miten jotkut vanhemmat voi juosta harrastuksissa yms hyvällä omallatunnolla

Parkettilattia nyt ei ole ongelma, vaan se tenava. KAhvakuulajumpat menettelee päiväuniaikaan tai silloin kun muksun voi köyttää pinnikseen, syöttötuoliin tai sitteriin. Sitä seuraavat pari vuotta onkin suht hasardia aikaa paitsi päiväuniaikaan. Mutta onnistuu kuitenkin jos on tahtoa.

 

Mörköäiti: olet jotenkin käsittänyt minut väärin. En halua vähätellä ketään, jolle se saliharrastus tai muu oma liikuntaharrastus on tärkeä. Toivon, ettet sinä vähättelisi niitä, jotka järjestävät arkensa toisin ja vaikka kuntoilevat kotona iltaisin lasten mentyä nukkumaan tai leikkipuistossa. Kovasti särähtää korvaani tuo käyttämäsi ilmaus "normaali ihminen".

Niin, kirjoitin, että normaali ihminen ymmärtää sen, etteivät muut tekemiset vähennä perheen merkitystä. Kyllä minusta on epänormaalia, jos kuvittelee kaiken lapsiin liittymättömän tarkoittavan sitä, ettei välitä perheestä tms.

Oma mieheni tekee leuanvetosarjoja leikkipuistossa. Se vie puoli minuuttia kerrallaan. En mitenkään näe, että hänen olisi sama olla kuntosalilla, kun hän kumminkin on henkisesti poissa lastensa luota eikä voi leikkiä heidän kanssaan niinä puistoreissun parina tuntina, joina hän ei vedä leukoja. Enkä näe, että hän olisi laittanut "muuta elämäänsä syrjään". Kuten itsekin edellä hyvin totesit, ei lapsiperhe-elämä ole kasa toisensa poissulkevia asioita.

Tuohan on ihan jees, jos hän tykkää niin tehdä. Joku muu tykkää käydä sitten vaikka juoksulenkillä.

Itse tykkään siitä, että kun urheilen, voin oikeasti keskittyä siihen urheiluun eikä tarvitse tehdä sitä jonkun muun toiminnan ohessa. Saatan itsekin jotain tuontapaista tehdä vaikka leikkipuistossa (en ehkä vedä leukoja, mutta jotain muuta), mutta en pidä sitä urheiluna sinänsä.

Miksiköhän aina näissä ketjuissa juututaan keskustelemaan siitä, voiko lasten kanssa urheilla? Joskus jopa uiminen oli kuitattu sillä, että lasten kanssa voi mennä uimahalliin, mistä vedettiin johtopäätös, että äidin on "ihan turhaa" mennä yksin. Joopajoo. Istuminen lasten altaassa onkin varmaan uimista En nyt vertaa tätä noihin sinun sanomisiisi, mutta tuli vaan mieleen.

Minua kyllä kiinnostaisi, millaisia ovat ne äidit, jotka eivät pysty ollenkaan tekemään mitään ilman lapsia - ja kuinka pitkään sellainen voi jatkua. Sen ymmärrän, että on kiinni vastasyntyneessä jo imetyksenkin vuoksi, mutta kun tässä ketjussa on puhuttu jopa viidestä vuodesta...

 

[QUOTE="Anne";30666295]Parkettilattia nyt ei ole ongelma, vaan se tenava. KAhvakuulajumpat menettelee päiväuniaikaan tai silloin kun muksun voi köyttää pinnikseen, syöttötuoliin tai sitteriin. Sitä seuraavat pari vuotta onkin suht hasardia aikaa paitsi päiväuniaikaan. Mutta onnistuu kuitenkin jos on tahtoa.[/QUOTE]

Kirjoitinkin, että itse en tekisi niin. Minulla ei ole tahtoa - en halua yhdistää kahvakuulaa ja lapsenhoitoa. Kun lapselle kerran on isäkin, joka myös haluaa hoitaa lasta. Ja itse saan parhaan hyödyn liikunnasta, kun oikeasti keskityn siihen - esim. kahvakuulassa teen ne liikkeet huolellisesti ilman että täytyy koko ajan vilkuilla syöttötuolissa istuvaa taaperoa, jutella ja ilmeillä hänelle. Urheilussa tekee liikkeet helposti väärin, jos ei keskity kunnolla. (Enkä toki kyllä haluaisi jonkun 12 kilon kahvakuulan paiskautuvan parkettilattiallekaan...)

 

Mun juoksut alkoi heti kun paikat antoi myöten, kaikkien syntymien jälkeen. Ensinnäkin en tehnyt lapsia itselleni vaan maailmaa varten ja siinä hommassa oli vahvasti mukana myös toinen osapuoli, niiden Isä. Äkkiä opin myös sen ettei kannta juuri kuunnella muita eikä vertailla itseään muihin lasten kasvatuksen ja hoidon suhteen. Tähän myös oma aika liittyy vahvasti kun se jakaa mielipiteitä rankasti.
Ehkä tähän vaikuttaa oma lapsuuteni, kesät vietettiin mummulassa tai tätilässä jne. Halusin omille lapsilleni myös lämpimät välit muihin sukulaisiin, ystäviimme ja erityisesti isäänsä. Perheenä on silti tehty mm.mettäreissujakin, pienin rinkassa mukana. Mutta silti kun yksin lähden esim.mettälle niin se lataa mun päätä ja tulen kotiin hyvätuulisena. Välillä nuo on hätistelleet mua tekemään jotain omia juttujani kun alkaa naksumaan, vaistoavat sen. Haha.
Ei se perheenä yhdessä viihtyminen ole paha asia jos kukin siitä nauttii täysillä eikä tarvitse yhtään omaa aikaa. Mutta jos joku tarvitsee niin on kaikkien kannalta parempi sitä suoda. Ilman mitään huonoa omaatuntoa!

 

Nyt mua kyllä alko häiritsee tämäkin ajattelu, että vain normaalit ihmiset osaa ottaa omaa aikaa. Toisaalta myös ajattelu, et jos en tee asioita yksinäni, niin keskityn vain yhteen asiaan (perheeseen). Ihmetellään kauan se voi kestää. No ku toi tenava on nyt 4v niin veikkaanpa, et 4v päästä alkaa olla hällä muutaki mielessä ku mun kanssa kulkeminen.

Mutta sain vastauksen kyllä kysymykseeni: Toisilla ihmisillä ei ole huono omatunto siitä, että viettää yksinään aikaa. Näin ollen _tässä kohden_ olen "epänormaali". Jostain syystä kaikki tämä selittely ja vouhaaminen oman ajan tärkeydestä sai multa entistä enemmän karvat pystyyn ja oikeastaan vei tällä hetkellä halunkin olla itsekseni..

Liikunta on sitten oma lukunsa, eikä varsinkaan kiinnosta minua. Oon muuten 30v, joten olin 26 kun sain mupeloni. 6v ehdin häntä toivoa.

 

Omaa aikaa korostetaan todella paljon nykyään. Siksi, kun itse koen siihen liittyviä negatiivisia tunteita mua kerrassaan ihmetyttää, että eikö kaikki tunne samoin!

Kyllä varmasti useimmat tuntee huonoa omatuntoa, jos sitä omaa aikaa on omassa mittapuussaan liikaa ja aika lapsen kanssa jää siksi vähiin. Mutta useimmilla se raja on jossain ihan muualla kuin sinulla, joka et sallisi itsellesi omaa aikaa lainkaan.

Minulla oli silloin kun lapsi oli 2-3-vuotias sellainen vaihe töissä, että minun piti töiden vuoksi olla usein iltaisin poissa. Oli pitkiä päiviä ja työmatkoja. Kyllä minä siitä tunsin koko ajan syyllisyyttä ja koitin asiaa muuttaa. Silloin kyllä niinä arki-iltoina kun kotona pystyin olemaan, keskityin täysin lapseen. Tosin silloinkin kyllä viikonloppuisin tapasin joskus kavereita. No irtisanouduin sitten työstäni ja jäin osa-aikatyön varaan, koska työ vei liikaa perheeltä ja lapselta. Nykyään voisin hyvillä mielin arkisinkin harrastaa ja tavata kavereita, koska lapsi on vain puolipäivähoidossa ja meillä on joka tapauksessa reilusti yhteistä aikaa. Lähinnä tunnenkin huono omatuntoa siitä, että minulla ei ole mitään säännöllistä liikuntaharrastusta.

Kokonaisuus ratkaisee ja tietysti siis ymmärrän, että jos arki-iltaisin on yhteistä aikaa jo töiden takia vain pari tuntia tai on iltoja, jolloin sitä ei ole ollenkaan, ei huvimenoihin enää ilman syyllisyyttä voi ottaa aikaa, ainakaan arkisin. Sinulla vaan tuntuu olevan turhan kovat vaatimukset itsellesi. Jos kuitenkin joka päivä on se 5-7 tuntia ja viikonloput kokonaan yhteistä aikaa, niin tottahan tuosta liikenee myös sitä omaa aikaa.

Mutta täsmentäisitkö vielä, tunnetko siis syyllisyyttä siitä, että olet erossa lapsesta vaiko siitä, että mies "joutuu" olemaan lapsen kanssa kahdestaan? Siis kenen ajattelet kärsivän, jos menisit joskus vaikka sinne teatteriin ystäviesi kanssa ilman lasta? Tai jos pyytäisit, että mies menee lapsen kanssa kahdestaan ulos ja saisit olla hetken kotona yksin?

 

Ihmetellään kauan se voi kestää. No ku toi tenava on nyt 4v niin veikkaanpa, et 4v päästä alkaa olla hällä muutaki mielessä ku mun kanssa kulkeminen.

Sinun lapsesi taisi olla perhepäivähoitajalla? Siellä ei tietenkään välttämättä ole ikätovereita tai jos onkin, niin ei kovin montaa. Päiväkodissa kuitenkin jo 4-5-vuotiaille tulvii synttärikutsuja, joille lasten odotetaan jäävän ilman vanhempaa ja useimmat lapset ovat tuossa vaiheessa siihen halukkaita. Kun järjestin omalle lapselleni 5-vuotissynttärit hänen aloitettuaan päiväkodissa, tarjosin varta vasten mahdollisuutta, että vanhemmat voivat jäädä myös, koska ajattelin ettei kaikki halua vielä vieraan vastuulle jättää niinkin pieniä lapsia. Mutta ei yksikään vanhempi jäänyt, kaikki toistakymmentä 4-6-vuotiasta jäi mielellään synttäreille yksinään. Näin oli myöhemmin myös yksillä 4-vuotissynttäreillä, johon lapseni osallistui, siellä jopa 3-vuotiaat jäi ilman vanhempiaan synttäreille.

Myös kaverikyläilyt ilman vanhempaa on ajankohtaisia viimeistään 5-vuotiaana, jos lapsella on ikäisiään kavereita, muitakin kuin vanhempien perhetuttujen lapsia.

Eli ei siihen neljää vuotta mene, että lapsi haluaa itsekin aikaa kavereidensa kanssa. Viimeistään kun hän menee eskariin tämä tulee eteen, jos lapsi saa kavereita ja kaikki menee sen puoleen hyvin.

Entäs sitten lapsen harrastukset, etkö ajatellut hänelle sellaisia tarjota aiemmin kuin neljän vuoden päästä?

 

Ap:n olisi kannattanut otsikoida jotenkin toisin, jollei hän (ja Tiukka Täti) halunneet kuulla, kuinka jotkut toiset voivat juosta harrastuksissa yms hyvällä omallatunnolla. Muutamat koittivat sitä hänelle (ja Tiukalle Tädille) kertoa, mutta vastaukset eivät kelvanneet.

 

Lapsi tarvitsee terveet ja jaksavat vanhemmat. Meillä tuli 2 lasta 1,5 vuoden ikäerolla ja siinä meni 5-6 vuotta että elin täydessä symbioosissa lasten kanssa. No arvaas mikä tilanne nyt kun ovat kouluikäisiä... Mulla niin rapa kunto etten jaksa juuri hiihtää, vaeltaa, kiipeillä kiipeilyseinillä, juosta pidempiä matkoja, luistella tai harrastaa tiukempia muita settejä heidän mukanaan. Kilot tuli varkain ja kunto rapistu. Mies ja lapset sporttisia, aktiivisia ja innokkaita, mamma vyöryy hiki hatussa perässä.

Nyt oon urheilu hiki hatussa vähän reilun vuoden mutta myöhemmällä iällä on muuten pikkanen savotta koettaa päästä takaisin hyvään kuntoon. Koen nyt että huono kunto vaikeuttaa mun osallistumista ja aktiivisuutta kouluikäisten lasten perhearkeen, sillä jos mitä tässä sporttisten lasten arjessa tarvis olis oma hyvä kunto ja jaksaminen.

 

Kirjoitinkin, että itse en tekisi niin. Minulla ei ole tahtoa - en halua yhdistää kahvakuulaa ja lapsenhoitoa. Kun lapselle kerran on isäkin, joka myös haluaa hoitaa lasta. Ja itse saan parhaan hyödyn liikunnasta, kun oikeasti keskityn siihen - esim. kahvakuulassa teen ne liikkeet huolellisesti ilman että täytyy koko ajan vilkuilla syöttötuolissa istuvaa taaperoa, jutella ja ilmeillä hänelle. Urheilussa tekee liikkeet helposti väärin, jos ei keskity kunnolla. (Enkä toki kyllä haluaisi jonkun 12 kilon kahvakuulan paiskautuvan parkettilattiallekaan...)

Olen huomannut saman, yhtään jos tarvii vastata lapselle jumpan aikana, niin liikkeen tehoista häviää ainakin puolet. Itsekin yritän ajoittaa jumpat niille ajoille, kun lapsi nukkuu.

 

[QUOTE="Anne";30666247]No minulla on lapsi joten voin ottaa kantaa. Kyllä minusta on jotain ongelmia, jos ei lasten kanssa voi kaverisuhteista pitää huolta ja erakoituu. Ei ole mitään ongelmaa jutella kavereille paria kertaa viikossa/tavata heitä kerran/paria kertaa viikossa. Jos lakkaisin "lapsen takia" kavereita tapaamasta niin varmaan joku masennus tms muu huono elämänvaihe menossa ja lapsi vain veruke.[/QUOTE]

Niin. Ja joku toinen taas lapsen saatuaan tahtoo jäädä sen tenavan kanssa "pesimään" eikä kaipaa sosiaalisia suhteita samalla tavalla (itse EN siis ole tällainen tapaus, toistettakoon vielä kerran, ei tunnu ap:kaan olevan pohjimmiltaan).

Mutta se ei ole erakoitumista eikä psyykkinen ongelma, jos ihminen tekee mitä itse haluaa - sen sijaan, jos kyseessä on syyllistyminen tai huono omatunto ihan normaaleista oman ajan tai kaverisuhteiden tarpeista, asia ei selvästikään ole ok.

 

No onneksi muut keskustelijat eivät ole kaltaisiasi pilkun nussijoita.

Pilkunnussija on yhdyssana

 

Minä en käy oikeastaan missään. Ihan siksi, että haluan olla lasteni kanssa. Aamulla niitä näkee sen vajaan tunnin, illalla reilut 3h ennen kuin menevät nukkumaan. (Paitsi niinä parina iltana, kun lapsilla itsellään on harastuksia.) Iltaisin ei huvita lähteä minnekään, jos ei ole ihan pakko. Yhtenä aamuna menen salille kuudeksi ja yhtenä iltapäivänä käyn salilla ja olen kotona vasta klo 17.00. Yhtäkään lisämenoa ei tähän enää halua.