miten jotkut vanhemmat voi juosta harrastuksissa yms hyvällä omallatunnolla

Ehkä käsitykseni ystävyydestä ja normaalista elämästä on hieman laajempi kuin sinun. Ajattelen, että elämä - ja varsinkin lapsuus - on sen verran lyhyt, että väkisin ja vastoin tahtoaan ei pidä lapsestaan erillään olla.

Useimmat meistä kun kuitenkin joutuvat aloittajan lailla käyttämään aika ison osan ajastaan työntekoon.

Mun käsitys perheestä ja lapsen parhaasta on aivan eri mitä sinulla tuntuu olevan. Lapsi on osa myös sukua, ei pelkästään ydinperhettä.

 

Ehkä käsitykseni ystävyydestä ja normaalista elämästä on hieman laajempi kuin sinun. Ajattelen, että elämä - ja varsinkin lapsuus - on sen verran lyhyt, että väkisin ja vastoin tahtoaan ei pidä lapsestaan erillään olla.

Onko äidin tahto ainut joka ratkaisee? Entä jos isä haluaa viettää lapsen kanssa aikaa kahdenkesken, eikö sillä ole mitään merkitystä? Tai jos lapsi vaikka haluaa mennä mummolaan kylään?

Jos lapsen vielä raahaa mukaan kaikkiin tapaamisiin ystävien kanssa, omiin harrastuksiin jne. ja isä joutuu jäämään yksin eikä hänellä ole edes vaihtoehtoa tulla mukaan, eikö se ole muka epäreilua? Pitääkö isän olla lapsesta erillään, koska äiti niin määrää? Isät on muutenkin yleensä taka-asemissa, koska äidit pitävät valtaosan perhevapaista. Jos niiden päätyttyäkin äiti omii lapsen, tehdään minusta suuri karhunpalvelus lapselle ja vääryys isää kohtaan.

 

Käyn treeneissä vähintään4 kertaa viikossa. Sairastuin viime vuonna ja olin puoli vuotta niin että en voinut tehdä mitään, olin sitten väsynyt ja en mistään kiinnostunut. Kun paranin niin aloitin treenit, nyt jaksan leikkiä lapsen kanssa ja treeni auttaa että en enään sairastu. Lisäksi paino on pudonnut ja perheelle tullut terveellisemmät ruokailut ja miehenkin kanssa jaksaa peuhata.
Miksi tästä kaikesta pitäisi olla syyllinen olo?

 

Ei mielestäni ole lapsen edun mukaista jatkaa tuollaista symbioottista vaihetta pitkälti vauvavaiheen yli. Lapsella on oikeus muihinkin läheisiin ihmissuhteisiin. On todella surullista, jos lapsella ei ole ketään muuta läheistä aikuista, ei isää, ei isovanhempia, ei ketään. Ainoastaan äiti.

Minä olin toki vauvavuoden varsin tiiviisti lapsessa kiinni, vaikka tietysti jo silloin myös isä sai kahdenkeskisiä hetkiä hänen kanssaan. Ja mammakin imetysvälien puitteissa pääsi vauvaa hoitamaan. Myöhemmin sitten pidempiäkin aikoja. Lapsella on nykyään hyvin läheiset suhteet paitsi minuun, myös isäänsä ja isovanhempiinsa. Se on minusta vain rikkaus. Useinkaan siihen, että minä olen lapsesta erossa, ei ole syynä mikään oman ajan tarve, vaan aivan yhtä hyvin voisin olla lapsen kanssa. Mutta miksi kieltäisin isältä ja isovanhemmilta kahdenkeskisen ajan lapsen kanssa, kun lapsikin sitä toivoo? Ei lapsi ole minusta riippuvainen, vaan hänellä on kivaa myös isänsä kanssa ja mummoloissa.

Aloittajan lapsen isä ei ilmeisesti ole lainkaan kuvioissa? Sillä jos lapsella on myös isä, tietysti myös isällä pitäisi olla oikeus kahdenkeskiseen aikaan lapsen kanssa. Mielellään myös isovanhemmilla, jos lapsi ei enää ihan pieni ole.

Itse en ole tuollaista kahdenkeskistä symbioosia harrastanut, mutta en näe, että se olisi lapselle mitenkään vahingollistakaan, jos aikuinen sitä hyvillä mielin jaksaa. Onhan lapsella hoidossa kuitenkin omat kaverinsa ja sosiaaliset ympyränsä. Ja kertoohan aloittaja myös kyläilevänsä ystäviensä luona lapsen kanssa, joten siellä ainakin on tuttuja aikuisia.

Isovanhemmat ovat suuri rikkaus. Kaikilla ei kuitenkaan sitäkään rikkautta ole. Omien lasteni mummolat ovat satojen kilometrien päässä, joten kahdenkeskinen aika isovanhempien kanssa on hyvin vaikeasti järjestettävissä. Vastaavasti on sitten suvun yhteistä aikaa. Jokainen tavallaan, eikös?

 

Itse en ole tuollaista kahdenkeskistä symbioosia harrastanut, mutta en näe, että se olisi lapselle mitenkään vahingollistakaan, jos aikuinen sitä hyvillä mielin jaksaa. Onhan lapsella hoidossa kuitenkin omat kaverinsa ja sosiaaliset ympyränsä. Ja kertoohan aloittaja myös kyläilevänsä ystäviensä luona lapsen kanssa, joten siellä ainakin on tuttuja aikuisia.

"Aikuinen hyvillä mielin jaksaa" - kyseessä on siis edelleen se, mitä aikuinen (äiti, koska muitahan ei perheessä ole tai ainakaan muilla ei ole väliä...) uhraa lapsensa eteen. Ettei tulisi syyllinen olo, ja alkaisi omatunto kolkutella.

 

Mun käsitys perheestä ja lapsen parhaasta on aivan eri mitä sinulla tuntuu olevan. Lapsi on osa myös sukua, ei pelkästään ydinperhettä.

Minun käsitykseni on, että perheitä on erilaisia. Aloittaja ei mainitse mitään lapsen isästä tai isovanhemmista. Emme tiedä edes, ovatko he elossa, joten ei aleta syyllistää ap:ta automaattisesti.

 

Onko äidin tahto ainut joka ratkaisee? Entä jos isä haluaa viettää lapsen kanssa aikaa kahdenkesken, eikö sillä ole mitään merkitystä? Tai jos lapsi vaikka haluaa mennä mummolaan kylään?

Jos lapsen vielä raahaa mukaan kaikkiin tapaamisiin ystävien kanssa, omiin harrastuksiin jne. ja isä joutuu jäämään yksin eikä hänellä ole edes vaihtoehtoa tulla mukaan, eikö se ole muka epäreilua? Pitääkö isän olla lapsesta erillään, koska äiti niin määrää? Isät on muutenkin yleensä taka-asemissa, koska äidit pitävät valtaosan perhevapaista. Jos niiden päätyttyäkin äiti omii lapsen, tehdään minusta suuri karhunpalvelus lapselle ja vääryys isää kohtaan.

On olemassa perheitä, joissa ei ole isää ollenkaan. Joissakin on kaksi äitiä. Kaikki on niin tapauskohtaista, että on älytöntä ruoskia aloittajaa tämän enempiä taustoja tietämättä.

Minusta on lähtökohtaisesti ihan hyvä asia, jos äiti tai isä työpäivän jälkeen haluaa olla lapsensa kanssa. Jos se tapahtuu muiden ihmissuhteiden kustannuksella, sitten on tietenkin eri juttu.

 

Minun käsitykseni on, että perheitä on erilaisia. Aloittaja ei mainitse mitään lapsen isästä tai isovanhemmista. Emme tiedä edes, ovatko he elossa, joten ei aleta syyllistää ap:ta automaattisesti.

Ei se ole välttämätöntä että on se veriside, sillä kyllä ihmisellä voi olla ystäviä ja minun mielestä se on aika normaalia, että ystävät tykkää toistensa lapsista ja hoitaa heitä miellelään. Voi kauhea minkälaista elämää jotkut mökkihöperö-mammat viettää. Hankkikaa ystäviä, lapselle on pelkästään hyväksi saada muitakin kiintymyssuhteita kun oma äiti!

 

Ei se ole välttämätöntä että on se veriside, sillä kyllä ihmisellä voi olla ystäviä ja minun mielestä se on aika normaalia, että ystävät tykkää toistensa lapsista ja hoitaa heitä miellelään. Voi kauhea minkälaista elämää jotkut mökkihöperö-mammat viettää. Hankkikaa ystäviä, lapselle on pelkästään hyväksi saada muitakin kiintymyssuhteita kun oma äiti!

Mutta aloittajahan kertoi tapaavansa ystäviään... Onko tämä joku väärinlukemiskilpailu?

 

... mielestäni on ok, jos se on oma valinta. siis se oma aika.. kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. yksinhuoltajana. tai äitinä /isänä jonka puoliso ei halua tarjota toiselle mahdollisuutta tuulettua- tarkoitti se sitten harrastusta tai shoppailua tms.. varsinkin moni yksinhuoltaja, joka tekee vuorotyötä on kyllä totaalisesti "nalkissa" . ollaan me, keillä mahdollisuus valita tyytyväisiä omaan tilanteeseen.

 

[QUOTE="Jenis";30665986]"Aikuinen hyvillä mielin jaksaa" - kyseessä on siis edelleen se, mitä aikuinen (äiti, koska muitahan ei perheessä ole tai ainakaan muilla ei ole väliä...) uhraa lapsensa eteen. Ettei tulisi syyllinen olo, ja alkaisi omatunto kolkutella.[/QUOTE]

Minä taas olin ymmärtävinäni, että hän aidosti nauttii lapsensa seurasta, ja tuo syyllisyys liittyy enemmän yhteiskunnan paineisiin ottaa "omaa aikaa". Jos kyseessä on totaaliyhäri, joka oikeasti jaksaa nauttia siitä ympärivuorokautisesta vastuusta, niin mikäs sen hienompaa.

Ai niin. Nyt varmaan joku toteaa, että mitäs jos se kuolee.

 

Mutta aloittajahan kertoi tapaavansa ystäviään... Onko tämä joku väärinlukemiskilpailu?

Mutta niin, että äiti on mukana.

 

Minä taas olin ymmärtävinäni, että hän aidosti nauttii lapsensa seurasta, ja tuo syyllisyys liittyy enemmän yhteiskunnan paineisiin ottaa "omaa aikaa". Jos kyseessä on totaaliyhäri, joka oikeasti jaksaa nauttia siitä ympärivuorokautisesta vastuusta, niin mikäs sen hienompaa.

Ai niin. Nyt varmaan joku toteaa, että mitäs jos se kuolee.

Epäilee itsekin ekassa viestissään, että syyllisyys ja huono omatunto ei liene ihan tervettä. Ja tuskin on "totaaliyhäri", jos kuitenkin lapsen nukkuessa käy lenkillä - tuskin lasta yksin kotiinkaan jättää. Eli ihan tästä ap:n omasta viestistä päättelen että asia vaivaa häntä itseään, ja että myös toinen vanhempi on kuvioissa. Ja se toinen vanhempi kelpaa lapsen seuraksi vain silloin, kun lapsi nukkuu. Kuten ap itsekin sanoo, ei liene ihan tervettä.

 

Ei se ole välttämätöntä että on se veriside, sillä kyllä ihmisellä voi olla ystäviä ja minun mielestä se on aika normaalia, että ystävät tykkää toistensa lapsista ja hoitaa heitä miellelään. Voi kauhea minkälaista elämää jotkut mökkihöperö-mammat viettää. Hankkikaa ystäviä, lapselle on pelkästään hyväksi saada muitakin kiintymyssuhteita kun oma äiti!

Minun lapsuuden kodissani oli ystäväperheitä, joissa oli saman ikäisiä lapsia kuin minä ja mun vuoden vanhempi isosysteri. Mikäs sen mukavampaa mulle, kun ystäväperheet tulivat kylään. Vanhemmat saivat keskenään rupatella ja me lapset leikittiiin. Oli kyseessä isäni työkaverin perhe.

 

Se on ihan totta mitä sanotaan.. lapset on vain lainassa. Jos pohjaa koko elämänsä vain niille lapsille, tulee melko kurja elämä sitten kun lapset on 10 tai 15 tai 20 tai muuttaa pois. Siinähän istut kotona ja mietit mitä nyt kun ei ole omia ystäviä eikä harrastuksia eikä oikein mihinkään osaa ryhtyä ilman lapsia. Lapset on riippuvaisia vanhemmistaan ehkä noin 1/4 vanhemman elämästä. Se loppu 3/4 on ihan täyttä elämää myöskin.

En tarkoita, etteikö lasten kanssa pitäisi viettää aikaa tai etteikö lasten elämä ja kokemukset ja perhe-elämä olisi tärkeitä, vaan sitä että älkää hyvät ihmiset unohtako itseänne siellä mammanaamion alla! Tavallaan säälittää kaverit, jotka lapsia saatuaan ei osaa mistään muusta puhua kuin lapsista ja lasten tekemisistä ja lasten sanomisista. On ihan luonnollista, että lapset on hyvin suuri osa elämää..mutta ettei mitään muuta elämässä olisi kuin lapset?

 

Mutta niin, että äiti on mukana.

Ehkä se äidin mukanaolo sitten romuttaa kaiken. En tiedä. Omat lapseni ovat kovasti sitä mieltä että "the more the merrier". Kauppaankin pitäisi aina päästä koko porukalla. Toki meillä on erilaista kun on kaksi tasavahvaa vanhempaa ja kaksi lasta ja kaikenmoista harrastusta eri kokoonpanoilla. Mutta vaikka meillä on tämä kuuluisa 2+2 ydinperhe, olen aika varovainen sanelemaan miten muiden pitäisi toimia.

 

Mun käsitys perheestä ja lapsen parhaasta on aivan eri mitä sinulla tuntuu olevan. Lapsi on osa myös sukua, ei pelkästään ydinperhettä.

Olet niin nuori, että sulla varmaan vanhemmat ovat vielä terveitä. Vanhempana lapsensa saaneilla ei ole niin helppoa.
Lisäksi tässä aloituksessa lienee kyse tilanteesta, jossa molemmat aikuiset ovat vaativassa työssä ja joutuvat pitämään lapsia hoidossa pitkiä päiviä.

 

Se on ihan totta mitä sanotaan.. lapset on vain lainassa. Jos pohjaa koko elämänsä vain niille lapsille, tulee melko kurja elämä sitten kun lapset on 10 tai 15 tai 20 tai muuttaa pois. Siinähän istut kotona ja mietit mitä nyt kun ei ole omia ystäviä eikä harrastuksia eikä oikein mihinkään osaa ryhtyä ilman lapsia. Lapset on riippuvaisia vanhemmistaan ehkä noin 1/4 vanhemman elämästä. Se loppu 3/4 on ihan täyttä elämää myöskin.

En tarkoita, etteikö lasten kanssa pitäisi viettää aikaa tai etteikö lasten elämä ja kokemukset ja perhe-elämä olisi tärkeitä, vaan sitä että älkää hyvät ihmiset unohtako itseänne siellä mammanaamion alla! Tavallaan säälittää kaverit, jotka lapsia saatuaan ei osaa mistään muusta puhua kuin lapsista ja lasten tekemisistä ja lasten sanomisista. On ihan luonnollista, että lapset on hyvin suuri osa elämää..mutta ettei mitään muuta elämässä olisi kuin lapset?

Tuo on ihan totta.

 

[QUOTE="Jenis";30666028]Epäilee itsekin ekassa viestissään, että syyllisyys ja huono omatunto ei liene ihan tervettä. Ja tuskin on "totaaliyhäri", jos kuitenkin lapsen nukkuessa käy lenkillä - tuskin lasta yksin kotiinkaan jättää. Eli ihan tästä ap:n omasta viestistä päättelen että asia vaivaa häntä itseään, ja että myös toinen vanhempi on kuvioissa. Ja se toinen vanhempi kelpaa lapsen seuraksi vain silloin, kun lapsi nukkuu. Kuten ap itsekin sanoo, ei liene ihan tervettä.[/QUOTE]

Ekalla sivulla olit sitä mieltä, että aloituksen ainoa tarkoitus oli kertoa, että ap toimii oikein ja muut väärin. No niin tai näin, onhan tuossa aloituksessa vähän pureskeltavaa.

Ja aina näissä äitikeskusteluissa on vähän se ongelma, että toisten valinnat nähdään kritiikkinä omia valintoja kohtaan. Aloituksenkin voi lukea siten. Mutta minua kiinnostaa ihan aidosti, miksi vanhempi ei saisi aidosti tykätä lapsensa seurasta, jos tämä ei ole keneltäkään muulta läheiseltä pois.

 

Ehkä se äidin mukanaolo sitten romuttaa kaiken. En tiedä. Omat lapseni ovat kovasti sitä mieltä että "the more the merrier". Kauppaankin pitäisi aina päästä koko porukalla. Toki meillä on erilaista kun on kaksi tasavahvaa vanhempaa ja kaksi lasta ja kaikenmoista harrastusta eri kokoonpanoilla. Mutta vaikka meillä on tämä kuuluisa 2+2 ydinperhe, olen aika varovainen sanelemaan miten muiden pitäisi toimia.

Hmm no mikäs siinä Varmaan ajattelen liian pitkälle mut töissäni olen tosi kiintynyt lapsiin keitä hoidan ja jos ajattelen et kuolisin niin oisin onnellinen et heillä on ne muut hyvät hoitajat. Jos olisin äiti niin haluaisin varmistaa myös senkin takia, että lapselle on aidosti läheiset suhteet muihinkin ihmisiin kuin vain muhun.

 

Mielenkiintoisia viestejä!

Lapsella on isä, hyvä isä onkin. Ihan täysipäinen ja kasvuinen. Osaa hommat siinä missä minäkin. Ei kyse ole siitä, ettenkö siis voisi lähteä vaikka sinne kirjastoon lukemaan yksin.

Me ollaan pääasiallisesti kaikki yhdessä. Käydään yhdessä kirjastossa, kaupassa jne. Mies opiskelee, joten tarvitsee välillä hiljaisuutta, jolloin tapaamme minun ystäviäni tai siskoani. Yleensä mennään kuitenkin kaikki yhdessä ja tapaamme perheenä.

Vanhempani asuvat kaukana, (200km) joten käymme sielläkin koko porukka. Mieheni vanhemmat asuvat ulkomailla. Jos haluttaisiin, voitaisiin mun systerille viedä muksu ja sitten tehdä miehen kansa yhdessä mitä huvittaa. Suunnilleen kerran pari vuodessa käydään leffassa kahdestaan.

Tyttärelläni on rakkaita aikuisia ihmisiä elämässään. Perhepäivähoitaja, sisarukseni, mun vanhemmat ja ystävät.

Syyllisyys ei niinkään tule siitä, että kokisin painetta ulkopuolelta, että mun PITÄISI viettää (ja haluta) omaa aikaa. Lähinnä siitä, että tiedän sekä lapseni että mieheni nauttivan siitä, kun ollaan yhdessä kaikki, eikä heistä kumpikaan ikinä ilmaise sitä, että kaipaisi aikaa yksinään/eroa minusta/meistä. Päinvastoin. Joten tunnen syyllisyyttä siitä, että perheestämme ainoana joskus mulla on olo, et haluaisin olla yksin. Mieluiten yksin kotona. Tuntuu, et mussa on jotain hassua kahdella tapaa: Haluan olla yksin, vaikka muu perhe mieluiten haluaa olla yhdessä. Toisaalta tunnen syyllisyyttä asiasta, joka useille muille on päivänselvää.

En rehellisesti usko, että meidän tapamme viettää aikaamme yhdessä olisi jotenkin haitallista lapsen kehitykselle. Mietin lähinnä, onko se haitallista mulle. Kiinnostavaa on myös se, mistä tällaiset tunteet ja odotukset muhun on tulleet? Mieheni ei mua koskaan kiellä, toivottelee hauskaa aikaa jos jonnekki menisin jne. Joten luultavasti nämä tunteet tulee syvempää.. Olisi ehkä kiva kohdata toinen samanmoinen hömppä.

 

Ekalla sivulla olit sitä mieltä, että aloituksen ainoa tarkoitus oli kertoa, että ap toimii oikein ja muut väärin. No niin tai näin, onhan tuossa aloituksessa vähän pureskeltavaa.

Ja aina näissä äitikeskusteluissa on vähän se ongelma, että toisten valinnat nähdään kritiikkinä omia valintoja kohtaan. Aloituksenkin voi lukea siten. Mutta minua kiinnostaa ihan aidosti, miksi vanhempi ei saisi aidosti tykätä lapsensa seurasta, jos tämä ei ole keneltäkään muulta läheiseltä pois.

No kommentoin ekassa viestissä tuota otsikkoa jota lainasinkin - sanavalinta on vähän provosoiva, joko tarkoituksella tai vahingossa.

Ja tuossahan ap toteaa, että itse asiassa kaipaisi yksinäisyyttä (mikä ei tietenkään tarkoita, ettei nauttisi lapsensa seurasta). Itsekin kaipaan, säännöllisesti, ja "juoksen" myös harrastuksissa. Jos joku taas ei kaipaa, se on ihan ok - mutta jos asia ei millään tavalla mietityttäisi, joko marttyyri-, askarruttamis- tai missä vaan mielessä, niin ei kai siitä tulisi aloitusta palstalle tehtyä?

 

No mun alle 3-v päiväkotilainen ei ole kuntosalin lapsiparkissa päiväkotipäivinään eikä usein viikonloppuisinkaan. Ajatuskin puistattaa. Kotiinhan voi hommata kahvakuulan,sillä saa ok treenin kotona ja voi tehdä lapsen kanssa osittain. Kuntosaliin laitostuu helposti eikä se sitten ole enää kivaa itsellekään jos siellä liikaa käy.

 

Hmm no mikäs siinä Varmaan ajattelen liian pitkälle mut töissäni olen tosi kiintynyt lapsiin keitä hoidan ja jos ajattelen et kuolisin niin oisin onnellinen et heillä on ne muut hyvät hoitajat. Jos olisin äiti niin haluaisin varmistaa myös senkin takia, että lapselle on aidosti läheiset suhteet muihinkin ihmisiin kuin vain muhun.

Taidamme elää aika erilaisia elämänvaiheita. Sinä toisaalta annat ymmärtää, että kaveruus on päreinä jos hukkuu viideksi vuodeksi lapsihattaraan, toisaalta haluaisit lapsesi rakentavan tiiviit suhteet näihin samoihin kavereihin (jos oikein ymmärsin) siltä varalta, että vaikka kuolet.

 

Itsellä on myös lievää ahdistusta kun en ole lapseni kanssa, mutta onneksi tunne ei ole molemmin puoleinen eli lapseni kyllä nauttii muidenkin kanssa viettämästään ajasta. Olen pohtinut syytä omalle ahdistukselleni ja yksi selittävä tekijä lienee järjetön pelko siitä, että jotain ikävää voi tapahtua, jos en ole paikalla. Luultavasti tämä pelko on jäänyt vauva-ajasta, jolloin useamman kuukauden ajan jouduimme "hiljaa" (ei sitä voinut edes sanoa ääneen) pelkäämään vauvan menehtyvän sairauteensa.