Miten käsitellä kuolemaa? Koska sen oikeasti ymmärtää?

["Sanelma"]

Eräs tuttavani kuoli joitain kuukausia sitten. Kyseessä ei ole minulle mikään erittäin läheinen ihminen, mutta hän oli minulle erittäin läheisen ihmisen kumppani ja sitä kautta olin hänen kanssaan tekemisissä. Tämä mies kuoli äkilliseen sairauteen vain kahdessa viikossa.

Sairauden ja kuoleman tapahtuessa, olin aivan lohduton tämän ystäväni puolesta ja myötäelin hänen suruaan todella voimakkaasti. Pääsin kuitenkin siitä surusta jo hieman yli, mutta nykyisin minulle tulee itselleni yhtäkkiä mieleen tämä mies ja muistojani siitä. Tuntuu, että unohdan aina, että häntä ei ole enää enkä enää koskaan tule näkemään häntä. Keskityin alussa niin kovasti suremaan tämän ystäväni kohtaloa, ja alkaa tulla se oma suru pintaan. Kauhean vaikea käsitellä asiaa, kun tuntuu että unohdan sen kuoleman koko ajan. Sitten tulee yhtäkkiä se mieleen, ja tulee tosi hämmentynyt tunne, että hei hetkinen minähän en enää koskaan tule viettämään aikaa sen ihmisen kanssa.

Onko kellään kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Miten kuolemaa tulisi käsitellä? Tekisi mieli puhua siitä jatkuvasti, mutta tuntuu hölmöltä puhua siitä, koska kyseessä ei ollut kuitenkaan minulle erityisen läheinen ihminen.. Mutta jotenkin tuntuu silti todella pahalta.

 

["lähettäjä"]

Minulla oli vähän vastaava tilanne muutama vuosi sitten. Siskoni kuoli ja koitin pitää itseni koossa äitini ja toisen siskoni vuoksi, niin siinä vain lykkäsin sitä omaa suruani. Asian käsittely vei pitkän ajan, siis sen ymmärtäminen, etten näe siskoani enää, enkä juttele hänen kanssaan.

Kuolema on tietenkin sellainen tapaus, että jokainen sen käsittelee omalla tavallaan, ja ehkä kun kyseessä ei ole ihminen jota näkisi päivittäin, niin asian "ymmärtäminen" vie hieman kauemmin aikaa. Mutta surulle ei varmaan voi sanoa kestoa, kai se kulkee läpi elämän mukana, alussa enemmän pinnalla ja ajan kanssa muistojen kautta jossain taka-alalla.

 

[puhu,puhu]

Äitini kuoli puolitoista vuotta sitten ja edelleen itkettää ja on kova ikävä. Nyt tosin voin jo puhua hänestä myös itkemättä. Meillä on nyt tulossa yhdet hautajaiset ja kappeli on sama. Tiedän jo nyt että äidin hautajaiset on varmaan koko siunauksen ajan mielessä ja itkettää. Mietinkin miten saisn pidettyä itseni aisoissa koska nyt kyse hyvin vanhasta ja ei niin läheisestä. Mutta siis ajan myötä se suru helpottaa,se on ihan totta. Ja puhu ihmeessä,itse ainakin puhuin paljon ja sain sillä tavalla purettua suruani.