Mitä mieltä yksilapsisuudesta?

Ainokaisena halusin ehdottomasti useamman lapsen.Äitini oli yh ja jouduin todella paljon olemaan yksin.Kesälomat ja iltapäivät.Voi,kuinka toivoin siskoa tai veljeä! Omia lapsia katsoessa olen välillä ihan kade Supattelevat ja halivat toisiaan,aina löytyy leikkikaveri! Jokainen tyylillään ja aina ei käy niin kuin toivoo,mutta itse olen todella onnellinen kolmesta lapsestani.

 

\

Haluan paljon omaa aikaa ja tilaa. Olen siis kait hirveän itsekäs vaikka sisar minulla onkin!

Se riippuu täysin siitä, onko se muilta pois.

 

Itse olen ainokainen ja nyt neljän äiti. Olen omille lapsilleni halunnut sisaruskatraan ja nautinkin suunnattomasti kun katselen kuinka isommat "hoitavat" ja "hellivät" nuorempiaan. Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua joka pienemmistä ilmenee kun isot tulevat koulusta kotiin (oltuaan poissa jopa 4-5 tuntia).
En minä itse tosin ole siitä kärsinyt että olen ainokainen, mutta jokainen tehköön niinkuin hyvätä tuntuu.

 

Täälläkin yksi ainokainen. Itse en todellakaan saanut kaikkea, en tavarassa enkä huomiossa. Ilmeisesti vanhat ja viisaat pelottelivat vanhempiani itsekkäästä lapsesta, kun olin pieni. Minua ei myöskään uskallettu kehua eikä antaa positiivista palautetta. Kärsin siitä vieläkin, jäi aika huono itsetunto. nyt toki näkee asioiden taakse paremmin. Lapsena ympärilläni oli serkkuja ja kavereita paljon, en kokenut yksinäisyyttä. Yksinäisyys iski aikuisena, kun huomasi, että ne inhottavat pikku siskot ja ällöttävät isoveljet onkin muuttuneet läheisemmiksi kuin ystävät. Silloin todella tajusi, että jotain puuttuu. Siksi halusinkin itse useamman lapsen, varsinkin kun miehenikin on ainoa, että lapsilla olisi toisistaan tukea (3 lasta).

Olen myös huomannut, että monista piireitsäni on syytetty ainokaisuuttani, mutta oikeastaan olen monessa asiassa samanlainen kuin isäni. Ja hän on 9 lapsisesta perheestä ja kaksonen, että mistäs se itsekkyys johtuu, suorastaan narsistisuus.

Mutta toisaalta täytyy aina muistaa ne omat voimavarat. Olen ehkä ollut liiankin tiukilla lasteni kanssa, enkä aina voinut hyvin, että ei sekään lasten etu ole.

Jokainen siis tehköö, niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, eikä anna ympäristön paineen vaikuttaa.

 

Niin, itse en ole näitä lapsia tai lasten lukumäärää kamalasti ole etukäteen pohtinut miehen kanssa. Eli elämä on vienyt mennessään omalla tavallaan.

Eka lapsi, tyttö on nyt 6-vuotias ja toinen syntyi heinäkuun lopussa eli ikäeroa on. Hetkessä eletään tältä osin, hyvällä tavalla.
Toinen raskaus oli siis myös suunniteltu, mutta ikää minulla myös 36v, joten tajunnassa oli, ettei tässä välttämättä toista tule tosta vaan. toivoin joo, mutta samaan aikaan ajattelin, että ihanaa, että on minulla on tämä tyttö. Kaveripiirissä painitana lapsettomuusasioiden kanssa useammassa parisuhteessa...

Mutta me.
Ekan kanssa valvottiin paljon (korvatulehdukset, astmat jne.), etsittiin isän/äitin rooleja ja minulle itsellekään ei tullut tämä toinen mieleen ennen kuin eka oli jo reilut neljä vuotta vanha. Muuten lapsi on ollut kuin ajatus koko ajan. Ehkä liikaakin (mietti äiti).

Pikkuveljen syntymän jälkeen tapahtui ihan niin kuin ekankin jälkeen. Elämä rikastui kovasti. Ja tuli taas monimutkaiseksi, elämän makuiseksi. Sekä isosiskolla, että vanhemmilla.

Lapsia tulee, jos on tullakseen. Äitin ja perheen vointi vaikuttaa asiaan. Ainoat lapset (kuten mieheni) ovat ihania ja voivat hyvin ihan varmasti. sisaruussuhde tuo oma lisänsä, ainoalla lapsella ovat omat rikkautensa elämässään. Ei se sisaruussuhde oli ainoa avain hyvään ja onnelliseen lapsuuteen.

Ole rauhassa vaan. Itse myöhemmin tiedät, mikä teidän perheelle sopii parhaiten.

Hyviä vointeja!

 

Oma mielipiteeni yksilapsisuudesta: sopii toisille, toisille ei. Perheen oman harkinnan mukaan yksi tai useampi lapsi. Kaikille ei suoda lapsia tai montaa lasta, jolloin yksilapsisuus ei ole oma valinta. Minä sekä mieheni olemme sisarusparvessa kasvaneita ja sukulaisilta on tullut painostusta perustaa suuri perhe. Yritystä on ollut, mutta ei ole onnistanut, kuin yhden lapsen verran. Sisarusparvessa kasvaneella lapsella kehittyy sosiaalisuus ja empatia enemmän kuin ainoalla lapsella joidenkin tutkimusten mukaan. Ainoa lapsi taas osaa tuoda mielipiteensä esiin ja itsenäistyyy nopeammin samojen tutkimusten mukaan. Lapsen luonnekin on erilainen eikä kaikkia voi laittaa samaan muottiin jonkin piirteen takia - lapset ovat yksilöitä ja yksilöinä heitä tulee kohdella. Perheen jaksamista unohtamatta. :xmas:

 

Niinkuin monessa vastauksessa on tullutkin jo, mieti rauhassa tilannetta ja sitä mikä tuntuu teidän perheelle sopivalle ratkaisulle. Meillä on kaksi lasta (1 ja 3v) ja olemme näistä kahdesta ikionnellisia. Kummatkin ovat olleet iloisia yllätyksiä, sillä lapsia ei todellakaan tehdä vaan niitä saadaan. Lähipiirissämme on monta paria, jotka eivät ole onnistuneet saamaan omaa lasta tai ovat adoptoineet. Raskasta on toki ollut välillä (mm.mustasukkaisuutta ja huonosti nukuttuja öitä), mutta kyllä lapset ovat ihania lahjoja vanhemmilleen ja myös toisilleen. Onko suloisempaa, kun nämä kaksi kikattavat yhdessä, halivat toisiaan, leikkivät jo vähän yhdessä ja ikävöivätkin toisiaan jos ovat vähän aikaa erossa. Veli ja sen sisko ovat kerrassan mainio pari. Itselläni on (pikku)veli ja miehelläni kaksi sisarusta ja olemme sitä mieltä, että on rikkaus että ihmisellä on sisaruksia. Mutta näin siis meillä. Hyvää Joulunodotusta ja kaikkea hyvää muutenkin muillekin palstan perheille! :xmas:

 

Mulla ikää 31, mies 26. Hän on aina halunnut useampia lapsia, mutta esikoinen 4,5 kk ja myös hän on sitä mieltä nyt, että voi jäädä tähän. Käy mulle!!!

 

Meillä esikoinen oli pitkään ainoa lapsi. Paha koliikki, univaikeudet, korvatulehduskierre... vasta pojan ollessa 3v, alkoi siintää ajatus siitä, toinenkin lapsi olisi ihana. Tai että olisi voimia kohdata 2-3 vuoden krooninen unipula. No ikäero venähti lopulta reiluun 5 vuoteen, kun lapset eivät tule nappia painamalla.
Keskimmäisellä oli suulakihalkio ja elämä oli ekat kuukaudet olivat varsin eksoottisia syömäpuolen kanssa (halkiolapsi ei yleensä pysty imemään rintaa ja usein ei edes tavallisesta pullostakaan kunnolla). Mutta neiti nukkui hyvin vauva-aikana ja jaksoin jopa puolivuotta lypsää maitoa tyttärelleni (ei ole ihan helppo homma). Ja koko ajan tämän keskimmäisen kanssa vauva-ajan, vaikka se ei ollut mikään auvoisuuden ilmentymä, halusin pian kolmatta.
Kolmas sai alkunsa pienenä biologisena ihmeenä ja yllätyksenä pian sen jälkeen, kun olin taipunut miehen tahtoon, ettei kolmatta tule ihan pian, jos koskaan.

Nyt siis kolme lasta, kahdella nuoremalla ikäeroa 1v7kk. Olen nyt siis päässyt kokemaan yksilapsisuuden,kahden lapsen ison ikäeron ja vielä kahden lapsen pienen ikäeron "hyvät ja pahat". Mutta rehellisyyden nimessä vaikka 2 pientä aikansa työllistää aika lailla, niin vähemmällä pääsee itse ajan kanssa, kun leikkikaveri on aina lähellä. Esikoista piti leikittää, viihdyttää ja peluuttaa, meni pitkään, ennen kuin pystyin keskittymään johonkin asiaan pidemmäksi aikaa ja poika suostui yksin leikkimään. Keskimmäinen viihtyi jo aika pienestä isomman leikkejä katsellen ja nuorimman ollessa n. 9kk, alkoi nuorempien leikki sujua jollain lailla ja äidille alkoi jäädä jo hiukan omaakin aikaa.

Meillä muuten tuo esikoinen oli erinomaisen kiltti ja toiset huomioon ottava (sai tästä kehuja päiväkodissa pitkään). Sisarusten syntymän jälkeen hän on saanut itsenäistyä ja kasvaa isommaksi, vähän vähälle huomiolle tuppasi jäämään kahden pienen sisaren kanssa. Nyt ei ole ainakaan enää mikään kiltteyden perikuva ja muiden huomioonottaminenkin on joskus vähän niin ja näin. Ei nyt ole mikään ilkeä tms. mutta kaikenlaista huomionherätys pelletouhua tuppaa riittämään. Nyt kun pienempi sisarus alkaa olla lähempänä 2v ja isolle veljelle riittää vanhemmilla hiukan paremmin aikaa, niin hän on vähän tasaantunut.

Summa summarum. Jokainen lapsi tarvii huomiota. Esikoinen kärsii eniten sen vähyydestä, jos ehtii kasvaa isommaksi ennen toisen syntymää. Toinen, kolmas ja siitä eteen päin ei sitä puhdasta ainokaisuutta koe ja syntymästä saakka oppii jakamaan vanhempien huomion paremmin, mutta toki hekin osansa tarvitsee. Yksi lapsi voi kasvaa toiset huomioon ottavaksi ihmiseksi, jos vanhemmat jaksavat lastaan sellaiseksi kasvattaa. Mutta sisarukset ovat rikkaus ja lapsi saa myös sisarukseltaan huomiota, joka kyllä korvaa vanhempien huomion jakamista varsin hyvin. Vanhemmat ovat tärkeässä roolissa myös sisarusten välisissä suhteissa. Jos vanhemmat kohtelevat lapsia eriarvoisesti, niin sisarusten väliset suhteet voivat olla hyvinkin vaikeat. Joskus on toki vaikea olla täysin tasapuolinen, jos yksi lapsista on varsin vaikea ja hankala kasvatettava ja toinen helppo ja kiltti.

Mutta ihania lapset ovat, oli niitä yksi, kaksi, kolme tai useampi!

 

Olen itse ainut lapsi enkä koe olevani itsekeskeinen jne. yksilapsisuus on ihan hyvä asia, jos vanhemmat näin päättävät. Lapsia kannattaa hankkia vain sen verran, että niistä pystyy huolehtimaan. Itselläni on kaksi lasta, mutta se ei johdu siitä, ettei minulla ollut sisaruksia lapsena.


i

 

eiköhän kaikki ennakkoluulojen kaltaiset piirteet lapsissa ole ihan kasvatuksen ansiota, eikä lasten lukumäärän.
mun mies on ainut lapsi, ja on tilanteita joissa huomaa sen selvästi. mutta, uskon että jos miehen äiti olis erilainen ja olisi kasvattanut poikansa erilailla, olisi tulos aivan toinen.
sen sijaan mä oon nelilapsisesta perheestä, ja osaan olla hyvinkin itsekeskeinen. pienellä ikäerolla syntyneessä sisaruslaumassa oppii pitämään tarkasti kiinni omista eduista, oikeuksista ja reviiristään.

 

Mä oon ainoa lapsi ja mietin itsekin, että tuleeko meidän tytölle sisaruksia vai ei. Muistelin sitten omaa lapsuutta, kun jaksoin kerta toisensa jälkeen kysellä omalta äitiltä kyyneleet silmissä, että miksei mulla ole siskoja eikä veljiä. Minulle se olisi ollut todella tärkeää. "Miksi" selvisi myöhemmin, vaikea synnytys. Tulin sitten itse siihen tulokseen, että oman mukavuudenhalun vuoksi (vaikea synnytys oli minullakin) en voi alkaa niin itsekkääksi, että "kieltäisin" omalta tytöltäni sisaruksen. Ja sitten kun vielä on näitä ainoiden lapsien stereotypioita... Olen kuullut jopa oikeudenkäynnistä, jossa henkilö olisi ollut pätevä tehtävään, mutta koska oli ainoa lapsi, niin ei palkattu, koska sisaruksettomana "hänen täytyy olla äärettömän epäsosiaalinen." Kävin itsekin tämän työnantajan haastattelussa, kaikki oli jo lähestulkoon sopimuksen allekirjoitusta vaille valmis, mutta oli vaan yksi MUTTA... Ja selitettiin, ettei koko tehtävää sittenkään laiteta edes auki.
Varmasti sitä sosiaalisuutta oppii ihan eri tavalla kun on koko ajan sisarus siinä vieressä, kavereitahan ei "tarvitse katsella" kuin hoitopaikassa ja silloin kun haluaa. Mutta kyllä sosiaalisuutta voi silti oppia. Jotkut sitä eivät vaan ymmärrä sitten millään... Luonnollista kait se on, että haluaa antaa omille lapsilleen asioita, jotka koki itse lapsena tärkeinä, muttei saanut.

 

En ole ainoa lapsi, mutta luulisin, että ainoan lapsen itsetunto on parempi, kun ei tarvitse epäillä ja miettiä, pitävätkö vanhemmat enemmän sisaruksesta/sisaruksista. Ja jos on hyvä itsetunto, on helpompaa jakaa omastaan, jakaa kannustusta toisillekin, antaa omastaan. Ainoan lapsen ei tarvitse miettiä, onko tuo toinen/nuo toiset parempi jossakin, ei kadehtia.

Tajusin tätä ketjua lukiessani, että olen aina luullut leikkineeni sisareni kanssa lapsena paljon, mutta muistan hyvin vain leikit naapurien kanssa. Sisareni ja minun leikeistä en muista mitään. Sen sijaan muistan kateuden ja riidat ja sisareni ilkeyden, kun kadehti menestymistäni harrastuksissa ja koulussa. Eli olenko sittenkään leikkinyt sisareni kanssa lapsena ollenkaan? Ainakaan siitä ei ole mitään muistikuvia jäänyt mieleeni.

Nyt aikuisena olemme täysin erilleen kasvaneet. Tässä on tietysti edesauttanut vanhempien suhtautuminen lapsiinsa.

Eli itse koen, että on pitkälti vanhemmista kiinni, millaiset suhteet lapsilla on toisiinsa niin lapsena kuin vanhempana. Jos vanhemmat tekevät parhaansa ollakseen tasapuolisia ja rohkaistakseen ja kannustaakseen lapsia rakastamaan sisartaan, ja pystyvät tarjota hyvät eväät kaikille lapsilleen niin huomion, ajan, ja materian osalta, niin sisarussuhde saattaa olla rikkaus. Itse en olisi lapsena halunnut niin paljon sisaruksia kuin minulla oli. En myöskään nyt vanhempana koe,että sisarussuhteet olisivat rikkaus. Sen sijaan sisarusten pahoinvointi on aiheuttanut sitä minullekin.

En siis usko, että lapsuudessa lapsi menettää mitään, jos ei ole sisaruksia. Siinä vaiheessa kun kuopus alkaa osata leikkiä yhdessä jonkun kanssa, on esikoinen jo yleensä sen ikäinen, että osaa myös naapurin lapsen kanssa leikkiä. Sitten on raahattava leikeissä mukana sitä pikkusisarta.

Aikuisena sisar voi olla rikkaus, jos vanhemmat pyrkivät tasapuolisuuteen. On joku, jonka kanssa muistella sitä kamalaa lapsuutta! Toisaalta sisaruussuhde voi tuoda myös aikuisuuteen syvää surua ja pahaa oloa.

Epäilen, että lapsi ei kärsi ainokaisuudestaan. Ehkä joku ainokainen voi kärsiä, mutta eihän voi tietää, olisiko hän kärsinyt enemmän tai vähemmän, jos sisaruksia olisi ollut. Äiti ja isä tekevät lapset omaksi ilokseen. Ei lapsi tarvitse sisaruksia tullakseen terveeksi ja onnelliseksi ihmiseksi.
:xmas: =)

 

Tässä alla eräs avaus tältä samalta palstalta ja parhaimmillaan sisarussuhde voi olla näin antoisa.

Itsellä kaksi tyttöä, ikäeroa 3,5 v, ja ovat toisilleen tosi rakkaita. Toivottavasti heidän suhde pysyy läheisenä myös murrosikäisenä sekä aikuisena. Meidän vanhempien kuoltua heillä on vain toisensa.


lainaus:

pakko kertoa..

..että sain eilen isolta siskolta huisan joululahjan,
hän teki meille suurjoulusiivouksen!!!!
Uskomatonta mutta totta!!!
Minulle ei jääny kuin saunanpesu.
Ihan herkistyin ja itkin kun lopuksi juotiin siivouskahvit,
oli varmaan kattonu että olen aikas väsynyt vauvan kanssa joka 2kk kohta.
Ja tänään hän soitti nyt illalla että tulee huomenna ja leipoo pullat, tortut ja piparit, esikoinen saa auttaa mukana.

MIE OLEN ONNELINEN!!!

 

Osa varmasti voi päättää sen lapsimääränsä ja mikäpä sen onnellisempaa, kuin jos se on mennyt omien toiveiden mukaan. Näin kun ei aina ole.

 

\

En ole ainoa lapsi, mutta luulisin, että ainoan lapsen itsetunto on parempi, kun ei tarvitse epäillä ja miettiä, pitävätkö vanhemmat enemmän sisaruksesta/sisaruksista. Ja jos on hyvä itsetunto, on helpompaa jakaa omastaan, jakaa kannustusta toisillekin, antaa omastaan. Ainoan lapsen ei tarvitse miettiä, onko tuo toinen/nuo toiset parempi jossakin, ei kadehtia.

No yksi syy, miksi niin kovasti sisarusta halusin, oli, että vanhemmillani ei juurikaan ollut aikaa minulle, ja siinä tilanteessa mietti paljon, pitävätkö ne minusta ollenkaan. Siihen päälle vielä 9 vuotta koulukiusaamista, vanhempien ero ja uudet suhteet, niin arvaapa, oliko itsetunnosta peruskoulun loputtua mitään jäljellä? Pala palalta sitä ollaan tässä kasailtu toinen mokoma 9 vuotta ja ylikin. Kohta alkaa olla valmista, jotkut asiat vielä laukaisevat kipeimmät muistot. Sisarus olisi ollut "enemmän kuin sata jänistä", ei olisi ollut niin yksin.

 

\

\

En ole ainoa lapsi, mutta luulisin, että ainoan lapsen itsetunto on parempi, kun ei tarvitse epäillä ja miettiä, pitävätkö vanhemmat enemmän sisaruksesta/sisaruksista. Ja jos on hyvä itsetunto, on helpompaa jakaa omastaan, jakaa kannustusta toisillekin, antaa omastaan. Ainoan lapsen ei tarvitse miettiä, onko tuo toinen/nuo toiset parempi jossakin, ei kadehtia.

No yksi syy, miksi niin kovasti sisarusta halusin, oli, että vanhemmillani ei juurikaan ollut aikaa minulle, ja siinä tilanteessa mietti paljon, pitävätkö ne minusta ollenkaan. Siihen päälle vielä 9 vuotta koulukiusaamista, vanhempien ero ja uudet suhteet, niin arvaapa, oliko itsetunnosta peruskoulun loputtua mitään jäljellä? Pala palalta sitä ollaan tässä kasailtu toinen mokoma 9 vuotta ja ylikin. Kohta alkaa olla valmista, jotkut asiat vielä laukaisevat kipeimmät muistot. Sisarus olisi ollut "enemmän kuin sata jänistä", ei olisi ollut niin yksin.

lähestulkoon samat kuviot :hug: :heart: joskus repee vieläkin, harvemmin enää. ja yksi: mies vetelee tos töiden jälkeis -unia, mä en tahdo millään kestää tota -> henkisesti poissa vaikka fyysisesti läsnä. oon siedättänyt itseäni tohon kohta 7 vuotta mut vaikeeta on. se antaa mun nukkua miten paljon tarttenkaan. kuulostaa pieneltä, mutta kiehahtaa sisällä ja tulee sellanen paakku kurkkuun, sellanen älä mee -tunne kun sen silmät lurpsahtaa kii. juuret tollakin tunteel täytyy olla.

 

ja itseasias mä sen ny kekkasinkin. ootin äitiä tosi paljon töistä kotiin monena vuonna, ja kun vihdoin illal ain tuli, niin hyökkäs telkkarin ääreen: ei saanu puhuu kun tuli kauniit ja rohkeet ja tuli uutiset ja tuli saksalaiset poliisisarjat ja kas, tuli sannan nukkumaanmenoaika: eikä saanu enää puhuu. miestä ootan kotiäitinä tietty ihan hirveästi töistä kotiin haluten viettää iltani Seurassaan lasten kanssa. toistoahan tuo nukkuminen on sille äitin telkun tuijotukselle (vetäytymiselle). eikö sillä oo hinku mun luo koko työpäivän? hassua kun se on mun elämäni, suurinpiirtein, ja ainakin iltaisin. kyllähän mäkin päivisin voin huidella tuolla kun ei se ole meistä pois. ollaan erilaisia, jo siksikin että oon ainokainen ja se kuuden lapsen isoveli.

 

Minä en suosittele sitäkään että suunnittelee että jos nyt saamme toisen lapsen niin hänestä tulee isoveljen/isosiskon kaveri ja lapset oppivat sosiaalisemmiksi ja sitten kun itse vanhenee on joku joka huolehtii ja muistaa meitä. Meillä on kaksi lasta joista esikoinen saatiin koeputkihedelmöityksen avulla. Kuopus tuli ilman mitään poppaskonsteja mutta hän olikin vaikeasti autisminen, joka tarkoittaa sitä että hän ei opi sosiaalisia taitoja ottamalla mallia muista ihmisistä vaan kaikki pitää opettaa hänelle toisella tavalla kuin normaalille lapselle. Lisäksi hän ei ehkä koskaa voi asua yksin vaan tarvitsee itse asiassa meitä avukseen eikä päinvastoin. Aina ei toisin sanoen saa mitä "tilaa".

 

\

Minä en suosittele sitäkään että suunnittelee että jos nyt saamme toisen lapsen niin hänestä tulee isoveljen/isosiskon kaveri ja lapset oppivat sosiaalisemmiksi ja sitten kun itse vanhenee on joku joka huolehtii ja muistaa meitä. Meillä on kaksi lasta joista esikoinen saatiin koeputkihedelmöityksen avulla. Kuopus tuli ilman mitään poppaskonsteja mutta hän olikin vaikeasti autisminen, joka tarkoittaa sitä että hän ei opi sosiaalisia taitoja ottamalla mallia muista ihmisistä vaan kaikki pitää opettaa hänelle toisella tavalla kuin normaalille lapselle. Lisäksi hän ei ehkä koskaa voi asua yksin vaan tarvitsee itse asiassa meitä avukseen eikä päinvastoin. Aina ei toisin sanoen saa mitä "tilaa".

Niinpä. Täällä kiistelleeään aivan hulluista asioista...Sen sijaan että oltaisiin kiitollisia niistä lapsista, jotka vielä saatu juuri niinkuin haluttu.

 

Itse olin ainoa lapsi lähes 15 vuotta, kunnes sain siskon. Siskoni ei edes muista, että olisin asunut samassa taloudessa (muutin kotoa, kun sisko oli 5v.) Silti en ole ollut hänelle koskaan äiti, vaan nimenomaan sisko. Toki olen häntä hoitanut, mutta muistan hänet ennen kaikkea siskona ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että olisin jäänyt paljosta paitsi, jos minulla ei siskoa olisi.
Pienenä kyselin aina, miksei minulla ole siskoa tai veljeä, niin kuin kavereillani. Muistan yksinäiset, piiiitkät iltapäivät ja yksinäiset koulumatkat. Muistan senkin, miten tunsin aina olevani ulkopuolinen, yksinäinen susi.
Toisaalta minua kannustettiin kotona paljon ja rohkaistiin niissä asioissa, joissa olin hyvä. Käytiin teattereissa ja naapurikaupungeissa hotelliviikonloppuja viettämässä. Olin paljon vanhempieni päätöksenteossa mukana -tai ainakin minulla oli sellainen olo, että sain vaikuttaa.
Itsetunnossani ei ole vikaa enkä ole suostunut koskaan kenenkään kynnysmatoksi.
Nyt ikää on 36v ja ainoa lapseni on 4v. Vasta nyt vauvakuume kurkistelee ja elän toivossa, että ehkä tälle sisaruksen saisimme? Toisaalta pelkään syvästi, miten se hankaloittaa jo yksinkertaistunutta elämää (ei vaunuja, vaippoja, yösyöttöjä...) ja vaikuttaa parisuhteeseen. Ehkä se riski kuitenkin kannattaisi ottaa...?