihan teholta suoraan. Turussa ja Porissa ollaan mekin istuttu enemmän kun laki sallii. Toisaalta olin kotiinlähtö vaiheessa niin kypsä sairaalassa oloon että ajatteli vaan kunhan kotiin päästään niin hyvä on.

 

Mie: Saanko kysyä, miksi synnytit noin aikasilla raskausviikoilla?

Ite sain pahan raskausmyrkytyksen ja Hellp-syndrooman ja sektio tehtiin rv26+5. 2kk oltiin teho-osastolla, sitten siirto omaan sairaalaan ja vielä 1kk vauvalassa. Puhuit siitä, ettei uskaltanut kiintyä vauvaan. Huomasin itse tämän saman. Tosin kävin 120km päässä vähintään jokatoinen päivä, vaikka oma kunto oli todella huono. Eli kyllä kai siinä jotakin kiintymystä kuitenkin oli. En itkenyt kertaakaan vauvan sairaalaoloaikana. Vasta nyt pikkuhiljaa olen herännyt todellisuuteen, ja kaikki palaa hiljalleen flash backina. Pikkukakkosta nyt yritellään, joten johtuisikohan siitä.

Mutta ap tiedät kyllä itse milloin lapsesi ei ole ok. On ihan oikein viedä silloin lääkäriin ja itse olen lasta vienyt hyvin tiheästi. Minua luultavasti luultiin äidiksi,joka haluaa vain lääkärien tutkivan lasta, mutta onneksi loppuen lopuksi löytyi myös syy. Astma :heart:

 

Millä rv:llä lapsesi on syntynyt? Onko hän muuten hyvänkokoinen? Syö ja nukkuu? Säpsähtelyt ovat joissain määrin normaaleita, vapina voi johtua alhaisesta sokeritasosta. JOs vapina johtuu alhaisesta verensokerista, on se kokoaikaista, ei hetkittäistä. Tuntemuksista kannattaa puhua neuvolassa/sairaanhoitajan/tukihenkilön kanssa. Mies ei aina välttämättä ymmärrä näitä juttuja...

 

Synnytin rv38+0, mutta käynnistystä aloiteltiin jo rv37:lla ja punktioitiin keuhkojen tilaa jo ensimmäisen kerran rv 35:llä. Lapsi on nyt 3970g eli kasvaa ja syö. Neuvolassa sanoivat, että värähtelyt on keskushermon keskoisuutta.
Ja varmaan onkin. Nyt kotona oltu kohta 3 vk ja elämä alkaa palautumaan tulee sitä normaalia elämää.