[QUOTE="Äiti";25627766]Miten tuon toisten mielyttämisen saisi vähemmälle, kun tuntuu nyt että lapsi saa hyvänmielen itselleen vain kun on mielyttänyt jotain toista. Varsinkin kavereiden kanssa ja minun. Haluaa aina tehdä sitä mitä minä ja syödä sitä mitä minä, jos en tykkää jostakin niin hänkään ei tykkää. Itse olen ollut täysin samanlainen ja nyt aikusena tuntuu että miksi miksi en tehnyt ja sanonut niin ja näin.
Olen yrittänyt sanoa että sinä saat olla ihan oma itsesi ja tykätä niistä asioista mistä tykkäät, toista voi rakastaa vaikka tykkääkin eriasoista ja kavereiden kanssa voi olla erimieltä asioista.
Ehkä tämä onkin enemmän minun ongelmani kuin lapsen ja lapsella on hyvä olla näinkin. Ja kaikki juontuu vain siitä että tunnistan lapsessani juuri niitä samoja piirteitä kuin itse olin lapsi ja juuri niitä mitä olisin toivonut että olisi ollut toisin.[/QUOTE]
No kun mietin, niin tuohan on yhteiskunnallinen ongelma, että tyttömäisten pehmeiden ja herkkien ihmisten ei anneta rauhassa olla sitä. Ei anneta sitä arvoa, mikä kuuluu. En usko, että tuollaisesta ihmisestä kasvaa nöyrä orja ja perässähiihtäjä tai hyväksikäytettävä hölmö, kunhan hän saa kasvaa luottamuksen ja rauhallisen hyväksynnän ilmapiirissä. Sen sijaan hänellä on paljon hyödyllistä annettavaa ja opetettavaa tälle kovuuteen taipuvaiselle maailmalle.
Se tärkein ja kallein lahja, jonka voimme toisillemme antaa on se vakaa usko, että toinen pärjää kyllä, vaikka rämpisikin. Rämpiminen kuuluu elämään, rämpimättä ei ihminen opi kävelemään varmasti. Oppimiskyky säilyy parhaiten, kun siihen ei kajota, uskotaan vain toiseen ja säilytetään tietty kunnioittava etäisyys. Jokainen lapsenmittaiseksi jäänyt aikuinen voi kertoa, miten vaikeaa se kunnioittava etäisyydenpito muille on. Eli kun pieni koko houkuttelee kohtelemaan liikuttavana söpöläisenä sen jälkeen kun pelkovaiheesta on päästy yli, niin sen ymmärtäminen on todella vaikeaa, että toinen koostaan huolimatta on aikuinen ihminen aikuisen tarpeineen ja odotuksineen ja oikeuksineen. Pätkän pitäisi ehkä seistä pöydällä ja katsella toista naamakorkeudelta, että aivoihin ohjelmoitu lapsensuojeluvaisto ohittuisi ja voisi lopultakin kyetä näkemään toisen omana itsenään.
Ehkä lapset kärsivät jatkuvasti samasta ongelmasta - on vaikea muistaa heidän kuitenkin olevan erillisiä ihmisiä, jotka elävät omaa elämäänsä emmekä me voi sitä elää heidän puolestaan eikä pidä edes yrittää. Lapsen lisäongelma on sitten, että heidän ikään kuuluvaa epävarmuuttaan ja riippuvuuttaan pidetään ongelmina, sen sijaan että nekin hyväksyttäisiin eikä niiden pelättäisi vähintäänkin aiheuttavan ongelmia myöhemmin.
Kaikilla lapsilla on joku piirre tai taipumus, jonka voi olettaa aiheuttavan jatkossa ongelmia, ja syy on se että he ovat ihmisiä. Heillä on oikeus siihen, ja aikuiseksi kasvaminen vaatii sen, että ihmistaimi oppii pärjäämään ongelmiensa kanssa. Mutta aikuisten ei tarvitse tätä prosessia yrittää nopeuttaa karaisemalla ja vahvistamalla väkisin, eikä toisaalta hidastaa kätkemällä ongelmakohtia lapselta tai terapoimalla niitä, ellei kysymyksessä ole joku sentasoinen ongelma että tarvitaan ammattilaista terapoimaan, eikä tässä taideta sellaista tarvita.
Yleissääntönä huolehtimiselle: myöhemmin on ihan hyvä aika huolehtia. Ne tapaukset ovat erikseen missä aikuisia pitää hoputtaa hyväksymään että lapsella on todellisia ongelmia. Vaikuttaa että tässä tapauksessa aikuista pitää rauhoittaa ja todeta, että ongelmien todellisuutta ei vielä ole syytä uskoa.
Eli ap, mene peilin eteen, hymyile ja keikistele ja ole ylpeä siitä kuka olet. Sitten kuljet ympäri kämppää maailman omistajana, ja suot lapselle sen ihanan mahdollisuuden, että hän saa kulkea perässäsi ja ihailla sinua itsensä unohtaen, eikä hänen tarvitse olla sinun huolestuneen tai rohkaisevan katseesi kohteena, eikä ylipäätään kohteena paljon muulloin kuin halutessaan. Epäilen että olet senverran huolekkuuteen taipuvainen edelleen, että et vielä tiedä, mitä on elää itsevarmana. Voit kuitenkin jatkaa maailman haltuunottoa päivä päivältä, ja sillä tapaa antaa lapsellesi mallin siitä, miten ollaan onnellisia ja pelottomia.
Luulen, että lapsesi on siinä kehitysvaiheessa, että hän haluaa apinoida sinua ihan tarkkaan. Anna hänen tehdä se vapaasti ja kun hän on tehnyt sitä tarpeekseen, alkaa seuraava vaihe. Eri mieltä oleminen onnistuu luontevasti joka iässä vihaiseksi kasvaneilta lapsilta, jotka sitten aikuisena havahtuvat siihen, että se suuri itsenäisyys ja erillisyys oli lopultakin valhetta vain. Mutta onnellisempien tähtien alla kasvanut lapsi apinoituaan kylliksi kehittyy tyytyväisesti erilliseksi ihmiseksi omine haluineen ja tekemisineen, kun hänen ihailemansa ihminen on sitä.
Voin olla väärässäkin, kun tiedän kuitenkin enemmän eläimistä kuin ihmisistä. Eli älä vaan minua miellytä, mieti itse!
