Miten herätellä vauvakuumetta?

[Bete]

^ Joo ei varmaan sitä onnea lapsesta pysty etukäteen kuvittelemaan, minä ainakaan en. Sen sijaan osaan hyvin kuvitella kaiken sen huolen ja stressin, jonka mulla olisi lapsesta joka päivä. Sitä olisi aina, vaikka lapsella olisikin kaikki hyvin, saati sitten silloin, jos ei olisi! Olen muutenkin tyyppi, joka huolestuu erittäin helposti asioista.

En siis osaa kuvitella lapsen tuomaa onnea, mutta osaan kuvitella onnen, joka joistakin muista, haluamistani, asioista tulee. On ihanaa, kun tällaisista saa välähdyksiä ja pääsee miettimään, mitä haluaa tulevaisuudeltaan. Olen melko onnellinen jo nyt, mutta tiedän ne jutut, joista tulisin vielä onnellisemmaksi.

 

[kommenttia]

Juu, näin on. Et pysty kuvittelemaan, ei kukaan pysty, niin se vain on. Ne huolet ja stressikin kuuluvat kuvioon, mutta se onni minkä oma lapsi tuo voittaa kevyesti negatiiviset puolet. Totta on myöskin, etteivät kaikki ihmiset todellakaan halua lapsia, oli syy mikä tahansa. Lasta ei pidä tehdä vain siksi, että "kaveritkin tekee niin", tai siksi, että se muka "kuuluu" parisuhteeseen. Ja tietenkin olisi kaikinpuolin toivottavaa, että jokainen miettisi ihan vakavasti itsekseen, onko valmis huolehtimaan toisesta ihmisestä koko loppuikänsä. Kyllä, lapsi on vanhemmilleen aina oma lapsi, jonka tekemiset kiinnostavat ja pohdituttavat, vaikka se lapsi olisi jo isovanhempi itsekin.
Ja vielä siihen, miksi kaverit valittavat lapsen mukanaan tuomaa vaivaa: ihan siksi, että kaikkia ottaa joskus päähän, kun elämä ei suju kuten itse haluaisi, Silloin sitä valittaa usein kavereilleen, siksihän niitä ystäviä myös, paitsi jakamassa hyviä, onnellisia hetkiä, myös kuuntelemassa, kun on vaikeaa. Näin ainakin minulla.

 

[Bete]

Ne huolet ja stressikin kuuluvat kuvioon, mutta se onni minkä oma lapsi tuo voittaa kevyesti negatiiviset puolet. Totta on myöskin, etteivät kaikki ihmiset todellakaan halua lapsia, oli syy mikä tahansa. Lasta ei pidä tehdä vain siksi, että "kaveritkin tekee niin", tai siksi, että se muka "kuuluu" parisuhteeseen. Ja tietenkin olisi kaikinpuolin toivottavaa, että jokainen miettisi ihan vakavasti itsekseen, onko valmis huolehtimaan toisesta ihmisestä koko loppuikänsä.

Aivan... Minä tiedän, että en olisi tuohon valmis. En hankkisi lasta edes, vaikka tietäisin, että sillä menisi aina kaikki hyvin enkä joutuisi mitään pahoja juttuja tai stressiä kokemaan. Mulle onni tulee siitä, kun tiedän, että mulla ei ole sitä lasta ja voin olla siitä kuviosta ulkona. Uskon kyllä, että lapsi tuo onnea niille, jotka lapsen ylipäätään haluavat ja jotka ovat valmiita vanhemmuuteen ja ymmärtävät sen edes jotakuinkin realistisesti.

 

[Niinpä.]

Kommenttia; äitiys tosiaan yllättää. Ennen lasta minulla oli kapea käsitys hyvästä äidistä; aina lempeä, johdonmukainen, virikkeellinen ja rakastava. Hyvä äitiys on tahdon asia.Ihmettelin äitikavereiden juttuja; kuinka vaikeaa on muka olla kotona lapsen kanssa? Tällä hetkellä ne hyvät neuvot, joita mielessäni kavereilleni jaoin, lähinnä naurattaa.

Vaikka elänkin nyt elämäni onnellisinta aikaa, olen hyvin iloinen, etten tehnyt lasta kuin vasta nyt kolmikymppisenä. Sain elää sellaista vapaata, spontaania elämää jollaista tuskin saan enää elää. On niin paljon helpompaa kestää tiukasti arkirutiineihin sidottua taaperoarkea, kun voi puuronsyötön ohella muistella, että on sitä eletty toisinkin. Saanut nukkua pitkään (noh, ylipäänsä nukkua) käydä yksin vessassa ja organisoida elämänsä.

Minusta olisi ihan älytöntä ajatella, että kaikkien pitäisi tehdä lapsia. Ei todellakaan pitäisi. Maailmassa on tärkeätä tehtävää yllin kyllin jokaiselle. Koska totta on, että siinä sitä sitten ollaan loppuelämä isä tai äiti, ja se homma on hoidettava kunnialla vaikka kuinka ahdistais. Ei ole mitään järkeä pistää itseään sellaiseen tilanteeseen vain muiden asettamien paineiden vuoksi.

 

[heta.]

Mikä muuten sinusta olisi pahin skenaario siinä, jos jäisitkin lapsettomaksi? Eli jos sinä (ja miehesi) nyt sitten tekisitte jossain vaiheessa päätöksen, että lasta ei hankita, niin mikä suuri haitta siitä voisi olla? Ne asiat ovat varmaan tunnepitoisia, mutta olisi kiva tietää. Itse valittu lapsettomuushan ei tutkimusten mukaan johda tyytymättömyyteen tai yksinäisyyteen. Tulokset on olleet jotain sellaista, että jos henkilö itse pitää lapsia onnen edellytyksenä, niin silloin ne ilmeisesti myös ovat sitä. Jos ajattelee, että onnellisuuden puolesta on ihan sama, onko lapsia vai ei, niin silloin on yhtä onnellinen myös lapsettomana.

Suurin pelkoni on varmaankin se, että jos mieleni muuttuisikin sitten, kun lasten saaminen ei ole enää mahdollista. Olen nähnyt millaista oman lapsen kaipuu voi ihmiselle pahimmillaan olla. Läheinen ystäväni yritti lasta vuosia ennen kuin tärppäsi. Ja miehenikin on välillä aivan sekaisin tästä asiasta. Yksi tuttuni taas jäi ilman lasta koska hänellä ei ollut sopivaa miestä. On tietty eri juttu, jos lapsettomuus on oma valinta, aivan kuten sanoit. Mutta koska minulla ei ole selkeää halua suuntaan tai toiseen, siksi pelkään. Eri juttu, jos tuntisin selkeästi, etten koskaan halua lapsia. Olen vain jo pitkään ajatellut, että ehkä sitten joskus. Nuorempana ajattelin että ei ehdottomasti ja jos mieleni olisi säilynyt yhtä selkeänä, en tietenkään olisi voinut asiaa myöhemminkään katua. Nyt en vain ole kovin varma.

Toinen paha juttu on se, että näen kuinka paljon mieheni haluaisi lasta. Ymmärrän häntä. Siinä aidallaistujista kertovassa linkissä, jonka laitoit, nainen kertoi ottavansa loukkauksena, että mies haluaisi lapsen, jonkun tuntemattoman ihmisen elämäänsä, niin kovasti että siitä voisi tulla ero. Hän vertasi sitä rakastajan tai jonkun esineiden haluamiseen. Minä en koe lasta samalla tavalla. Ymmärrän, että ihminen voi haluta omaa lasta todella paljon, vaikken itse ole sellaista kokenutkaan. Minua harmittaisi, jos mieheni joutuisi jäämään ilman lapsia, vaikka hän toivoisi saavansa niitä.

Kolmas, jo huomattavasti lievempi asia on vanhuus. Kun katson omaa mummoani, mietin millaista hänen elämänsä olisi ilman lapsia ja lastenlapsia. Hän ei ole edes väleissä kaikkien lastensa kanssa, mutta silti hän on tuntunut saaneen lapsistaan ja lastenlapsistaan niin paljon. On mummolla hyviä ystäviäkin, mutta hän tuntuu todella riemastuvan, kun saa nähdä nuoria ja elinvoimaisia ihmisiä ympärillään, ihmisiä joilla on vielä elämä edessään. Se tuntuu olevan piristävää, kun jutuissa on vaihtelua, ei vain läheisten menettämistä, terveyden menettämistä, kuoleman odottamista. On varmasti ilahduttavaa nähdä nuoruuden voimaa ja elämän jatkuvuutta ympärillään. On rikkaus saada olla tekemisissä eri ikäisten ihmisten kanssa. Tietenkään ei voi olla varma että omat lapset ovat yhteyksissä tai tekevät lapsia, mutta jos sinulla ei ole lapsia, sinulla ei ainakaan ole nuoria ihmisiä ympärilläsi. Niin monet vanhukset kärsivät yksinäisyydestä. Lapset ovat yksi keino pyrkiä vähentämään vanhuuden yksinäisyyttä, ei tietenkään mikään tae siitä. Ei varmasti ole mukavaa odottaa kuolemaa yksin. Voihan sitä ajatella, että minä ainakin vanhana teen sitä ja tätä, mutta ei elämä aina mene niin.

Olen miettinyt myös syitä miksen haluaisi lapsia. Mietin, että onko se joku defenssi siitä, että pelkään epäonnistumista tai menettämistä. Olisi kamalaa, jos päättäisin haluta lapsia enkä voisikaan saada niitä. Olisi kamalaa, jos lapsi syntyisi vammaisena tai peräti kuolleena. Olisi ihan hirvittävää, jos lapselle sattuisi jotakin, jos en jaksaisi olla hyvä äiti tai vaikka huolimattomuuttani aiheuttaisin lapselle jonkun onnettomuuden. Jos lapsi kuolisi nuorena. Jos sille tapahtuisi jotakin kamalan pahaa. Jos sen elämä menisi pilalle. Minulla on isot paineet mahdollisen lapsen suhteen, koska oma lapsuuteni oli niin kurja. Toisaalta voisihan sen ottaa kevyemminkin, ei sillä ainakaan yhtä huonoa lapsuutta voisi olla kuin minulla

Vai onko se vain niin yksinkertaista, että elämäni on nyt ihan hyvää, ihan tällaisenaan. Tykkään tehdä työtä, jolla on merkitys ja jossa voin kehittyä ja olla hyödyksi. Tykkään ottaa rennosti vapaa-ajalla, matkustella paljon, olla vain vähän kotona. Tykkään rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja toisaalta kavereiden kanssa hauskanpidosta. Stressaannun metelistä. Tykkään nukkua aamulla pitkään. En erityisesti pidä ruoanlaitosta tai varsinkaan siivoamisesta. Tykkään syödä hyvää ruokaa, homejuustoa, sipulia, oliiveja, soija- ja papuruokia. Tykkään mennä ja tulla mielijohteiden mukaan. Onhan siinäkin jo syytä.

Toisaalta tykkään myös siististä kodista (pienen lapsen kanssa on kai pakko pitää joku järjestys ettei se syö lattiaa tyhjäksi), rutiineista, kotona olemisesta, hassuttelusta, säännöllisestä elämästä, ihmisten opettamisesta...

Voisin kuvitella, että lapsen kanssa mukavaa olisi se, kun näkisi hänen kasvavan ja oppivan uusia asioita. Se voisi olla mukavaa, kun lapsi hakeutuisi lähelle, syliin, osoittaisi välittämistään. Se olisi varmasti mukavaa, kun saisi itse opettaa lapselle tietoja ja taitoja. Se, että saisi onnistumisen kokemuksia lapsen kanssa ja että lapsella olisi suurin osa asioista hyvin. Voisin ottaa lapsen haasteena ja pyrkiä kasvattamaan hänestä hyvän aikuisen.

Sen sijaan se ei olisi mukavaa, jos lapsi huutaisi eikä tottelisi millään. Jos lapsella ei menisi hyvin, hän ajautuisi vanhempana pahoille teille, jos en saisi otetta lapseen. Jos lapsi olisi ilkeä ja tottelematon. Jos lapsi ei olisi terve. Jos lapsi olisi vaikea teini, saisi olla huolesta soikeana ja saisi vain haistattelua osakseen. Jos olisin väsynyt ja lapsi vain ärsyttäisi. Minua tosiaan ällöttää myös se lasten sottaisuus ja kovaäänisyys. Mutta yksi tuttuni sanoi, että voihan ne lasten kädet puhdistaa ruokailun jälkeen, eikä niille ole pakko antaa ruokaa muualla kuin pöydässä, eli tämäkin on varmaan enemmän kasvatuksesta kiinni.

Oletko sinä Bete aina ollut varma ettet koskaan halua lapsia? Mitä, jos tulisit raskaaksi, tekisitkö abortin? Mitkä sinun syysi ovat siihen, ettet lapsia halua? Jotainhan olet jo kertonut. Sinullakin taitaa taustalla olla aika paljon pelkoja worst-case -skenaarioista

Niinpä: tuo on niin totta, että enhän minä voi edes tietää mitä minä olen tässä haluamassa elämääni tai mitä haluaisin jättää siitä pois. Lapsi, se on kuitenkin aika abstrakti käsite minulle. Joku tyyppi muuttaisi meille asumaan, emme saisi laittaa hakuilmoitukseen valintakriteereitä, vaan meidän olisi tutustuttava johonkin ihan vieraaseen ihmiseen, jossa kuitenkin olisi varmasti paljon tuttua kun vaan tutustuu.

Ja nimimerkin Niinpä toinen kommentti: "Koska totta on, että siinä sitä sitten ollaan loppuelämä isä tai äiti, ja se homma on hoidettava kunnialla vaikka kuinka ahdistais". Tuo on myös pelottava ajatus. Saadakseen jotakin on aina luovuttava jostakin. Mistä sitä tietää kumpi on itselle parempi vaihtoehto. Ja lapsi on niin ehdoton. Sitä ei voi palauttaa. Se voi varmasti tuoda paljon iloa, mutta mitä sitten jos se vain lähinnä ahdistaakin koko ajan. Oma moka, mitäs läksit, ehhehe ehhehe...

 

[Läksin...]

Heta! Puit sanoiksi suurinpiirtein kaikki omat ajatukseni!

Nyt vaan kävi niin, että tulin yllättäen raskaaksi, joten hyppy tuntemattomaan on nyt otettu... Lapsi on sinänsä toivottu ja nytpä oli pakko pistää piste pohdiskelulle ja ottaa vastaan, mitä elämä antaa. Todella pelottavaa, mutta on ne hölmömmätkin selvinneet.

 

[Bete]

Mikä muuten sinusta olisi pahin skenaario siinä, jos jäisitkin lapsettomaksi? Eli jos sinä (ja miehesi) nyt sitten tekisitte jossain vaiheessa päätöksen, että lasta ei hankita, niin mikä suuri haitta siitä voisi olla?

Kysyin tätä siksi, että halusin tietää, millaisia asioita sulle tulee mieleen. Vastasit näin:
- Suurin pelkoni on varmaankin se, että jos mieleni muuttuisikin sitten, kun lasten saaminen ei ole enää mahdollista.
- Toinen paha juttu on se, että näen kuinka paljon mieheni haluaisi lasta.
- Kolmas, jo huomattavasti lievempi asia on vanhuus.

Miltä nämä syyt sinusta kuulostavat? Minusta ne kuulostavat aika pelokkailta. Odotin sinun vastaavan ehkä vähän toisin, esimerkiksi niin että lapsettomana jäisit paitsi sen lapsen kanssa oleskelua, sen läheisyyttä tai että jäisit paitsi tietynlaista perheyhteisöä. Mielestäni ei ole paras mahdollinen lähtökohta lasten hankinnalle se, että pyrkii sillä vain estämään omaa mahdollista mielenmuutosta, puolison lapsettomuutta tai vanhuuden yksinäisyyttä.

Tuo viimeksi mainittu on kaikista hulluin syy niistä, sori nyt vaan. Mistä ihmeestä keksit lauseen "jos sinulla ei ole lapsia, sinulla ei ainakaan ole nuoria ihmisiä ympärilläsi"?? Jos hankkisit lapset noin 35-vuotiaana, niin joutuessasi itse 80-vuotiaana vanhainkotiin lapsesi eivät olisi mitään nuoria ihmisiä enää. Jos heillä olisikin omia lapsia, he keskittyisivät näihin ja ihan omaan elämäänsä. Et voi mitenkään ennustaa elämääsi noin kauas ja pitkälle. Itse ajattelen asian ennemminkin niin, että vaikka minulla olisikin lapsia, suorastaan vaatisin näiden elävän ihan omaa elämäänsä. Eivät he ole mitenkään vastuussa huolehtimaan ja pitämään seuraa vanhalle äidilleen, en edes kehtaisi odottaa sitä.

Lasten kaipuukin varmaan riippuu siitä, miten paljon kaipaa ihmisiä ja nimenomaisesti lapsia ympärilleen. Minä viihdyn paljonkin yksin, enkä oikein usko muuttuvani älyttömän paljon sosiaalisemmaksi kun tulen vanhaksi. Ja tavoitteenani on silloinkin tavata sekä ikäisiäni että nuoria ihmisiä, ei tosin ole tullut mieleenkään, että minun pitäisi sitä varten tehdä omia lapsia. Ja jos nyt sitten olenkin viimeiset viisi vuotta yksinäinen - haitanneeko tuo. En pelkää vanhenemista niin kauheasti.

Olen miettinyt myös syitä miksen haluaisi lapsia. Mietin, että onko se joku defenssi siitä, että pelkään epäonnistumista tai menettämistä. Olisi kamalaa, jos päättäisin haluta lapsia enkä voisikaan saada niitä. Olisi kamalaa, jos lapsi syntyisi vammaisena tai peräti kuolleena. Olisi ihan hirvittävää, jos lapselle sattuisi jotakin, jos en jaksaisi olla hyvä äiti tai vaikka huolimattomuuttani aiheuttaisin lapselle jonkun onnettomuuden. Jos lapsi kuolisi nuorena. Jos sille tapahtuisi jotakin kamalan pahaa. Jos sen elämä menisi pilalle. Minulla on isot paineet mahdollisen lapsen suhteen, koska oma lapsuuteni oli niin kurja. Toisaalta voisihan sen ottaa kevyemminkin, ei sillä ainakaan yhtä huonoa lapsuutta voisi olla kuin minulla

Vai onko se vain niin yksinkertaista, että elämäni on nyt ihan hyvää, ihan tällaisenaan. Tykkään tehdä työtä, jolla on merkitys ja jossa voin kehittyä ja olla hyödyksi. Tykkään ottaa rennosti vapaa-ajalla, matkustella paljon, olla vain vähän kotona. Tykkään rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja toisaalta kavereiden kanssa hauskanpidosta. Stressaannun metelistä. Tykkään nukkua aamulla pitkään. En erityisesti pidä ruoanlaitosta tai varsinkaan siivoamisesta. Tykkään syödä hyvää ruokaa, homejuustoa, sipulia, oliiveja, soija- ja papuruokia. Tykkään mennä ja tulla mielijohteiden mukaan. Onhan siinäkin jo syytä.

Toisaalta tykkään myös siististä kodista (pienen lapsen kanssa on kai pakko pitää joku järjestys ettei se syö lattiaa tyhjäksi), rutiineista, kotona olemisesta, hassuttelusta, säännöllisestä elämästä, ihmisten opettamisesta...

Voisin kuvitella, että lapsen kanssa mukavaa olisi se, kun näkisi hänen kasvavan ja oppivan uusia asioita. Se voisi olla mukavaa, kun lapsi hakeutuisi lähelle, syliin, osoittaisi välittämistään. Se olisi varmasti mukavaa, kun saisi itse opettaa lapselle tietoja ja taitoja. Se, että saisi onnistumisen kokemuksia lapsen kanssa ja että lapsella olisi suurin osa asioista hyvin. Voisin ottaa lapsen haasteena ja pyrkiä kasvattamaan hänestä hyvän aikuisen.

Mulla on ihan samantapaisia ajatuksia. En vain sen kummemmin kauheasti tuollaisia ajattele. Ajatus lapsesta on mulle hyvin absurdi, todella outo, enkä vain yksinkertaisesti keksi, mihin ihmeeseen tarvitsisin lasta.

Oletko sinä Bete aina ollut varma ettet koskaan halua lapsia? Mitä, jos tulisit raskaaksi, tekisitkö abortin? Mitkä sinun syysi ovat siihen, ettet lapsia halua? Jotainhan olet jo kertonut. Sinullakin taitaa taustalla olla aika paljon pelkoja worst-case -skenaarioista

Oikeastaan olen ollut aina varma, joo, vaikkakaan en asiaa juuri ajatellut ennen kuin 28-vuotiaana. Sitä ennen ei tullut mieleenkään ajatella, koska olin niin nuori. Vasta kun mieheni kanssa ostimme yhteisen asunnon ja työpaikkani muuttui vakituiseksi, kysyi pari kaveria jotain lapsiin liittyen. Taisin niistä vähän suuttua, koska mulle ei tullut mieleenkään, että joku voisi odottaa mun suunnittelevan lapsia. Ja kyllä, tekisin abortin jos tulisin raskaaksi. Syitä olla lapseton on niin valtavasti, että en kaikkia pysty millään luettelemaan. Tärkeimmät: en koskaan kaipaa omaa lasta enkä erityisesti välitä lasten seurasta, en ole hoivaava, en ole valmis luopumaan omasta ajastani tai rahastani lapsen takia, en missään nimessä halua ottaa riskiä että lapsella olisi joku isompi ongelma/sairaus tms, en halua ottaa riskiä yksinhuoltajuudesta/elatuskiistoista, en halua elää lapsiperhe-elämää tai -arkea, en halua menettää lapsettoman naisen statustani. En ole mitenkään erityisen perhekeskeinen, katson elämää aika yksilöllisestä näkökulmasta. En ikipäivänä suostuisi asumaan omakotitalossa jossain kaukana syrjässä, jossa lapsilla olisi "hyvä olla". Minulla on korostunut tarve omaan tilaan ja aikaan, en voisi sietää sitä, että joku tarvitsisi jatkuvasti apuani perusasioissa.

Tuosta mielen muuttumisesta vielä... Tarkoitinkin, että sinun (ja miehesi) olisi jossain vaiheessa (ei toki välttämättä vielä) tehtävä selkeä päätös tuossa lapsiasiassa. Jos lapsi halutaan, se tosiaan on vaativa urakka, jossa tavallaan on "pakko onnistua". Jos ette hanki lasta, ette tavallaan tiedä mistä jäätte paitsi, tosin tämähän pätee moneenkin asiaan elämässä. Mullekin voi sanoa, että en tiedä mistä jään paitsi kun en hanki lasta, mutta se ei minua haittaa yhtään. Elämässä on niin älyttömän paljon mahdollisuuksia kokea, ja oma lapsi on vain yksi niistä. Ehkä voisit listata asioita, jotka elämässäsi haluat, ja katsoa, mihin kohdalle se oma lapsi asettuu? Jos itse tekisin tuollaisen listauksen, niin se lapsi voisi tulla listalle ehkä sijalle 150 tai 200. Eli sen jälkeen, kun olisin kirjaimellisesti tehnyt kaiken muun kiinnostavan, mitä voin kuvitella, saattaisin ehkä harkita. Siinä vain menisi aikaakin se 150-200 vuotta, joten en ikinä ehtisi. Ja sinun pitää tosiaan tehdä lista itsesi kannalta pelkästään, miehesi voi sitten vaikka tehdä oman listan. Ei tätä siis kirjoittamalla välttämättä tarvitse tehdä, mutta voisitte puhua, onko teillä lapsi esim. oman listan Top 5:ssä. Silloin se olisi jo aika merkittävä asia.

 

[Niinpä.]

Just juttelin perhekerhossa (viiden sekunnin pätkissä) muiden äitien kanssa siitä, että jos meillä ei olis lapsia, ei oikein kestettäis sitä kerhon meteliä, jatkuvaa hektisyyttä ja sitä että jokainen lause jää kesken koska just silloin oma tai toisen napero aiheuttamassa jonkun suurkatastrofin.

Tähän kaikkeen kasvetaan, pikkuhiljaa. Ois ihan epänormaalia, Heta, jos ehdottomasti haluaisit menettää kotisi rauhan ja siisteyden, yöunet ja pitkät keskustelut ystäviesi kanssa, sekä vapauden. En minäkään halunnut! Ja nyt aina jonakin hetkenä sitä sitten herää siinä kaiken hääräämisen keskellä ja miettii, että kaikki tällainen tuntui lapsettomana jotenkin kaaosmaiselta, ärsyttävältä ja tavattoman väsyttävältä. Kun pääsi omaan kotiinsa, oli ympärillä niin hiljaista, et korvissa humisi, ja se oli ihanaa! Mutta kun on itse äiti, sitä ei edes huomaa. Jo ihan siksikin, että itse on tilanteessa pomona; ennen lasten kanssa vietetyt hetket oli lähinnä vaan jatkuvaa reagointia lapsen tekemiin asioihin, äitinä asiat on vähän toisin. Myös oman lapsen huuto on asia, joka ärsyttää huomattavan paljon vähemmän kuin mitä etukäteen kuvittelin.

Korostaisin siis sitä, että ihan turhaan pelkäät halinnan puutetta, johon moni sun peloista pohjautuu. Lasta ei tarvitse hallita, vaan ohjata, ja siitähän sinä jo kerroit todennäköisesti nauttivasi. Jos sun mieleen tuli eka kappaletta lukiessasi, että ei, et halua todellakaan muuttua sellaiseksi, joka kestää lapsen kiljuntaa, sotkua ja muuta epäjärjestystä, niin sekin reaktio on ihan normaali. Älä vaan siitä luule, ettet silti kuitenkin selviäisi siitä.

Ajan rajallisuus ja vanheneminen voi tulla eteen ihan yllättäenkin. Lapsen syntymän jälkeen olemme joutuneet ottamaan vastuuta myös mieheni isästä ja hänen isästään. Nopeasti lisääntyvä vastuu tuntuu joskus hurjalta mut se toisaalta korostaa sitä kuinka arvokas uusi elämä on. Jokainen päivä on lapsen kohdalla eteenpäin, kohti uusia taitoja, iloa, myönteisiä asioita. Se auttaa, kun rakkaiden ihmisten kunnon huononeminen on muuten niin raskasta kaikille. Se korostaa myös sitä, että vaikka rakkautta ja ystävyyttä voi monella tavalla saada elämäänsä, niin ainoa rakkauden muoto, (oman kokemukseni mukaan) jota ei tarvitse ansaita, on vanhemman rakkaus lastaan kohtaan.

 

[Heta.]

Mahtavia kommentteja taas teiltä, täällä tuntuu olevan fiksua sakkia

Läksin...: Onnea matkaan! Olisi hauska kuulla enemmänkin ajatuksistasi raskauden aikana ja lapsen synnyttyäkin. Oletko harkinnut blogia

Bete: no kaipa pelot kuulostavat aina pelokkaille En mä osaa kaivata jonkun sellaisen läheisyyttä, jota ei edes ole olemassa. Ja olen nykyiseen perheyhteisööni, minä ja mies, varsin tyytyväinen. Kuten sanoin, en erityisemmin halua lasta, mutta haluaisin haluta.

Yritin perustella kommenttejani vanhuuden yksinäisyydestä. Mummolleni tuntuu olevan todella tärkeää, että hänen lapsenlapsensa muistavat häntä. Mummo on ollut minulle hemmetin tärkeä lapsena, joten totta kai haluan olla nyt mummolle läheinen ihan itseni mutta myös mummon takia. Ei ole lainkaan varmaa, että kaikilla mummoilla on nuoria ympärillään, mutta jos olet vain vanha nainen, et mummo, sinulla ei varmasti ole nuoria ympärilläsi, sitä tahdoin sanoa. Ja tämä liittyy ihan varmasti tuohon ekaan pelkooni, eli vanhana voisi olla kiva kun olisi niitä lapsia. Toisaalta olisiko se kiva ennen sitä? Siinä valossa tämä on tosiaankin tyhmä peruste.

Minä taas en ole oikeastaan koskaan halunnut lasta, mutta olen silti ajatellut, että jos tulisin raskaaksi, pitäisin lapsen. En vain voisi tehdä aborttia. No itse asiassa kun mieheni veljellä oli pieni lapsi ja olin vasta rakastunut mieheeni, sain onnenkyynelet silmiini ajattelemalla, että ehkä meilläkin vielä joskus on tuollainen. Kai se oli joku ajatus rakkauden täydellistämisestä tms., tai miehen sitomisesta itseeni kun olin vielä epävarma hänen tunteistaan.

Minä kyllä autan lapsia mielelläni, ja aikuisiakin. Minulle tulee siitä hyvä mieli kun voin olla hyödyksi tai avuksi.

Olen saavuttanut elämässäni jo paljon. En oikein enää tiedä mitä haluaisin enkä varmasti osaisi tehdä satoja kohtia sisältävää listaa mitä elämältäni haluan. Ehkä tavoitteeni ovat pitkälti ammatillisia, vaikka välillä toivoisinkin pääseväni ulos tästä oravanpyörästä. Yksi tavoitteeni on ollut pitää sapattivuosi, mutta pelkään sitäkin niin paljon etten luultavasti koskaan sitä toteuta. Yksi kaverini jätti vakiduuninsa ja alkoi oloneuvokseksi vuoden ajaksi. Ihailen hänen rohkeuttaan. Pelkään, että jos jätän tämän oravanpyörän en enää pääse siihen takaisin. Hölmö pelko varmaan, mutta... Taidan kuitenkin olla aika varman päälle -peluri.

Niinpä: noin sen on kyllä pakkokin mennä, että toleranssi huutoa, melua, sotkua ja muuta kohtaan kasvaa kun on omia lapsia. Sen olen nähnyt monien vanhemmiksi tulleiden kohdalla. Se on joskus ärsyttävääkin, kun vanhemmat ei tunnu tajuavan, että se mekastus voisi häiritä muita eivätkä komenna lapsiaan. Olen nähnyt niin kamalia tapauksia esim. ravintolassa, että minut saisi ampua jos muuttuisin sellaiseksi.

Tuota mistä kerroit yritin hakea vanhenemisesta puhuessani, siis että varmasti auttaa kaiken sen menettämisen ja sairauden keskellä, kun näkee ympärillään nuoruutta ja elinvoimaa, lasten riemua ja sitä että asiat ovat uusia. Lapset tuovat vanhan elämään riemua ja naurua ja nuoruutta, kun oma ja ystävien elämä on lähinnä sairastamista ja elämästä luopumista.


Lapsissa on monia asioita joista pidän ja monia joita en siedä. Ja niin monen vanhemman kohdalla olen kuullut sitäkin, että ollaan oman jaksamisen äärirajoilla. Tuntuu, että hulluahan se olisi sellaista itselleen haluta.

 

[Niinpä.]

Minä kritisoisin voimakkaasti sitä (yleistä!) mielikuvaa, että vauvasta pitäisi haaveilla ja häntä kaivata, kuin hän olisi jo tuttu, konkreettinen ihminen. Se kuuluu enemmän just johonkin automainokseen, että mies ja nainen istuu vierekkäin puistonpenkillä ja haaveilee vauvasta (ja tilafarmarista). Me emme miehen kanssa koskaan sellaista harrastettu.Olemme molemmat hitaasti lämpeäviä, eikä meistä ois ollut mihinkään hössötykseen.

Kaipasin lapsen kautta nimenomaan _tekemistä_ joka lapseen liittyy. Sekä sitä lämmintä ailahdusta, mikä tunsin, kun hoitolapsi otti luottavaisesti kädestä kiinni. Lapseni ei ollut minulle todella konkreettinen kuin vasta kun sain hänet syliini. Rakastuin raskauden lopussa ajatukseen lapsesta, mut en osannut vielä silloinkaan kuvitella, millainen hän on. Enkä todellakaan ole ainut, tiedän monia jotka vielä raskauden ollessa pitkälläkin miettii, että ehkäpä tässä vaan lihotaan, eikä lasta oikeasti ole tulossakaan!

Nytkin, kun toista lasta mietitään, en mitenkään pysty kuvittelemaan, millainen hän olisi. En osaa vieläkään haaveilla, että voi kun meillä olisi toinen pienokainen. Päin vastoin ajatus toisesta tuntuu ihan abstraktilta, ja pikemminkin tuntuu, että pystyykö sitä toista lasta edes rakastamaan näin paljon kuin esikoista? Ja tämäkin on tosi yleinen tuntemus, että vaikka yksi lapsi jo onkin, niin toisesta on hankala haaveilla.

Osa ihmisistä vaan kuuluu siihen tyyppiin, jolle tunne tulee tekemisen kautta, eikä toisinpäin. Kun sen hyväksyy, on helpompi olla avoin uusille asioille. Silloin muutos ei ole luopumista jostain alkuperäisestä, todellisesta aidosta minästä, vaan voi hyväksyä sen, että omat mielipiteet, tunteet ja persoonakin voi ja saa muuttua, eikä muutos ole itseisarvoisesti huonompaan eikä parempaan, se vaan on otettava vastaan ja katsottava, mitä siitä seuraa.

Äitiyden rankkuudesta en osaa sanoa mitään. Äitiys muuttuu lapsen kasvaessa, ja varmaan tulee tästä jonain päivänä rankemmaksi. Tähän mennessä on ainoastaan oman pään kanssa on saanut tehdä töitä, jotkut varmaan pääsee tässäkin helpommalla. Mut lapsen hoito ei ole ollut rankkaa. Työttömyys oli rankkaa, töissä oli joskus hyvinkin rankkaa, sairastuminen vakavasti oli rankkaa, miehen äidin kuolema oli rankkaa ja nyt tämä miehen isän sairastuminen on rankkaa, mut lapsen kanssa eläminen ei ole ollut verrattavissa mihinkään näihin.

 

[Heta.]

Niinpä: olen kuullut kommentteja äideiltä, ettei sitä lasta voikaan kuvitella ennen syntymää, koska jokainen lapsi on oma persoonansa. Lapseen voi tutustua pikku hiljaa vasta syntymän jälkeen, millainen hänen temperamenttinsa on jne. Esimerkiksi miehen voi valita ja häneen voi liittää haluamiaan attribuutteja, mutta lapsi on sellainen kuin on. Toki lasta voi kasvattaa haluamaansa suuntaan, mutta hänellä on jo valmiiksi temperamentti ja persoona, omat tulevat lahjakkuutensa ja kiinnostuksensa. Ei niitä voi valita.

Kerroit, että haastavinta on ollut kun on pitänyt tehdä oman pään kanssa töitä ja olet viitannut vaikeisiin ajatuksiin aiemmissakin viesteissäsi. Voisitko kertoa tarkemmin mitä olet käynyt läpi ja miten ne vaikeudet selvitit? Sinullakin ilmeisesti päätös "alkaa äidiksi" kypsyi pikku hiljaa ja työstit asiaa melko lailla?

Kirjoitit aiemmin: "kaikki me haluttais, että voitais tehdä kaikki ympärillä onnelliseksi ja haluta aina sitä, mitä "kuuluukin". Silloinhan elämä oiskin aina helppoa. Silloin sitä rakastais sitä ensimmäistä miestä joka vastaan on kävellyt, aina ja ikuisesti, sekä haluais lapsia ilman mitään epäilystä ja rakastais heitäkin aina ja ikuisesti. Kriisithän syntyy aina siitä, ettei olekaan varma siitä haluaako mitä on jo saanut, tai ei tiedä, mikä ratkaisu on se, mitä todella sisimmässään haluaa. Ei tähän sun tilanteeseen ole helppoa ratkaisua, tää vaikea aika täytyy vaan elää läpi ja olla avoin."

Mietin tuota nyt uudestaan ja mieleeni tuli aika exäni kanssa. Hän rakasti kovasti minua ja minä toivoin kovasti, että osaisin rakastaa häntä takaisin. Ajattelin, että minussa on jotakin vikaa kun halusin hänestä eroon vaikka hän oli hyvä tyyppi ja piti minusta niin paljon. Nyt jälkeenpäin nuo ajatukset tuntuu niin tyhmiltä, olihan selkeästi "päivänselvää" etten vain rakastanut häntä riittävästi. Ei itseään voi taivutella tuollaisiin asioihin. Erosin ja se oli elämäni paras päätös.

Tuli mieleen, että onko tämä nyt samanlaista tämän lapsi-asian kanssa. Että koen riittämättömyyttä kun en toivo olevani äiti. Voihan olla että mieleni vielä muuttuu, mutta voi myös olla ettei muutu. Painostus lasten hankkimiseen tuntuu vain niin älyttömän voimakkaalle, sitä tulee sekä miehen että ystävien että sukulaisten suunnasta. Se sekoittaa oman pään, kun viesti tuntuu olevan että kaikkihan nyt lapsia hankkii ainakin jos on miehen saanut. Jopa työkaverit puhuu, että KUN teillä ei VIELÄ ole lapsia.... Ihan kuin se olisi joku automaatio, että niitä on kaikilla pareilla. Sukulaiset kyselee että milloinkas ja lapsia saaneet kaverit kehottaa niitä hankkimaan, kun äitiys on niin ihanaa. Ja minua ahdistaa entistä enemmän.

 

[Niinpä.]

Olet aivan yhtä arvokas oli sinulla lapsia tai ei! Tuollainen painostaminen on varmasti erittäin ahdistavaa, ja loukkaavaa. Itse en sellaista ole kokenut.

Omat kipuilut oli aika tavallista kasvamista, mitä vaan ei voinut lykätä enää eteenpäin, kuten muuten olisin tehnyt. Päätös lapsesta oli välitilinpäätös siihenastisesta elämästä. Monessa asiassa olin aika kaukana tavoitteesta.

Iso juttu oli se, että kuullessaan raskaudesta työntantaja ei uusinut sopimusta, näennäisesti laillisiin syihin vedoten. Sanoi vielä, että kai käsitän, että äitinä paikkani on nyt kotona, ei enää tässä työssä? Siitä en meinannut päästä yli, koska työni oli voimakkaasti arvolatautunutta ja olin siihen erittäin sitoutunut. Myös iso osa identiteettiäni tuli työstä. En olisi ikinä uskonut, että näin voi käydä.

En ole koskaan ollut sairas, mut raskausaikana sairastuin, enkä pystynyt viikkoihin kävelemään itse edes vessaan. Sekin säikäytti; onko tämä kaikki, mitä mulla elämässä on, näin pienestä kiinni? En ollut koskaan ajatellut sitä, että voisin joskus kuolla, tai olla sairas ja muiden armoilla. Se oli kova paikka.Mut niin mä sit paranin, ja asiat meni ihan hyvin. Mut minä olen muuttunut. Jos mun mieli oli aiemmin turvassa järkeilyn, rationaalisuuden ja ehkä pienen pessimistisyydenkin suojissa, on se nyt avoimena naurulle, itkulle, kaikille tunteille. Se on aika rasittavaa. Samoin oli aika työlästä käydä oma lapsuus läpi. Mut sen seurauksena välini perheeseeni ovat paremmat. Moni asia oli mennytkin toisin kuin luulin. Ja elämä on jotenkin helpomaa, kun en enää aseta sille niin paljon reunaehtoja. Parisuhde on myös parempi. Vaikka raskaus oli kriisi, rakkaus ei hävinnyt mihinkään. Kasvoi vain.

 

[Bete]

Painostus lasten hankkimiseen tuntuu vain niin älyttömän voimakkaalle, sitä tulee sekä miehen että ystävien että sukulaisten suunnasta. Se sekoittaa oman pään, kun viesti tuntuu olevan että kaikkihan nyt lapsia hankkii ainakin jos on miehen saanut. Jopa työkaverit puhuu, että KUN teillä ei VIELÄ ole lapsia.... Ihan kuin se olisi joku automaatio, että niitä on kaikilla pareilla. Sukulaiset kyselee että milloinkas ja lapsia saaneet kaverit kehottaa niitä hankkimaan, kun äitiys on niin ihanaa. Ja minua ahdistaa entistä enemmän.

Tuo painostaminen on todella ikävää... En tiedä miksi sinua painostetaan niin paljon? Ja miksi taas joitakin muita ei, kuten Niinpä kirjoitti. Ei minuakaan olla koskaan painostettu lapsen hankintaan, jotkut tutut ovat joskus ohimennen vihjanneet ja kyselleet, ja se on vaan tuntunut tosi oudolta. En tiedä, onko sillä paljonkin merkitystä, että miehelläni on jo lapsi (tosin kaikki eivät sitä tiedä!). Olen 30-vuotias ja mulla on vakituinen työ ja oma asunto, joten siinä mielessä voisin olla "otollista riistaa". Sanoi tässä yksi työkaverini jokin aika sitten lauseen, joka alkoi "sitten kun sulla on lapsia". Minusta se oli aika töykeästi sanottu, koska hän ei mitenkään edes tunne minua, olettaa vaan suoralta kädeltä, että minäkin "sitten joskus" hankin lapsia. Ihmiset voisivat pitää suunsa kiinni tuollaisista asioista ja puhua niistä vain, jos haluavatkin puhua ymmärtäväiseen sävyyn. Tämä painostusasia tuntuu yhtä inhottavalta, halusi lapsia tai ei. Yritä kestää ja kuunnella asiassa nimenomaan itseäsi!

 

[heta.]

Minullakin on ollut tässä kaikenlaisia kasvunpaikkoja. Sairastin pitkään ja olen nyt ollut vuoden verran paremmassa kunnossa. Tänä keväänä koin viimein olevani terve. Sairastaminen oli todella vaikea paikka, minunhan pitäisi olla terve kun olen nuorikin, nehän on lähes synonyymit. Lapsuuteni oli vaikea ja olen joutunut käsittelemään sitä myöhemmin. Nykyään se ei enää tunnu heilauttavan kuin joskus. Minun on pitänyt perustella itselleni, että kelpaan, olen hyvä tällaisenaan.

Mutta nyt elämä on hyvää. Minulla on asiat hyvin. Olen aika lailla tasapainossa itseni kanssa ja terveytenikin on jo niin hyvä, että lääkäri sanoi minua perusterveeksi se kuulosti hyvälle. Minulla on krooninen sairaus, joka aiheuttaa kovia kipuja ja sen vuoksi jouduin muuttamaan ruokavaliotani lopullisesti ja joudun syömään lääkkeitä luultavasti loppuelämäni. Sen hyväksyminen oli minulle todellinen kasvunpaikka. Kapinoin pitkään vastaan ja koin olevani arvoton koska olen sairas. Mutta nykyään olen siis perusterve Sairastaessani opin olemaan armollisempi itselleni, kohtelemaan itseäni paremmin, kuuntelemaan kehoani. Samalla opin ottamaan apua vastaan, ei kaikesta tarvitse selvitä itse. Nykyään tarjoan mielelläni apua ja otan sitä vastaankin mukisematta.

Kauhean kommentin työnantajasi päästi suustaan, Niinpä. Äidin paikka on kotona... Kai se edes oli mies? Itsekin olen pätkätöissä, tosin minulla on pitkä pätkä, ei mitään kuukausia tai viikkoja kestävää. Olen laittanut monille kansanedustajille ym. meiliä siitä että on väärin, että äitiys on työnantajalle sellainen taakka. Vanhemmuuden kustannukset pitäisi tasata. Nykyinen lainsäädäntö käytännössä sallii, jopa kannustaa naisten syrjintään. Nuorta naista ei kannata palkata vakituiseen, koska se voi tehdä lapsia ja äitiys maksaa niin paljon. Ihan sama aiotko koskaan hankkia lapsia, sinua kohdellaan huonommin kuin miehiä. Kun ei saa vakiduunia, ei saa vastuullisia tehtäviä, ei koulutuksia eikä muuta. Ja miksi se naisen palkka olikaan pienempi kuin miesten... Olisit riitauttanut asian liiton kautta.

Minäkään en aiemmin ole saanut juurikaan painostusta osakseni, jotain kevyttä silloin tällöin. Nyt viimeisen parin vuoden ajan painostus on ollut kovempaa. Voi olla, että olen herkempi ottamaan kommentit painostavina, kun mies latelee niitä jatkuvasti. Mies ainakin sanoo, ettei tarkoita painostaa, mutta kun hän näyttää vauvojen kuvia ja ihastelee vauvajuttuja, minä otan sen painostamisena. Eikä siinä jos kaveri tai sukulainen joskus kyselisi jotain, mutta pitääkö sitä joka kerta alkaa vihjailla jotakin. Miehen kaveritkin on joskus lähtenyt johonkin lähdettekö kotiin tekemään lasta -juttuihin. En tiedä koska mulla menee oikeasti hermo niihin juttuihin. Tai se on mennyt jo, mutten ole sitä kellekään vielä näyttänyt.