Läheisen kuolema..

["daada"]

Mulle läheinen ihminen kuoli puolitoista vuotta sitten rajussa onnettomuudessa. Siitä oli lehdissä juttua ja oon ollut aika paljon ajattelematta asiaa. Meillä on yksi lehtijuttu kotona, jossa tuosta kerrotaan. Törmäsin siihen sitten siivotessani kaappeja ja luin jutun. Siinä kohdassa jossa kerrotaan että "nainen löytyi kuolleena.." hätkähdän aina jotenkin lukiessani sen kohdan. Niin kuin "tajuaisin" yhtäkkiä mitä on tapahtunut. Vaikka siitä on jo puolitoista vuotta.. Aluksi mä sitä mietin jonkin verran mutta en enää pitkää aikaan. Ja ihminen oli siis todella tärkeä ja läheinen, näin häntä lähes päivittäin.

Onko muilla samanlaista ollut? En tiiä mitä selitän. Miltä teistä on tuntunut puolitoista vuotta läheisen kuoleman jälkeen? useinko ajattelette, miten ajattelette...

 

["vieras"]

:hug:

 

[vieras2]

Halaus!

 

[kojootti]

Kuolema on niin lopullinen, ettei sitä taida koskaan tajuta täysin. Mä vieläkin hetkittäin unohdan, että eräät henkilöt on siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Ne on sellaisia ohikiitäviä hetkiä. Jos vaikka näkee jonkun, joka sattuu näyttämään jostain kulmasta ihan samalta, niin hetken luulee nähneensä ystävänsä. Unohtaa, että ystävä on kuollut.
Minun yksi nuoruudenrakkaus ja hyvä ystävä kuoli reilu vuosi sitten. Ei oltu enää juurikaan tekemisissä, netissä kirjoiteltiin ja olen aina muistanut häntä hyvällä, kuten hänkin varmaan minua. Hän oli muuttanut toiseen kaupunkiin, ja siksi olin tottunut ajatukseen siitä, etten häneen varmaan enää törmäile, mutta että hän on olemassa siellä toisessa kaupungissa. Kun hän sitten kuoli, on ollut tosi vaikeaa sisäistää tätä lopullista muutosta. En tajua sitä vieläkään. Se ei mene mun alitajuntaan. Sitä kai se tarkoittaa, että muistot elää. Ne tosiaan elää. Ne kulkee mukana. Kai se on hyvä juttu vaikka välillä tuntuukin pahalta :'(

 

[....]

Se suru ei katoa koskaan,ainoastaan muuttaa muotoaan. Tänä vuonna tuli 2 vuotta kuluneeksi mun rakkaan ystävän kuolemasta..Ikinä en häntä unohda,vaikka nyt hän ei koko ajan olekkaan mielessä.Tähän astisista pisin ystävyys kesti hänen kans.Ihminen joka ei koskaan hylänny ja oli aina siinä vierellä..
Joten tiedän oikein hyvin miltä susta tuntuu..Se eka vuos on pahin,siitä pikku hiljaa askel kerrallaan rupeaa helpottamaan.Kohta huomaat,ettet enää ihan joka päivä ajattele ihmistä..Pystyt muistelemaan yhteisiä hetkiä,mitä teitte yms.ilman,että kyyneleet tulee silmiin..

 

["heidip*"]

Äidin kuolemasta reilu 2 vuotta ja edelleen ajattelen "mitä olisi voitu tehdä toisin" - ajatuksia. Välillä enemmän välillä vähemmän, vaikka tiedän että näin on paras.

 

["vieras"]

Mulla kuoli äiti ja ystävä, kuukausi välissä. Tästäkin on jo aikaa, ja pystyn olemaan ajattelematta heitä koko ajan. Mutta sitten kun ajattelen, niin kyllä se aina vaan pahalta tuntuu.

 

[tasamaan tallaaja]

Puolitoista vuotta on todella lyhyt aika. Ensimmäisen mieheni kuoleman jälkeen tuossa vaiheessa aika usein havahduin kesken päivän touhujen tai saatoin herätä yöllä tuohon" hän on ihan oikeasti kuollut" ajatukseen. Vielä vuosien jälkeenkin niitä tuli välillä...Samoin veljestäni meni pitkään.

Minun eräs henkiystäväni kuoli tapaturmaisesti muutama vuosi sitten. Pidimme yhteyttä lähinnä puhelimitse, saatoimme nähdä kerran- pari vuoteen pitkän välimatkan vuoksi. Sitten en vaan saanut häneen enää yhteyttä, lopulta joulukorttiin kirjoitin jotain siitä kun en saa yhteyttä. Hänen äitinsä soitti ja kertoi tapahtuneesta, olivat kyllä ajatelleet minulle ilmoittamista, mutta se oli siinä järkytyksessä jäänyt. Tämän asian kanssa en ole päässyt vieläkään sinuiksi. Se äkillisyys varmaan tekee prosessista pidemmän.

 

[nimettömänä]

puolitoista vuotta on lyhyt aika. oman (erittäin) läheisen, nimitettäköön verisukulaisen, kuolemasta on nyt tasan vuosi ja 2 kuukautta aikaa ja.. joka ikinen ilta annan hänelle ajatuksen. jos kuolema olisi ollut lähellekään luonnollinen, tai edes tapaturmainen, olisi se varmaan ollut helpommin käsiteltävissä mutta rajun henkirikoksen sattuessa "vierelle"..se on niin paljon pahempi. sen näyn näen yhä edelleen mielessäni sulkiessani silmäni, kun rakkaan läheiseni näin viimeisen kerran, hengettömänä. olen itse alkanut vasta käsittelemään asiaa, pidettyäni muita läheisiäni tarpeeksi kauan kasassa ja hoidettuani alun "juoksevat asiat". Yhä edelleen mieleeni tulee usein erinäisissä tilanteissa "näkisipä hän, olisipa hän, mitä hän sanoisi?". vihdoin koen, että minulla on edes oikeus elää, vaikkakaan ei oikeutta jatkaa hänen työtään jonka otin itselleni, tavallaan. sellaiset asiat vaativat aikaa.. jos joku tietää kuinka kauan niin kertokoon minullekin.