Miten olette sovittaneet yhteen kahden perheen eri tavat ja "kulttuurit"?

Ja meidän tapauksessamme on kyse ihan suomalaisista perheistä. Eli kuinka teillä on mennyt yhteen toimintatavat molempien lapsuuden kotien "kulttuurieroista" huolimatta, kun olette muuttaneet puolisonne kanssa yhteen ja perustaneet oman perheen?

Välillä pohdin itsekseni meidän perheessämme, että kuinka erilaisista maailmoista miehemme kanssa tulemmekaan. Molemmat rakastavista ja hyvistä kodeista olemme lähtöisin, mutta sosiaalinen kanssakäyminen on ollut aivan erilaista. Minun kotonani olimme paljon ihan oman perheen kesken. Mummot ja papat olivat kyllä läheisiä ja heitä nähtiin paljon, mutta muuta sukua/tuttavia vähemmän. Mieheni perheessä taas on aina koko suku koolla, kun jotain tapahtuu. Ovet on aina ns. auki, sellaista ajatusta kun oman perheen rauha tai vain omalla perheellä yhdessä oloa ei oikeastaan tunneta.

Toisaalta ihailen mieheni suvun yhtenäisyyttä ja arvostan sitä. Mutta kaipaan myös paljon omaa aikaa, tämän meidän pienen perheen kesken. Jossain määrin uskon sen tulevan lapsuuden kokemuksista, olen jollain tavalla kuitenkin luonteeltanikin "erakko" ja ahdistun liiasta väkimäärästä ja hulinasta.

Miten sitä sovittaisi yhteen näitä asioita? Miten teillä on sujunut, jos on ollut samankaltainen tilanne. Tunnen välillä ahdistusta, kun kuulen kuinka paljon ja usein meille on ketäkin tulossa ja mihin eri tilaisuuksiin meidän oletetaan osallistuvan. Jos emme tule paikalle, se tulkitaan jonkinlaiseksi suuttumukseksi heitä kohtaan, vaikka siitä ei ole kyse. Mies toisaalta tuntuu minua ymmärtävän, mutta aina en ole siitä ihan varma. Hän kun on kasvanut siihen hulinaan pienestä saakka, eikä koe sitä hulinaksi, kuten minä koen.

Ajatuksia, mielipiteitä... miten itse olette toimineet?????

 

Asumalla 300 km päässä molempien vanhemmista

 

Meillä ei ole ollut perustavanlaatuisia eroja, vaikka olemme eri maista . Toki niitä eroja on, mutta meillä ne on vaan jotenkin loksahtaneet itsestään paikalleen - ja on syntynyt meidän tapa ja kulttuuri, jossa ollaan otettu molemmista perheistä ne parhaat ja meille sopivimmat.

 

No, meidän lapsuudenperheiden tavat eroavat vähän eri lailla, mutta vastailen sulle silti.

Minun lapsuudenkodissani oli aina yhteiset ruoka-ajat, eikä niistä poikettu. Oltiin paljon omalla porukalla, koska sukulaiset asuivat kaukana. Meidän kotona lapset olivat tasavertaisia ja saivat aina samanverran mit tahansa: aikaa/rahaa/panostusta/tavaroita/harrastuksia jne. Vanhemmat veivät meitä hoitoon ja menivät suoraan töihin, sekä hakivat meidän suoraan töistä tultuaaan. Tehtiin asiat aika pitkälti yhdessä perheenä.

Miehen perheessä asiat on hoidett aikalailla toisin. Perheessä kaikki ovat "huinineet" omilla teillään, ei esim. kotiintuloaikoja, yhteisiä ruoka-aikoja, harrastuksia ei olla juurikaan lapsille maksettu, ja toista lasta jokseenkin suosittu toisen kustannuksella. Tosin miehenkin vanhemmat ovat todella mukavia eikä mieheni mitään kaunaa heitä kohtaan kanna, mutta ovat meidän molempien mielestä hieman vastuuttomia vanhempina eivätkä esim. tule koskaan hoitamaan meidän lapsiamme.

Me olemme ottaneet enemmän käyttöön minun lapsuudenperheeni mukaisen mallin, minä luontaisesti ja mies siihen pyrkien, koska haluaa lapsilleen erilaisen kohtelun, kuin mitä itse on lapsena saanut.

Kulttuurisesti minulle on hankala joskus sopeutua miehen perheeseen ja esim. siihen, että hänen isovanhempansa ovat hyvin hallitsevasti läsnä hänen vanhempiensa elämässä edelleen... Mies käy usein itsekseen tai lasten kanssa vanhemmillaan ja isovanhemmillaan, kun minusta ei ole tarpeen käydä heillä ihan joka viikko - ainakaan minun ei ole tarpeellista mennä. Käyn ehkä joka toinen kerta. Aluksi sitä kyllä ihmeteltiin, mutta enää ei. Meillä on niin paljon muitakin vastuita elämässä, ettemme voi heillä "asua". Anopin kanssa minulla on ihan hyvät välit, ja miehen isoäidinkin kanssa kohtalaiset, joten ei se asiaa vaikeuta. Alkuun kun jotain paheksuvia puheita oli, niin olin vain kuin en olisi kuullutkaan, ja juttelin muista asioista. Äkkiä ne myrskyt vesilasissa laantuivat.

 

toihan on niinkuin me

Joulut mun vanhemmilla menee niin että kokoonnutaan isommalla porukalla isovanhempien luo ja vietetään joulua yhdessä. Ja miehen luona ollaan vaan sillä ydinporukalla ja joku lähisuvusta käy sit tiputtamassa lahjat.

Me ollaan joulun mun suvun kanssa vietetty noin varmaan viimeiset 25v. Me ollaan lähipiirirakkaita eli ollaan paljon tekemissä ja nähdään usein ja mitä enemmän väkee nii sitä parempi. Musta ainaki meillä on semmoinen kotoisa fiilis et kun mä meen mummolaan niin mä voin käydä jääkaapilla ilman lupia ja voin syödä ja keittää kahvia ja olla niinkuin ns. kotona.

Jokaisella on tapansa ja mulla sekä miehellä on ollu totuttamista toistemme tapoihin. Kun me käydään miehen isovanhemmilla niin ei siellä voi olla rennosti. Se on jotenki niin kohteliasta ja jäykkää. Ihania ne on mutta..

Ja me tehtiin seki et asutaan satojen kilometrien päässä molempien vanhemmista ja näin ollen kärsitään muutaman kerran vuodes molemminpuolin.

 

[QUOTE="vieras";25819422]Asumalla 300 km päässä molempien vanhemmista [/QUOTE]

noh on meilläkin itseasiassa parin tunnin ajomatka väliä, mutta ei se sitä estä

Itseasiassa hieman jopa pelkään, että mieheni ehdottaisi lähemmäs muuttoa. En tiedä, mitä sitten tapahtuisi. Ja sekin harmittaa, että ajattelen siitä negatiiviseen sävyyn, koska oikeastihan on hyvä, että lähellä on ihmisiä. Yksinäisiä perheitä, joilla ei ole ketään on paljon ja pitäisi olla kiitollinen, että on väkeä ympärillä.

 

Ja piti vielä lisätä, että me asutaan siis tosi lähellä meidän molempien vanhempia, ja nähdään mun vanhempia ehkä pari kertaa kuussa ja miehen vanhempia (siis me molemmat) ehkä kerran kuussa. Mies näkee vanhempiaan tosin lähes joka viikko. Minun äitini hoitaa meidän lapsia ehkä kerran kuussa jonkin pienen hetken, jos on jotain menoa johonkin.

Onko ap:llä lapsia ja jos niin minkäikäisiä? Esikoisen vauva-aikana mä kipuilin jonkin verran tämän asian kanssa, mutta sitten kun lapset on tulleet isommiksi, niin asia on luonnistunut aikalailla itsekseen. Ekan vauvan kanssa pohdin hirveästi sitä, että jääkö välit etäisemmiksi jompiinkumpiin sukulaisiin tai jotain... Ei ne jää, ne on vain eri asioita, mitä eri puolen sukulaisten kanssa tehdään. Minun vanhemmillani ollaan enemmän "kuin kotonaan" ja miehen vanhemmilla ollaan aina muodollisemmin kylässä. Esim. just ei käydä omin luvin jääkaapilla. Lapsille molemmat isovanhemmat on kuitenkin omalla tavallaan tärkeitä, vaikken minä niin hyvin istukaan siihen mun miehen puoleisen suvun malliin.

 

juu on meillä vauva ja taaperoikäinen lapsi nyt. Luulen osittain juuri tämän vauva-ajan väsymyksenkin vaikuttavan nyt olotilaan. Kaipaan niin vain rauhallisia viikonloppuja, mutta tänä vuonna on ollut vain kaksi viikonloppua, jolloin ei kukaan yövy meillä tai muuten vain ole ainakin jompaa kumpaa viikonlopun päivää. Ja univelkaisena se tuntuu minusta pahalle, yritän esittää muuta, mutta sisäisesti en nauti siitä väenpaljoudesta juuri nyt.

 

ylöspäin

 

Eksän kanssa - kotoisin naapurikunnasta - se ei loppupeleissä ottanut onnistuakseen. Oli kauhea vääntö jo etukäteen hänen sukunsa kanssa siitä, millaiset häät meille tulisi, ja millaiset kastejuhlat lapsellemme, eikä me siis edes menty naimisiin tai saatu lapsia

Nykyisen miehen, aviomiehen, kanssa ei taas ole ongelmaa, vaikka ollaan kotoisin ihan eri maista ja kulttuureista, ja edustetaan eri uskontoa/elämänkatsomusta. Okei, välimatkaakin miehen sukuun on, mutta ei ne siltikään ole sitä sorttia jonka mielestä vain heidän tapansa olisi se oikea tapa.