Miten käsittelet loukkaukset?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Sitä se rakkaus on?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja järki&tunne;10867793:
Kaikkeen kehitellään tekniikoita. Anteeksiantamisestakin olen lukenut että pelkkä halu riittää: "haluaisin antaa anteeksi ------:lle, että hän teki-----" (nimi ja mitä on tehnyt väärin)
Tätä pitäisi toistella mielessään vaikkapa nukkumaan mennessä. Vaikka tuntuu ettei v...tutus helpota niin jatkaa silti vaan. Mieli (kuulemma) lopulta vähitellen hyväksyy uuden ohjelmoinnin totena ja vatvominen vähenee.

Olen nyt kuukauden verran tehnyt tuota, enkä huomaa mitään muutosta. Sitä ennenkin olen toistellut "annan itselleni anteeksi" ja "annan ex-miehelle anteeksi", en nyt ihan joka päivä enkä ihan jatkuvasti, mutta viime vuoden aikana toistuvasti kumminkin. Kun mikään ei ole eri lailla noista ajatusharjoitelmista huolimatta, niin eihän niiden tekemisessä oikein ole mieltä.

Voisin tällä hetkellä antaa pääni lobotomiaan. Uuvuttaa, ärsyttää, rasittaa - eikä mikään auta.
 
"LeDouxin rotilla tekemien kokeiden ja eräiden aivovaurioiden perusteella mantelitumake ja talamus ovat tärkeitä pelkoreaktion synnyssä. Nämä elimet voivat käsitellä pelkoja tiedostamatta. Näin voimme siis pelätä asiaa, jota emme muista tai edes tietoisesti havainneet. Tästä esimerkkinä ranskalaisen lääkäri Claparede havainto eräästä potilaasta. Tämä ei aivovaurion vuoksi kyennyt muodostamaan enää uusia muistoja, joten Clapareden täytyi joka kerta potilaan tavatessaan esittäytyä. Eräällä kerralla lääkäri pisti käteensä nastan ennen kättelyä. Seuraavalla kerralla potilas ei muistanut Claparedeä, mutta ei toisaalta suostunut kättelemäänkään."

Pelko on geeneissämme evoluutio myötä. Johanna voi höpötellä lämpimikseen ihan mitä vain. Jos oikeasti pystyisit pelkoasi säätelemään noin helposti, niin kikat tepsinevät myös muihin primitiivireaktioihisi?

Todellakin, narsistinen besserwisser tämä Johanna!
 
Olen nyt kuukauden verran tehnyt tuota, enkä huomaa mitään muutosta. Sitä ennenkin olen toistellut "annan itselleni anteeksi" ja "annan ex-miehelle anteeksi", en nyt ihan joka päivä enkä ihan jatkuvasti, mutta viime vuoden aikana toistuvasti kumminkin. Kun mikään ei ole eri lailla noista ajatusharjoitelmista huolimatta, niin eihän niiden tekemisessä oikein ole mieltä.

Voisin tällä hetkellä antaa pääni lobotomiaan. Uuvuttaa, ärsyttää, rasittaa - eikä mikään auta.


Hoe mielummin: antaa paskan olla, se alkaa vaan haisemaan sitä enemmän, mitä enemmän sitä kääntelee!
 
Viimeksi muokattu:
"LeDouxin rotilla tekemien kokeiden ja eräiden aivovaurioiden perusteella mantelitumake ja talamus ovat tärkeitä pelkoreaktion synnyssä. Nämä elimet voivat käsitellä pelkoja tiedostamatta. Näin voimme siis pelätä asiaa, jota emme muista tai edes tietoisesti havainneet. Tästä esimerkkinä ranskalaisen lääkäri Claparede havainto eräästä potilaasta. Tämä ei aivovaurion vuoksi kyennyt muodostamaan enää uusia muistoja, joten Clapareden täytyi joka kerta potilaan tavatessaan esittäytyä. Eräällä kerralla lääkäri pisti käteensä nastan ennen kättelyä. Seuraavalla kerralla potilas ei muistanut Claparedeä, mutta ei toisaalta suostunut kättelemäänkään."

Pelko on geeneissämme evoluutio myötä. Johanna voi höpötellä lämpimikseen ihan mitä vain. Jos oikeasti pystyisit pelkoasi säätelemään noin helposti, niin kikat tepsinevät myös muihin primitiivireaktioihisi?

Todellakin, narsistinen besserwisser tämä Johanna!

Kukas sua on käskenyt peloistasi luopumaan?Vai mikä mättää?
 
Viimeksi muokattu:
En nyt tarkkaan tiedä, mitä tämä Johanna sillä pelkäämisellään tarkoittaa, ehkä jotain sellaista, että ei anteeksiantamisen jälken pelkää tätä loukkaajaansa mitenkään. Tai jotain sen suuntaista.

Minulla ei mitään pelkäämistä loukkaajaani kohtaan ole ollutkaan, enkä ymmärrä, mistä ihmeen pelosta minun pitäisi itseni anteeksiantamalla vapauttaa.

Kyllä minä tästä ihmisestä aivan vapaa olen ilman mitään tuollaisia väkinäisiä "annan anteeksi" -hokemisiakin. Se, että asian kuitenkin muistaa, on selviö. Siihen ei varmasti auttaisi kuin muistinmenetys.

Ihmiset käsittää anteeksiantamisenkin näköjään eri tavalla. Ymmärrän kyllä, että jos asia on tekijälle / loukkaajalle kiusallinen, hänen mielestään anteeksiantaminen tarkoittaa sitä, että siitä ei ikinä puolella sanallakaan puhuta ja se aivan kuin häivytetään olemattomiin. Ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mielestäni silloin kyllä odotetaan tältä loukatulta osapuolelta liikoja. Ihminen on kaikkien kokemuksiensa summa, ja tuokin asia on hänessä olemassa ja koettuna, ja on täysin väärin olettaa hänen olevan kuin asia ei vaikuttaisi häneen lainkaan. Vaikuttaa se kuitenkin. Ei sitä tarvitse märehtimään jäädä, mutta vaikuttaa se kuitenkin. Jos olet lainannut jollekin ison rahasumman ja toinen ei ikinä maksakaan sitä takaisin, aivan varmasti et enää lainaa hänelle uudestaan. Ja hyvin tarkkaan mietit muittenkin pyytäjien kohdalla. Asioista otetaan opiksi, mutta jos pyrit unohtamaan kaikki kohtaamasi vääryydet jossain hemmetin hymistelyinnossasi, silloinhan menet samaan lankaan uudestaan. Tähänkö sitä pitäisi pyrkiä?

Ja se minun kohtaamani loukkaus ei sitten koskenut rahaa, tuo oli vain esimerkki. Ihmisiä voidaan loukata monella tapaa. Myös toisen ihmisen hyväksikäyttäminen on loukkaus.
 
Olen nyt kuukauden verran tehnyt tuota, enkä huomaa mitään muutosta. Sitä ennenkin olen toistellut "annan itselleni anteeksi" ja "annan ex-miehelle anteeksi", en nyt ihan joka päivä enkä ihan jatkuvasti, mutta viime vuoden aikana toistuvasti kumminkin. Kun mikään ei ole eri lailla noista ajatusharjoitelmista huolimatta, niin eihän niiden tekemisessä oikein ole mieltä.

Voisin tällä hetkellä antaa pääni lobotomiaan. Uuvuttaa, ärsyttää, rasittaa - eikä mikään auta.


Proosallista, mutta aika parantaa, yhtenä päivänä huomaat, ettet enää tunne sitä ihmistä kohtaan mitään. Aikaa se vie, ja ehkä vakavaan masennukseen, mutta sitten alkaa parantuminen. Paskaahan tää elämä on, jatkuvasti saa pettyä ja tasapainoilla mielenterveytensä kanssa ettei kyynisty ihmisiin. Antaa niille mahdollisuus, vaikka tietää, että ne on loppupeleissä kaikki kuitenkin samanlaisia.
 
Viimeksi muokattu:
Olen nyt kuukauden verran tehnyt tuota, enkä huomaa mitään muutosta. Sitä ennenkin olen toistellut "annan itselleni anteeksi" ja "annan ex-miehelle anteeksi", en nyt ihan joka päivä enkä ihan jatkuvasti, mutta viime vuoden aikana toistuvasti kumminkin. Kun mikään ei ole eri lailla noista ajatusharjoitelmista huolimatta, niin eihän niiden tekemisessä oikein ole mieltä.

Voisin tällä hetkellä antaa pääni lobotomiaan. Uuvuttaa, ärsyttää, rasittaa - eikä mikään auta.

No eipä tosiaan ole sit mielekästä tuokaan. En ole saanut itse aikaiseksi kokeilla kyseistä tekniikkaa, ilmeisesti ei riittävästi ole keljuttanut. Ei siis liene oikotietä onneen, jos ollenkaan. Pitää vaan mennä eteen päin kaikkine karvoinemme.

Toivottavasti aika jossain vaiheessa haavat parantaa.
 
Viimeksi muokattu:
Alkuperäinen kirjoittaja Parempi myöhään...;10866798:
Hyviä kommentteja! Hyvä ketju tästä aiheesta. Ajattelin tuoda oman korteni kekoon ja kysyä, mitä mieltä olette sitten tästä: minuakin loukattiin verisesti vuosi sitten ja minä annoin anteeksi aidosti ja sydämestä, oikein halauksen kera. Mutta vastapuoli ei sanonut mitään eli anteeksipyyntöä en kuullut, enkä ole kuullut sitä tähän päiväänkään mennessä. Sitä tässä odottelen ja tuskin sitä enää koskaan tulee, se olisi pitänyt kyllä samalla halauksella/kädenpuristuksella tulla. Ja miettikää "uhrautuvaisuuttani": minullehan se anteeksiantaminen ei olisi edes kuulunut, vaan nimenomaan vastapuolen olisi pitänyt pyytää ensin anteeksi ja vähintään ainakin jälkikäteen! Ei kuulu ei näy. Eikä ole edes kanttia nostaa asiaa uudelleen esille ja sanoa: hei, voitko antaa vielä anteeksi/syy oli minun...

Aivan pöyristyttävää, ettei vastapuoli reagoi tuolla lailla eikä vastannut tunteisiisi. Se kertoo minulle, ettei tuo ihminen tajunnut mitä oikeasti teki sinulle? Ja myös sen, että saattaa vastaisuudessa tehdä muille samanlailla, eikä tunne vastuuta mistään. En olisi itse antanut anteeksi enkä olisi halannut. On minulle sattunut tapauksia, joissa minua on loukattu. Kerran sain tappouhkauksen mieheni siskolta, kun en kuunnellut hänen juttujaan, kun soitteli monta kertaa päivässä. Olen sitä mieltä, että jotkut ihmiset ikäänkuin pitävät toisia ihmisiä esineinä tai hallitsevat siten olettaen itsestään selvänä, että toista voi käyttää hyväkseen mielinmäärin. Mutta siitä on tehtävä loppu, jos alkaa tuntumaan ahdistavalta tai epämiellyttävältä joku ihminen tai tuttukin, joka joku tulee liian lähelle tai ei anna rauhaa yksityisyydelle.
 
Itsekkäitä empatiakyvyttömiä ihmisiä tuollaiset. Just niitä, joihin ei kannattaisi paljon ruutia tuhlata. No, voithan ainakin olla tyytyväinen siihen, että itse toimit omantuntosi mukaan, paskaa sateli niskaan mutta ainakaan sinua ei voi syyttää huonosta käyttäytymisestä.

Mäkin ihmettelen aina sitä, miten joillakin ihmisillä ei tunnu olevan ollenkaan kykyä asettua toisen ihmisen asemaan tai että olisivat edes kohteliaita. Itse en haluaisi kantaa niskassani sellaista taakkaa, että olisin ollut jollekin ihmiselle ilkeä tai epäkohtelias.
 

Yhteistyössä