miten jotkut vanhemmat voi juosta harrastuksissa yms hyvällä omallatunnolla

Ku mä tunnen syyllisyyden piikin jo siitä etten ota lasta pikaiselle maidon hakureissulle hoidon päälle. Vietetään joka päivä 5-7h yhdessä hereillä ja viikonloput kokonaisuudessaan. Siltikin mä en voi, en vaan voi, ottaa "omaa aikaa" käydäkseni salilla ja tai vaikka teatterissa. Käyn lenkillä aamuisin , ennenku lapsi herää.

Olen lukenut tuhat syytä, miksi on tärkeää ottaa omaa aikaa, jopa perusteluja miksi se lapselle on hyväksi näyttää, että arvostan itseäni ja välitän omasta jaksamisestani. Mut edes asian suunnittelu, viikottainen itsekkyys, saa mut ahdistumaan. Ei varmaan oo ihan tervettä.

Toiset juoksee salilla ja jumpassa monta kertaa viikossa, käy syömässä tai juomassa, tanssimassa ja hierojalla. Joku jopa vie arkivapaina lapsensa päivähoitoon saadakseen olla itsekseen. Onko heillä huono omatunto?

 

Ku mä tunnen syyllisyyden piikin jo siitä etten ota lasta pikaiselle maidon hakureissulle hoidon päälle. Vietetään joka päivä 5-7h yhdessä hereillä ja viikonloput kokonaisuudessaan. Siltikin mä en voi, en vaan voi, ottaa "omaa aikaa" käydäkseni salilla ja tai vaikka teatterissa. Käyn lenkillä aamuisin , ennenku lapsi herää.

Olen lukenut tuhat syytä, miksi on tärkeää ottaa omaa aikaa, jopa perusteluja miksi se lapselle on hyväksi näyttää, että arvostan itseäni ja välitän omasta jaksamisestani. Mut edes asian suunnittelu, viikottainen itsekkyys, saa mut ahdistumaan. Ei varmaan oo ihan tervettä.

Toiset juoksee salilla ja jumpassa monta kertaa viikossa, käy syömässä tai juomassa, tanssimassa ja hierojalla. Joku jopa vie arkivapaina lapsensa päivähoitoon saadakseen olla itsekseen. Onko heillä huono omatunto?

Älä ajattele sitä "oman ajan ottamisena", vaan ajattele, että teet asioita, jotka kuuluvat aikuisen naisen elämään - tai ainakin sinun elämääsi. Sitten ajattelet, että lapsi on sen ajan hoidossa (tai vaikka isän kanssa), koska kaikkiin paikkoihin et vaan voi ottaa lasta mukaan, vaikka mielelläsi ottaisitkin.

Ei minulla ainakaan koskaan ole ollut huono omatunto siitä, että teen tuollaisia normaaleja asioita. Lapset ovat tosin sen ajan olleet isänsä tai muun tutun aikuisena kanssa, joten miksi minun pitäisikään tuntea syyllisyyttä. Tuollainen syyllisyys kannattaa ehkä purkaa neuvolapsykologin tms kanssa, koska ei se ole ihan tarkoituksenmukaista.

 

Hyvin. Kerran viikossa harrastus ja siihen päälle joskus esiintymisiä sekä ekstraharjotuksia. Isäkin lapsella on joten ei se yksin ole kun mä olen menoillani. Lisäksi viikoittain käyn liikkumassa itsekseni.

 

ymmarran koska aikoinaan itsellani oli aivan sama ajatus. mun oma aika oli kerran kahdes viikos 5tuntia harrastusta putkeen. muuten olin aina lapsen kanssa. nyt mulla on iltatoita. lapsi haluaa mummulaan. seka olen loytanyt uskomattoman ihanan harrastuksen. nama vievat viikostani maanantai illasta torsta iltapaivaan kaiken ajan.cvietan kaiken muun ajan lapsen kanssa. eli torstai illasta maanantai iltaan. joskus tulee huono mieli kun kolme iltaa pois kotoa peratysten mut toisaalt. taas nelja koton. ja kayn noin 4 kertaa vuodes yon pois kotoa. joko tois tai yksin tai miehen kanssa. lapsi on pieni vain hetken. haluan olla lahella.

 

Entäs jos ajattelisit että annat lapsen isälle mahdollisuuden olla ihan kahdestaan lapsen kanssa. Heille siis laatuaikaa ja sinä poistut kuvioista vaikka salille..

 

Lapset on pieniä vain vähän aikaa, sun kannattaa pitää se oma elämä hengissä tuonakin aikana ettet elä heidän kauttaan tai jää ihan tyhjän päälle kun kasvavat. Näin mä olen sen ajatellut.

 

"Lapset on pieniä vähän aikaa"- ei lohduta mua tai kannusta ottamaan omaa aikaa. Päin vastoin! Lapsi on pieni vähän aikaa, enkä saa tätä aikaa ikinä takaisin.

 

Niiden lapsilla on kaksi hyvää vanhempaa.

 

Ihan helposti

Mä en keksi yhtäkään syytä sille, että miksi en voisi harrastaa ilman lasta. Ja vielä kummallisemmalta kuulostaa se, että miten ihmeessä joku saa itsensä tuntemaan syyllisyyttä siitä, että käy kaupassa ilman lasta?!

Ennemmin näkisin asian niin, että enemmän se lapsi hyötyy siitä, että hän saa olla myös ilman sitä äitiä, kuin että äiti olisi suunnilleen 24/7 läsnä. Jotenkin ihan hassu ajatuksenakin, että äidin tulisi olla lapsen luona jatkuvasti...entäs se lapsen isä? Kai lapsella tulisi olla oikeus viettää aikaa myös isänsä kanssa? Ihan kaksin ja mahdollisuuksien mukaan aivan yhtä paljon, kuin mitä hän viettää aikaa äitinsä kanssa.

 

Mä harrastan aikaisin aamulla ja menen harrastuksista suoraan töihin. Eli mies hoitaa lasten aamutoimet ja hoitoonviemiset, kouluunlähettämiset jne. Lapsia en näe aamuisin ollenkaan, mutta haen heidät hoidosta suht aikaisin, koska teen lyhyempää työaikaa, joten iltoihin jää kivasti yhdessöoloa. Viikonloppuisin käydään vuorotellen miehen kanssa harrastamassa ja muu aika vietetään koko perhe yhdessä.

Ei mulla ole yhtään huono omatunto harrastuksistani. Meillä jää rutkasti aikaa yhdessäoloon ja silti mäkin saan omaa aikaa ja mahdollisuuden pitää itsestäni huolta. Olen myös huomattavasti paremmalla tuulella ja jaksan touhuta lasten kanssa kun olen saanut hetken hengähtää omissa menoissani.

 

"juosta harrastuksissa" - eli jälleen aloitus jonka ainoa tarkoitus on taivastella miten väärin muut tekevät ja miten oikein itse tekee

 

Yritän selittää vielä - lapset on pieniä hetken- eli millaisen karhunpalveluksen teet heille opettamalla että äiti on aina paikalla? Viimeistään eskarissa ei enää päde ja on kyllä aika raakaa jos siellä vasta joutuu opettelemaan. Vanhempien tehtävä on tuottaa pettymyksiä ja opettaa lasta käsittelemään tilanteet. Niiden onnellisten hetkien lomassa toki.

 

Mä ajattelen että meillä kaikilla on vain yksi kroppa ja terveys, josta on pakko pitää huolta itse. Kukaan muu ei sitä tee puolestasi ja se vasta onkin ikävää jos lapsella ei enää hyvinvoivaa vanhempaa ole. Liikunnalle on pakko löytyä aikaa joka vko.

 

Mä ajattelen että meillä kaikilla on vain yksi kroppa ja terveys, josta on pakko pitää huolta itse. Kukaan muu ei sitä tee puolestasi ja se vasta onkin ikävää jos lapsella ei enää hyvinvoivaa vanhempaa ole. Liikunnalle on pakko löytyä aikaa joka vko.

Aloittaja kirjoittaa käyvänsä lenkillä aamuisin lapsen nukkuessa. Mutta eihän se tietenkään ole oikeaa liikuntaa, koska siskot ovat päättäneet että jokaisen pitää päästä tuulettumaan, halusi tai ei.

Ei tässä ole kysymys siitä, kuka pitää huolta kunnostaan ja kuka ei, tässä on kysymys paljon isommista naiseuden ja äitiyden määrittelyyn liittyvistä asioista.

 

Yritän selittää vielä - lapset on pieniä hetken- eli millaisen karhunpalveluksen teet heille opettamalla että äiti on aina paikalla? Viimeistään eskarissa ei enää päde ja on kyllä aika raakaa jos siellä vasta joutuu opettelemaan. Vanhempien tehtävä on tuottaa pettymyksiä ja opettaa lasta käsittelemään tilanteet. Niiden onnellisten hetkien lomassa toki.

Tuskin aloittaja ihan 24/7 lapsensa kanssa on, jos hän kertoo välillä hakevansa maitopurkin kaupasta ennen kuin hakee lapsen _päivähoidosta_.

Totuus vaan on, että useimmat lapset tarvitsisivat paljon enemmän aikaa omien vanhempiensa kanssa kuin he saavat. Tältä osin lasten ja aikuisten tarpeet eivät aina ihan kohtaa. Olisi rehellistä myöntää, että siellä salilla tai teatterissa käydään työ- ja hoitopäivän jälkeen ihan aikuisen jaksamiseen liittyvistä syistä, ei siksi, että se lasta jotenkin kehittäisi.

 

Aloittaja kirjoittaa käyvänsä lenkillä aamuisin lapsen nukkuessa. Mutta eihän se tietenkään ole oikeaa liikuntaa, koska siskot ovat päättäneet että jokaisen pitää päästä tuulettumaan, halusi tai ei.

Ei tässä ole kysymys siitä, kuka pitää huolta kunnostaan ja kuka ei, tässä on kysymys paljon isommista naiseuden ja äitiyden määrittelyyn liittyvistä asioista.

Lihaskuntoa pitää myös tehdä.
Ja mites ne kaverit? Voiko ne äitiyden takia jättää ja sitten palata asiaan joskus viiden vuoden päästä?

 

Mulla ainakin juttu menee niin, että ellei mulla ole välillä sitä omaa aikaa tehdä just mitä huvittaa, tulen kärttyiseksi. Tunnin paussi juosten tai vaikkakaverin kanssa kahvia ja pullaa nauttien, eikä mua ärsytä lainkaan lapsosten kiukuttelu.

Sitä vaan jaksaa paremmin!

 

Kaikille ei tule sitä äitileijona tunnetta ja meistä toisille se tulee liiankin vahvana. En voisi jättää pientä lasta millään. Lapset ovat kyllä itsekkin vaatimassa läheisyyttä. Äitini on kokenut ihan samoin. Sitten taas ystäväni ei kokenut mitään kummaa siinä että jättää kahden päivän ikäisen vauvan mummolaan. Me ollaan erilaisia ja jokainen kasvattaa sen lapsensa omista näkökannoistaan.

 

Lihaskuntoa pitää myös tehdä.
Ja mites ne kaverit? Voiko ne äitiyden takia jättää ja sitten palata asiaan joskus viiden vuoden päästä?

Lihaskuntoa voi tehdä kotona tai vaikka leikkipuistossa. Kavereiden kanssa ei ehkä voi palata asiaan viiden vuoden päästä, ystävien kanssa voi.

En sano, että kaikkien pitäisi hautautua lapsiperhe-elämään vuosiksi. Sanon vain, että niinkin on lupa tehdä, jos sen oikeaksi kokee. Mammapalsta tosin ristiinnnaulitsee, mutta senhän se tekee aina...

 

Mun kavereillakin on lapsia ja sattumoisin tavataan niin, että lapset on mukana.

Ihan en päässyt kärryille tästä "karua lapselle kun äiti Ei olekaan eskarissa mukana". Enhän mä siellä päiväkodissakaan ole, ku pakko se on töissä käydä.

Lihaskuntokaan ei nyt ole ihan niin tärkeää mulle, että se ohittaisi syyllisyyden. Lenkillä käyn, mutta en tunne mitään intohimoa kuntosaliin tms. En oikeastaan edes tiedä mitä tekisin jos en olisi tyttöni kanssa! Kävisin kirjastossa lukemassa? Nautin lukemisesta eniten maailmassa. Mutta sinnekin voin tytön ottaa mukaan ja hän leikkii siellä ihan tyytyväisenä. Kaikkeen, mistä pidän, voin ottaa lapsen mukaan ja koska en halua huonoa omatuntoa, otankin..

 

Lihaskuntoa voi tehdä kotona tai vaikka leikkipuistossa. Kavereiden kanssa ei ehkä voi palata asiaan viiden vuoden päästä, ystävien kanssa voi.

En sano, että kaikkien pitäisi hautautua lapsiperhe-elämään vuosiksi. Sanon vain, että niinkin on lupa tehdä, jos sen oikeaksi kokee. Mammapalsta tosin ristiinnnaulitsee, mutta senhän se tekee aina...

No sulla hieman eri käsitys ystävyydestä ja normaalista elämästä
Mä haluaisin olla hyvä esimerkki ja roolimalli lapsille ja näyttäisin, että harrastukset ja ystävyyssuhteet on tärkeitä.

 

Mä saatan olla itsekäs ihminen, mutta mulle on aina ollut erittäin tärkeää olla myös minä, en pelkästään kolmen ipanan äiti. Mulla on oma työni, omat harrastukseni, omat ystäväni joiden parissa haluan viettää -kyllä, ihan omaa aikaa!

Lapsilla on täysi-ikäinen ja oikeustoimikelpoinen isä, joka ihan yhtä hyvin pystyi vaihtamaan vaipat ja lämmittämään ruuat tai maidot. Jopa kylvetys ja nukutus onnistui ilman että äiti oli valvomassa tilannetta. Lapsista kasvoi täysin normaaleja yhteiskuntakelpoisia aikuisia. Kaikki on menestyneet opinnoissaan ja töissään ja kyllä me edelleen reissataan yhdessä. Joko koko perhe tai sitten osa perheestä.

Vaikka en olekaan ollut lasten saatavilla lähes jatkuvasti kun he olivat pieniä, meillä on mielettömän hyvät ja lämpimät välit. Päivittäin ollaan jollain tavalla yhteydessä, vaikka sitten family whatsuppin kautta jos eivät tule käymään kotona.

 

No sulla hieman eri käsitys ystävyydestä ja normaalista elämästä
Mä haluaisin olla hyvä esimerkki ja roolimalli lapsille ja näyttäisin, että harrastukset ja ystävyyssuhteet on tärkeitä.

Ehkä käsitykseni ystävyydestä ja normaalista elämästä on hieman laajempi kuin sinun. Ajattelen, että elämä - ja varsinkin lapsuus - on sen verran lyhyt, että väkisin ja vastoin tahtoaan ei pidä lapsestaan erillään olla.

Useimmat meistä kun kuitenkin joutuvat aloittajan lailla käyttämään aika ison osan ajastaan työntekoon.

 

Ei mielestäni ole lapsen edun mukaista jatkaa tuollaista symbioottista vaihetta pitkälti vauvavaiheen yli. Lapsella on oikeus muihinkin läheisiin ihmissuhteisiin. On todella surullista, jos lapsella ei ole ketään muuta läheistä aikuista, ei isää, ei isovanhempia, ei ketään. Ainoastaan äiti.

Minä olin toki vauvavuoden varsin tiiviisti lapsessa kiinni, vaikka tietysti jo silloin myös isä sai kahdenkeskisiä hetkiä hänen kanssaan. Ja mammakin imetysvälien puitteissa pääsi vauvaa hoitamaan. Myöhemmin sitten pidempiäkin aikoja. Lapsella on nykyään hyvin läheiset suhteet paitsi minuun, myös isäänsä ja isovanhempiinsa. Se on minusta vain rikkaus. Useinkaan siihen, että minä olen lapsesta erossa, ei ole syynä mikään oman ajan tarve, vaan aivan yhtä hyvin voisin olla lapsen kanssa. Mutta miksi kieltäisin isältä ja isovanhemmilta kahdenkeskisen ajan lapsen kanssa, kun lapsikin sitä toivoo? Ei lapsi ole minusta riippuvainen, vaan hänellä on kivaa myös isänsä kanssa ja mummoloissa.

Aloittajan lapsen isä ei ilmeisesti ole lainkaan kuvioissa? Sillä jos lapsella on myös isä, tietysti myös isällä pitäisi olla oikeus kahdenkeskiseen aikaan lapsen kanssa. Mielellään myös isovanhemmilla, jos lapsi ei enää ihan pieni ole.

 

Mun kavereillakin on lapsia ja sattumoisin tavataan niin, että lapset on mukana.

Ihan en päässyt kärryille tästä "karua lapselle kun äiti Ei olekaan eskarissa mukana". Enhän mä siellä päiväkodissakaan ole, ku pakko se on töissä käydä.

Lihaskuntokaan ei nyt ole ihan niin tärkeää mulle, että se ohittaisi syyllisyyden. Lenkillä käyn, mutta en tunne mitään intohimoa kuntosaliin tms. En oikeastaan edes tiedä mitä tekisin jos en olisi tyttöni kanssa! Kävisin kirjastossa lukemassa? Nautin lukemisesta eniten maailmassa. Mutta sinnekin voin tytön ottaa mukaan ja hän leikkii siellä ihan tyytyväisenä. Kaikkeen, mistä pidän, voin ottaa lapsen mukaan ja koska en halua huonoa omatuntoa, otankin..

Oonko mä oikeasti ainoa, kenen mielestä tää kuulostaa ihan älyttömältä - "huono omatunto" ja "syyllisyys" jos esim. lukee ilman että lapsi on mukana? Siis häh? Eikö sillä lapsella tosiaan ole ketään muuta tärkeää aikuista tai lasta/kaveria? 8h päivähoidossa ja ihan tosiaan jokaisen muun minuutin viettää äitinsä kanssa, tai äidille iskee "syyllisyys"?