Miten muihin alle 20 v. äiteihin on suhtauduttu?

Varaudu siihen että sinua tullaan aina arvostelemaan. Nyt ja sitten kun olet neljänkymmenen teet sitten ihan mitä vain... Itse olin 19 kun esikoiseni syntyi ja kyllä minua tarkasti syynättiin neuvolassa ja kadulla ihmiset saattoivat puhua kaikkea teiniäitiydestä anoreksiaan koska olen niin hoikka. Olin hyvä äiti 19-vuotiaana, ja hyvä äiti nyt vähän vanhempana mutta täytyy myöntää että teen aisiat ihan eritavalla kuin ensimmäisen kanssa. Olin myös kovin masentunut esikoisen syntymän jälkeen ja ihmettelin miten joku voi sanoa vauva-aikaa ihanaksi ja nautinnolliseksi kun poikani huusi illat ja yöt ja olin niin väsynyt että en muista mitään ensimmäisistä kuukausista. Olin myös täysin yksin, isä ei hoitanut vauvaa yhtään vaikka asuimme yhdessä, oli aina töissä ja käyttäytyi välillä typerästi. Onneksi miehet kuitenkin oppivat ja parantavat tapojaan kun huomaavat että vauvasta kasvaakin ihan oikea pieni ihminen joka ihailee isiä ja jonka kanssa voi leikkiä ja touhuta.

Monet äidit ovat kauhistelleet suorapuheisuuttani ja hurttia huumoriani kun esikoinen huusi koliikkiaan ja sanoin että heitän sen kohta parvekkeelta alas... Mutta totuus on se, että sanat eivät satuta, ei se että kiljut keuhkosi pihalle menettäessäsi hermosi tai itket silmäsi irti väsymyksestä, eikä edes se että vaikeina aikoina epäilee ettei rakastakaan omaa lastansa tai miettii olevansa huono äiti jonkun virheen takia.
Se satuttaa, että yrittää kun on liian uupunut, esittää vahvaa eikä uskalla myöntää uupumustaan. Silloin saattaa särkyä ja tehdä jotakin kamalaa joko itselleen tai ehkäpä jopa lapselle.Tilanne ei ikinä mene niin kauheaksi kun aina muistaa puhua kun on paha olla, vaikkapa sitten tuntemattomille netissä

Sitä voittaa vaikeudet kun uskaltaa luottaa itseensä ja osaa todeta oikeassa paikassa näille jotka luulevat olevansa fiksumpia kuin sinä oman lapsesi hoidossa, että : Haista sinä ämmä *ittu :saint:
Paljon jaksamista, rohkeutta ja voimia ihanaan elämään pienen ihmisen kanssa. Sitä jossakin vaiheessa huomaa, että itse on se joka oppii häneltä, eikä toisinpäin! :hug:

 

kun odotin ensimmäistä lasta kaikki painostivat mua aborttiin.. Itse halusin pitää lapsen, olin tuolloin 16. sain sitten muutaman viikon jälkeen keskenmenon. nyt olen 18 ja raskausviikkoja 17. en oo vieläkään uskaltanu kertoo kenellekään, pelkään samaa vastaanottoa.. mutta sama terveydenhoitaja koulussa, ei kuitenkaan ollut enää samaa mieltä.. mut äiti ja isä pelottaa.. isä sai sillon viimeks raivokohtauksen.. mut mä oon vahva

 

hei vaan.. itse oon tällä hetkellä 19 ja laskettu aika olis muutaman viikon kuluttua... Tulin raskaaksi siis alkuvuodesta jolloin erosin exästä/lapsen isästä.. lasta yritimme seurusteluaikana pidempään mutta ei tärpännyt ja sitten kun sain kulla odotavani olimme olleet erossa 2viikkoa.. molemmat kuitenkin tiesimme sen ettei paluuta entiseen ollut... välimme niin tulehtuneet ym.. lapsen isä vaatimalla vaati aborttia, mutta minä en siihen pystynyt ja ilmoitin myös lapsen isälle etten aborttia aio tehdä, pärjäämme ilman sinuakin jos et kerta lasta haluakkaan.. ja tässä sitä ollaan kaiken maailman raskausvaivojen kanssa maha pystyssä tietokoneen ääreessä synnytystä odottamassa ja olo on parempi kuin ikinä.. henkisesti... Lapsen isä on vaihtanut mielipidettään ja on sitä mieltä että haluaa olla osa lapsen elämää ja kantaa vastuunsa.. yhteen me emme ole palanneet... vanhempani olivat ihan ok silloin kun asiasta kerroin heille ja veljeni on enemmän innoissaan kuin minä itse muutama ystäväni on abortin kokenut ja vannoo nykypäivänä et seuraavan kerran ku raskaaksi tulee ei enää ikinä aborttiin suostu, ja onhan se ikävä joka kerta kuulla että "nyt se mun muksu olis 2v" ym... Voimia kaikille nuorille äideille ja asiat saa järjestykseen tavalla tai toisella.. kiitos hyvän valtion... :hug: :hug:

 

MOI!
Aattelin vähän vastailla sulle.Mun siskollani oli 18v kaksoset ja 19v jo kolmas. Ja olen myös huomannut, että kyllä ne tota ruokailua painottaa "vanhoillekkin" se kuuluu siihen, että huolehtivat synnyttäneistä ja muistuttavat kaikkee typerääkin.Toisekseen mulla on ollut jo 4 synnytystä, eikä kertaakaan oo toivotettu, et tule uudestaan.
Äidillenikin sanottiin,kun siskoni syntyi, että älä ensi vuonna tuu.(meillä oli siskon kanssa 11kk ikäeroo)
Niihin pitää vaan suhtautua niin että niin sanotaan kaikille.


Olin 18 v., kun tulin raskaaksi ja 19 v. kun sain tyttäreni. En uskaltanut olla raskausaikana onnellinen masukista, koska jopa kouluterveydenhoitaja piti ainoana vaihtoehtona aborttia. Kuulin usein, että pilaan vain elämäni ja jouduin pitämään asian salassa, koska isäni häpesi sitä. Vanhempani olivat sitä mieltä, että en saisi kertoa mummuillenikaan, koska pelkäsivät heidän kuolevan siihen tietoon.Tuleva anoppini ja hänen sukunsa piti sitä jonkinlaisena salaliittona ja vaati isyystestiä. Onneksi kuitenkin pari ystävääni uskoivat minusta tulevan hyvä äiti ja kannustivat koko ajan.

Yö sairaalassa ennen synnytystä oli pisin ja yksinäisin koskaan, pelkäsin ihan tosissaan miten minulle käy. En pystynyt edes miekkoselleni kertomaan, että vauvan sydänäänet heikkenivät aina supistellessa ja siksi he ottivat minut sairaalaan. Aamullakin, kun lääkäri ilmoitti, että voidaan lähteä synnyttämään ensi reaktioni oli, etten saa enää koskaan olla yksin ja itkin melkein silmät päästäni.

Synnytys meni hyvin ja kätilö oli hyvin kiltti/kannustava. Muilta sainkin sairaalassa kuulla, että olen liian nuori "Yleensä me sanotaan, että tervetuloa uudestaan.Mutta nyt me sanotaan, että odottakaa ainakin viisi vuotta." Eräskin vanhempi hoitaja sanoi, että "Nauttikaa vauvastanne! Ja syökää kunnon ruokaa, perunaa ja kastiketta. Perunaa ja kastiketta!" Olimme perhehuoneessa ja se kai Satakunnan keskussairaalassa tarkoittaa, että "Osaamme tehdä kaiken itse, ei tarvi edes näyttää. Emme tarvitse ollenkaan apua!" Olin tosi pettynyt sairaalan henkilökuntaan, he aina tenttasivat meitä ja olisi kai ollut parempi, että olisimme olleet himopolttajia ja kauheita bilettäjiä.

Kaikki, jopa isäni olivat ihan innoissaan vauvasta ja kun mulla ois ollut vihdoin aikaa olla onnellinen, en enää osannut. Ennen isyystestiäkin aloin miettiä, että voiko se nyt olla miekkoseni vai onko minulla ollut joku muu. Ja mä tiesin itse, että sen on pakko olla juuri sen miekkosen. Aina välillä olen joutunut kauheiden ennakkoluulojen tyrmäämäksi. Joskus on ollut sellainen olo, että ehkä ne on oikeassa. Olen nuori, miten osaisin tehdä jotain. Ympäristökin siis voi vaikuttaa siihen, miten omaan vauvaansa suhtautuu, jopa ammatti-ihmiset syyllistyvät rikkeisiin. :/ Mutta kun katson aurinkoista tytärtäni (10 kk), varsinkin hänen naurunsa saa minut uskomaan, että hän on onnellinen.
[/quote] :hug: