Aika usein kirjallisuuskeskusteluissa vilahtaa tämä kirja.
Lainasin kyseisen kirjan viime vuosituhannella kirjastosta.
Vietin juhannusta yksin, ja aloin lukea kirjaa. Luin sen muistaakseni juhannusyönä lähes yhdellä istumalla. Olin haltioitunut kirjan tekstistä. Hörähtelin ja naurahtelin itsekseni kirjaa lukiessani päivitellen voiko olla tottakaan, että tällainen kirja on joskus kirjoitettu suomen kielellä.
Kirjoitustyylini on myös tajunnanvirtaa. En mieti mistä aiheesta alan kirjoittaa enkä höylää tekstejäni. Ne saavat lähteä serverille sellaisinaan.
Kritiikki on yleensä sapekasta ja tyrmäävää. Olen joskus aikojen alussa selvittänyt työmatkaani kävellen ja sitten bussilla. Kerran nousin bussipysäkiltä kotiin menevään kyytiin. Asetuin paikalleni ja huomasin, että matkatoverina on Suomen kuuluisin kriitikko Jukka Kajava. Siihen aikaan ei ollut internettiä, joten en koskaan joutunut hänen ruodittavaksi. Muista kriitikoista en edes välitä.
He saavat olla rauhassa mitä mieltä tahansa. Kyllä maailmaan mielipiteitä mahtuu.
Pidän nyt lukutaukoa. Seuraava kirja, jonka kelpuutan viemään kallisarvoista aikaani, pitää olla alle 400-sivuinen. En pidä myöskään kirjoista, joissa on liikaa henkilöitä, ja tarina kulkee monessa aikatasossa. Olkoon seuraava lukemani kirja kuin bussimatka. Selkeä matkustajamäärä, motiivi matkalle ja mahdollisimman vähän draamaa ja tunnekuohuja. Parasta olisi, kun matkustajia olisi vain muutama, ja hekin selaisivat vain kännyköitään. Tykkään syksystä. Elämä palaa arkirutiiniin, ja kaikilla on paikkansa yhteiskunnan rattaissa. Enää minulla ei ole pelkoa kuten kesäkuussa joutua Ylen valokuvaajan linssiin, ja tämän palstan ilkeiden kommenttien uhriksi. Ei yhdestä valokuvasta voi päätellä ihmisen koko elinkaarta.
Viimeksi lukemassani kirjassa etsitystä ihmisestä ei ollut valokuvaa vaan vain lyijykynäpiirros. Yli viisikymppinen nainen ei ollut koskaan nähnyt biologista äitiään, ja piirros oli ainut jälkeen jäänyt todiste äidin elämästä.
Antakaa tajuntanne virrata vapaasti kuin Vantaan joki. Olen sen joen vartta ja sen kuohuja paljon ihastellut Elämässäni. Jos saan tänään takalistoni irti lukupenkistäni, ehkä pyöräilen joen varrella tai jossain muualla. Riippuu siitä minne eksyn ilman ADHD-lääkitystä. Onneksi en sellaista lääkitystä ole koskaan saanut, ja loistanut kirkkaana Suomen kulttuurimaisemassa. Mieluummin viihdyn He,singin slummissani (viittaan tällä palstan Anna Kontula ketjuun) kuin ihailtujen ja palvottujen menestyjien kermakupeissa.