S
"Suppusuu"
Vieras
Puuh asia on pyörinyt mielessäni nyt niin monta päivää, että pakko avautua johonkin. Toivottavasti tämä palsta ei ole ihan suomi24-tasoinen ja jollain olisi jotain vinkkejä miten toimia näin ikävässä tilanteessa.
Päälle viiskymppinen äitini on seurustellut viitisen vuotta miehen kanssa, jonka kanssa hän muutti vasta muutama kuukausi sitten yhteen asumaan. Myi oman asuntonsa ja muutti miehen omistamaan asuntoon. Reilu kaksi viikkoa sitten tuli miehelle syöpädiagnoosi ja mies tekee nyt kuolemaa sairaalassa. Toivoa ei juuri ole.
Olen niin surullinen äitini puolesta, koska hän on ollut niin onnellinen tämän miehen kanssa. Heillä on ollut ihana "aikuinen" parisuhde ja yhdessä ovat matkustelleet ja nyt tosiaan juuri remontoivat miehen talon, mihin äitini muutti. He olivat vasta kuukausi sitten puhuneet naimisiin menostakin, ja nyt tilanne on tämä. Itkettää pelkkä ajatus äidistäni siellä sairaalassa, ja siitä miten hän tulee tilanteen jaksamaan. Olen toki surullinen myös tämän miehen puolesta, mutta hän ei ole minulle erityisen läheinen, joten suurin suruni kohdistuu juuri äitini vointiin.
Asun itse 2h junamatkan päässä äidistäni ja mietin kovasti, että miten voisin auttaa häntä jaksamaan tulevassa elämäntilanteessa ja tässä nykyisessäkin. En kuitenkaan voi mennä siellä vaan iltaisin piipahtamaan ja pitämään seuraa. Olen muutenkin ihan ylihysteerinen tällaisissa tilanteissa, ja olen itkenyt asiaa todella paljon. En pysty sanomaan juuri mitään kannustavia sanoja, koska alan heti itkemään, jos joku on surullinen ja itkee, tulen itse surulliseksi ja itken. Äidin pitää löytää itselleen uusi asunto ja aloittaa elämänsä taas alusta. Viime kerrasta (kun hän erosi isäni kanssa) on vasta reilut 6vuotta, jolloin hän joutui silloinkin rakentamaan koko elämänsä alusta. Voin toki auttaa asunnon etsimisessä, muutossa, remontoinnissa ja kaikessa sellaisessa, mutta en siinä päivittäisessä elämässä.
Miten ihmeessä pystyy tukemaan ihmistä "etänä" tällaisessa asiassa?
Päälle viiskymppinen äitini on seurustellut viitisen vuotta miehen kanssa, jonka kanssa hän muutti vasta muutama kuukausi sitten yhteen asumaan. Myi oman asuntonsa ja muutti miehen omistamaan asuntoon. Reilu kaksi viikkoa sitten tuli miehelle syöpädiagnoosi ja mies tekee nyt kuolemaa sairaalassa. Toivoa ei juuri ole.
Olen niin surullinen äitini puolesta, koska hän on ollut niin onnellinen tämän miehen kanssa. Heillä on ollut ihana "aikuinen" parisuhde ja yhdessä ovat matkustelleet ja nyt tosiaan juuri remontoivat miehen talon, mihin äitini muutti. He olivat vasta kuukausi sitten puhuneet naimisiin menostakin, ja nyt tilanne on tämä. Itkettää pelkkä ajatus äidistäni siellä sairaalassa, ja siitä miten hän tulee tilanteen jaksamaan. Olen toki surullinen myös tämän miehen puolesta, mutta hän ei ole minulle erityisen läheinen, joten suurin suruni kohdistuu juuri äitini vointiin.
Asun itse 2h junamatkan päässä äidistäni ja mietin kovasti, että miten voisin auttaa häntä jaksamaan tulevassa elämäntilanteessa ja tässä nykyisessäkin. En kuitenkaan voi mennä siellä vaan iltaisin piipahtamaan ja pitämään seuraa. Olen muutenkin ihan ylihysteerinen tällaisissa tilanteissa, ja olen itkenyt asiaa todella paljon. En pysty sanomaan juuri mitään kannustavia sanoja, koska alan heti itkemään, jos joku on surullinen ja itkee, tulen itse surulliseksi ja itken. Äidin pitää löytää itselleen uusi asunto ja aloittaa elämänsä taas alusta. Viime kerrasta (kun hän erosi isäni kanssa) on vasta reilut 6vuotta, jolloin hän joutui silloinkin rakentamaan koko elämänsä alusta. Voin toki auttaa asunnon etsimisessä, muutossa, remontoinnissa ja kaikessa sellaisessa, mutta en siinä päivittäisessä elämässä.
Miten ihmeessä pystyy tukemaan ihmistä "etänä" tällaisessa asiassa?
Kuka nyt hysteeristä tukijaa kaipaisi oikeesti, se varmaan vaan pahentaa tilannetta.