Miten puhua lapselle omasta sairaudesta?

[valdemaria]

Hei.
Illalla olin menossa lapsen (kohta 4-vuotiaan) kanssa nukkumaan. Mulla on sairaus, sovitaan vaikka että reuma. No muistin, etten ole ottanut iltalääkkeitä ja pomppasin niiden hakuun. Olen aikaisemmin sanonut lapselle, että syön niitä, etten tulisi kipeäksi ja että äitillä on reuma. Lapsi alkoi kyselemään, voinko tulla kipeäksi ja voiko lapset tulla kipeäksi.

Sanoin, että jotkut tulevat kipeäksi ja sille ei aina voi mitään. Lapsi on varmasti kuullut kun isänsä kanssa aiheesta puhutaan, mutta mikä on sopiva määrä lapsen korville? Ja voiko tämä aiheuttaa liikaa huolta lapsessa, kun välillä tosiaan olen kipeänä? Kerran tyttö toi mulle mandariinin ja sanoi, että se auttaa mun pipiin.

 

["poks"]

Jos puhuisit silloin, kun lapsi itse on toipumassa vaikka nuhakuumeesta? Konkretisoit lapselle, että nyt hänkin on pipi, mutta paranee pian. Siksi siis toipumisvaiheessa, että asia on tuoreessa muistissa ja lapsi tosiaan paranee pian. En sanoisi mitään sairauksista, joista ei koskaan parane, en tuossa yhteydessä. Niiden aika on jossain muussa kohdin.

 

["vieras"]

Tuossa tilanteessa minä tekisin sairaudesta mahdollisimman arkipäiväisen, puhuisin siitä avoimesti myös lasten kuullen. Näin siihen sairauteen ei lasten mielissä pääse liittymään mitään "mörköjä" tai tule sellaista oloa, että on jotain salaisuuksia joita ei lapsille kerrota. Lapsen mielikuvitus kun sitten kuitenkin pyrkii täyttämään puuttuvat aukot ja asiat voivat todella pahasti vääristyä. Itse olen kasvanut suvussa, jossa on paljon tuollaista salailua tai että asioista ei vaan puhuta, ehkä korkeintaan vihjaillen tai peitellen. Se on hirveän raskasta ja en omassa perheessäni halua samanlaista traditiota jatkaa. Meillä kaikesta puhutaan avoimesti, tietysti lapsille heidän ymmärryksensä taso huomioiden.

 

[halipupu harmaana]

Riippuu aika paljon lapsesta ja sairaudesta, mutta lasta ei kannata liikaa rasittaa aikuisten huolilla. Kannattaa varmaan sanoa lapselle, että kun äiti ottaa lääkettä, se auttaa ja pärjäät sairauden kanssa, ei hätää. Sitten jos sairaus on sen verran paha, että kuolema on väistämätön tosiasia, niin homma onkin vähän toinen. Meillä 4v. on nyt puhunut paljon kuolemisesta sen jälkeen kun hänen enonsa kuoli syöpään ja itkenyt paljon iltaisin ja öisin, joten kyllä miettii tuota juttua selvästi vaikka ei siitä puhukaan suoraan enää nyt kun kohta on pari kuukautta kulunut.

 

[valdemaria]

Lapsi käsittää, että joillakin on sairauksia, mutta niiden pysyvyyttä tuossa iässä tuskin ymmärtää. Se, että syön lääkettä vaikka en ole "pipi" ihmetytti, jolloin kerroin vähän. Mutta pienen harteille en haluaisi liikaa kaataa. Hän haluaa kyllä "hoitaa" minua ja auttaa innokkaasti. Seuraavalla kerralla otan tuon puheeksi ehdottamallasi tavalla, poks.

 

[waninka]

Mä olen miettinyt samaa, jos joskus saan lapsia. Mulla on ms ja se tosiaan on semmonen ettei se parane koskaan vaan pahenee vaan. Tuntuu todella vaikealta että joutuis lapselle kertoon asiasta. Varsinkin kun itselläni on vieläkin muistissa oman isän sairastumisen aiheuttamat pelot ja ahdistukset. Isä sai sydänkohtauksen kun olin kuuden ja joutui ohitusleikkaukseen.

 

[valdemaria]

Olen myös ajatellut, että salailu ei ole järkevää. Vertaistukiporukan jäseniäkin lapseni on nähnyt ja joulun alla oli "reumapikkujouluissa", joista iloitsi pitkään. Salailu varmaan aiheuttaisi pelkoa.

 

["Niksu"]

Hei.
Illalla olin menossa lapsen (kohta 4-vuotiaan) kanssa nukkumaan. Mulla on sairaus, sovitaan vaikka että reuma. No muistin, etten ole ottanut iltalääkkeitä ja pomppasin niiden hakuun. Olen aikaisemmin sanonut lapselle, että syön niitä, etten tulisi kipeäksi ja että äitillä on reuma. Lapsi alkoi kyselemään, voinko tulla kipeäksi ja voiko lapset tulla kipeäksi.

Sanoin, että jotkut tulevat kipeäksi ja sille ei aina voi mitään. Lapsi on varmasti kuullut kun isänsä kanssa aiheesta puhutaan, mutta mikä on sopiva määrä lapsen korville? Ja voiko tämä aiheuttaa liikaa huolta lapsessa, kun välillä tosiaan olen kipeänä? Kerran tyttö toi mulle mandariinin ja sanoi, että se auttaa mun pipiin.

Lapselle tulee kertoa rehellisesti, mutta ikätason mukaisesti sairaudesta. Päinvastoin, lapset huolestuvat, jos eivät saa oikeaa tietota, onhan sinun lapsesikin kuitenkin kuullut teidän puhuvan reumasta. Lapset helposti syyllistävät itseään vanhemman ollessa kipeä tai alkavat hoitamaan vanhempaansa. Lapsien pitää saada olla lapsia.

En lähtisi vertaamaan kroonista sairautta flunssaan, joka paranee, reumahan ei siis parane. Kertoisin, että äidillä on reuma (sairauden oikeaa nimeä voi ihan hyvin käyttää), jonka vuoksi äidillä on joskus kipuja, eikä voi silloin vaikka esim. tiskata (tai miten kivuliaisuus lapselle näyttäytyy). Reuma ei parane, mutta äiti ottaa lääkkeitä, jotka auttavat pärjäämään paremmin sairauden kanssa.

Sairaudesta kannattaa puhua sitä silmällä pitäen, mitä lapsi on nähnyt ja huomannut sairauden vaikutuksia äidissä. Luonteva asiasta on kertoa sitä mukaa, kun lapsi kysyy.

 

[valdemaria]

Olen niksun kanssa samaa mieltä ja yritänkin toimia näin. "Äiti ei voi nostaa nyt tätä kaappia, kun äitillä tulee reumapipi." Ja tosiaan tietää, että otan lääkettä, ettei se reumapipi vaivaisi. Ja flussaesimerkkikin toimii vaikka kipulääkkeiden kohdalla.

 

["avoin"]

Meillä miehellä sairaus joka vie sekä fyysisen että psyykkisen toimintakyvyn heikkoon jamaan. Lalsi 4-vuotias. Meillä asia on arkinen ja näkyy päivittäin arjessa niin ettei lapsen isä paljoa voi tehdä ja välillä unohtaa asioita. Meillä asiasta ollaan avoimia, lääkkeet mies syö että paranisi (ei parane koskaan kokonaan) ja lääkärissä käydään kun "isi on kipeä". Eli todella avointa ja jos lapsi kysyy, kaikkeen vastataan mahdollisimman totuuden mukaisesti. Tämä on minun neuvoni muillekin.