Mitä ihmettä voin tehdä tässä asiassa? Ongelmana isovanhempien asenne.

Mitä tekisitte itse vastaavassa tilanteessa?

No nyt on tullut sellainen tilanne, että joudun isojen päätösten eteen. Meillä esikoinen on nyt 5-vuotias ja vauva 7 kk ikäinen. Jäin työttömäks just ennen vauvan syntymää ja meinasin jäädä työttömäks työnhakijaks heti äitiysloman päätyttyä. Uhkana on mahdolliset karenssit ja kouluttautumiset, johon tässä elämäntilanteessa ei olisi juuri nyt hirveästi varaa. Mies, joka on ollut päävastuussa tienaamisesta, on jäänyt työttömäksi työttömyyttäni ennen, jolloin kaikki säästöt menivät. Hän sai pian uuden työpaikan, jossa on tosi pieni palkka, mutta pääasia on, että lapset saa mitä tarvitsee ja että jollain lailla edes voi elää päivän kerrallaan. Tullaan toimeen pienilläkin tuloilla, mutta meillä on ylimääräistä velkaa vielä hetken aikaa ja tästä syystä meille on yllättävä työttömyysjakso aiheuttanut päänvaivaa. Töihin paluu on muutenkin vaikeaa henkisesti pienen lapsen äitinä ja lisäksi kahden lapsen hoitokulut mietityttävät, sillä tulotaso voi olla eri kuin työssäni, joka loppui. Työpaikka on kuitenkin hankittava viimeistään vuoden kuluttua.

No, olin valmistautunut siihen, että jäisin vauvan kanssa kotiin ja että saisimme kitkutettua jollain lailla vielä n. vuoden eteenpäin. Esikoinen meni hoitoon hyvin pienenä ja ajattelin, että vastaavaa ei tarvitsisi toisen lapsen kohdalla kokea. Mutta kohtalo sitten saneli asiat näin, että joudun miettimään taas tätä asiaa.

Sain yllättäen kuulla työpaikasta, jollaista olisi tarjolla harvoin ja jonka saisin hyvin todennäköisesti. Lisäksi olisi mahdollisuus alkuun tehdä osa-aikaista, jolloin esim. lapsen ei tarvitsisi olla niin paljon hoidettavana. Aloin siis harkita työpaikan hakemista vakavasti. Aloitus olisi, kun lapseni olisi n. 10 kk ikäinen. Tai mahdollisesti voisi olla hiukan myöhemminkin, sovittavissa.

No, kerroin tästä työpaikasta äidilleni, joka on vuosia kitkutellut erilaisissa sairaslomissa ja on nyt saamassa paperit, jolla voi jäädä sairaseläkkeelle. Hän on aina puhunut siitä, kuinka jäisi hoitamaan lapsia, jos vain tämä olisi vähänkään mahdollista. Isäni kulkee töihin vierestämme, ja äitini pääsisi hoitamaan lapsia samalla kyydillä.

Kerron nyt asian, joka on ongelma: Vanhempiini ei vaan voi luottaa sadasosasekuntiakaan. He ovat onnistuneet elämässään ainoastaan toisten syyttelemisessä ja itsensä marttyroimisessa. Ja esim. jo se, että käyvät täällä kylässä, on ollut heistä meille iso palvelus. En jaksa tähän kirjoittaa asiasta enempää, kuin sen, että käyn terapiassa ja syynä tähän suhteet vanhempiini.

Äitini innostui työpaikasta kuultuaan ja sanoi, että tottakai voisi tulla hoitamaan lapsia meille, kun on kotonakin. Vasta silloin aloin ajatella asiaa mahdollisuutena. Tiesin kyllä alitajuisesti, että vanhempani puhuvat jälleen kerran ohi suunsa, ja tosipaikan tullen peruvat lupauksensa. Ja jos eivät peru, niin pitävät todellakin huolen siitä, että saan kuulla, millaisen uhrauksen he tekevät.

Ongelma on se, että en haluaisi viedä toista lastani alle vuoden ikäisenä päiväkotiin. Esikoinen oli. Hyvin on pärjätty, on uskomattoman taitava ja sopeutuvainen lapsi, tulee pärjäämään elämässään hienosti ja olen ylpeä siitä, millainen hän on. Asia oli mulle tuolloin pakon edessä vaan järjettömän suuri uhraus, ja pelkään tehdä sen jälleen. Vaikka tiedän, että jokainen perhe tekee valintansa siten, kuin parhaaksi näkee. Tuolloin mulla ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä kotiin. Nyt olisi, hetkeksi, mutta stressaavaan rahatilanteeseen ja töiden kärkkymiseen ja siihen, että pitäisi sitten ottaa vastaan mitä tahansa työtä, jos sellaista on tarjolla.

Saimme mieheni kanssa pohdittua asiaa siten, että jos toinen mummu jäisi lupaustensa mukaisesti hoitamaan lapsia vaikka kerran pari viikossa ja toinen mummu lupauksensa mukaa (johon VOI luottaa) kuukaudessa n. viikon ajaksi. Mieheni pitäisi tätä ennen isäkuukauden. Hakisimme paikan perhepäivähoitajalta (ehdottomasti, ei päiväkodista!), joka olisi alkuun lyhytaikaisempi. Ehkä mies voisi saada lomautuksen muutamaksi kuukaudeksi, jolloin lapset voisivat olla kotona isän kanssa. Tämän jälkeen päivähoitopaikka voitaisiin ehkä muuttaa kokopäiväiseksi, kun lapseni olisi jo isompi. En vain tiedä, onko tämä mahdollista ja tärkeää olisi, että hoito jatkuisi samassa paikassa.

Vanhempani sanoivat mulle, että hae vain sitä työpaikkaa ja sanoin, että mulle on tärkeää tietää, voisivatko he tulla hoitamaan lapsia ja pitää tästä lupauksen, sillä en voi olla epätietoisena montaa kuukautta, mistä lapsille hoitaja päivä kerrallaan. Ja että mulla on tapana pitää lupaukset, myös työnantajalle. Ensimmäisenä äitini jo mietti, että menis vähän vaikeaks kaikki ku pitäis hoitaa lapsia. Sanoin, että kuulostaa siltä, että olet päätöksen tehnyt. Eli lupauksen jälkeen vasta tulee se päätös häneltä aina.... Ja jos hän tuleekin meille lapsia hoitamaan, kuulen asiasta elämäni loppuun asti.

Olisin toivonut sitä, että vanhempani edes joskus, kerrankin elämässään, sanoisivat ei tai joo ja pitäisivät lupauksensa ilman syyttämistäni. Sanoin tämän suoraan: Että toivoisin harkinta-ajan jälkeen suoran vastauksen, jotta tietäisin, mitä mun pitäis tehdä, mutta tämä oli vanhemmilleni liian iso juttu. He haluaisivat vain jossitella eivätkä koskaan sanoa kellekään ei. Tämä on katkeroittanut heidät: kyvyttömyys pitää rajoista kiinni. Yrittävät miellyttää muita, mutta suuttuvat sitten muille ihmisille, sillä eivät oikeasti haluaisi tehdä asioita, joita pyydetään tai joihin ovat joutuneet sitoutua. Heillä on hyvin heikko itsetunto.

Suoraan sanottuna aloin miettiä asiaa, että ehkä lasteni olisi paras olla vaikka vieraallakin hoidossa, mutta ei äidilläni tai isälläni. Jos en kuitenkaan nyt anna mummun hoitaa lapsiani, saan kuulla tästäkin. Esim. 5-vuotias saa syyt niskoilleen siitä, että haluaa kaupassa jonkin tavaran ja mummu on sitten sanonut, että sen vuoksi ei esim. ollut varaa ostaa ruokaa, kun lapsi halus tuon lelun ja pitihän se sitte ostaa jne. Hän muistelee tätä asiaa vielä parinkin vuoden päästä, oma lapseni, kuinka menikään haluamaan kallista angrybirds-possua eikä mummu saanut ostettua kaikkea kaupasta. Olen sanonut mummulle, että sovitaan niin, että syytät äitiä ja sanot, että äiti on kieltänyt mummua ostamasta tavaroita, jolloin sekin on parempi, kuin vierittää syy 5-vuotiaan niskoihin siitä, että ei osaa sanoa ei. Hän ei osaa asettaa rajoja, vaan tekee kaiken syyllistämällä. Meillä on jo valmiiksi huonot välit vanhempieni kanssa, enkä usko, että ne tällä paranisivat ainakaan, että joutuisin joka ilta pyytää äitiäni hoitamaan lapsia seuraavaks päiväks, sillä hänellä saattaa sitten yhtäkkiä ollakin jotain muuta kuin mitä on sovittu sinä päivänä, kun hänen pitäisi lapsia tulla hoitamaan. Ja voi, kun hän kuitenkin tekisi sen niin mielellään ja olis niin mukava, SITTEN KUN siihen olis tilaisuus. "Ja onhan me autettu" (Voi että inhoan tuota"!) On ollut tilaisuus tulla ja olla jo kaks vuotta lasten kans, mutta jotenkin hänen on sitten parempi odottaa isääni töistä kotiin päivät pitkät. On myös tällainen läheisriippuvaisuusongelma hänellä - ei voi, kykene, osaa tehdä yhtään mitään ilman isää. Eli äitini on täysin vailla itsenäisyyttä myöskin.

Mitä tekisitte? Vakituinen työ, joka olis sitä mitä haluaa tehdä ja harvoin tarjolla, hoitoon tällä tavalla lapset vai jäänkö kotiin stressaavaan rahatilanteeseen miettimään, milloin karenssi napsahtaa ja menettäisin samalla mahdollisuuden työhön, jota haluan tehdä lopun elämäni?

Tiedän, että äitini saattaisi tullakin hoitamaan lapsia, mutta hän ei ymmärrä sanaa "päivähoitosopimus" ja sitä, että en voi viedä päivähoitoon lasta, jos äidilleni ei jokin aamu sovikaan tulla vaikka asiasta olisi sovittu jo aiemmin.

Kun sitten ehdotin, että ajattelimme, että koska sulle olis ok pari kolme kertaa viikossa tulla hoitamaan, että voitais tehdä se näin alkuun (minimi perhepäivähoito), niin vastaus oli: Joo, katotaan nyt sitä sitte...... En tiedä, alanko itkeä vai nauraa.

 

Tiivistys: Olet aikeissa hakea työpaikkaa, muttet haluaisi laittaa pientä lasta kokopäiväiseen hoitoon. Isovanhempien avulla voisi hoitoaikaa vähentää, mutta isovanhempiin ei voi luottaa. Näinkö?

Ehdotukseni: Hae työpaikkaa ja laita lapsi hoitoon, jos työpaikan haluat saada. Jos isovanhemmat sitten voivat/haluavat olla avuksi, se helpottaa tilannetta lapsen kannalta, saa olla osan aikaa kotona isovanhempien kanssa tai heidän luonaan.

Jos tämä ei passaa, älä hae työpaikkaa vaan jää kotihoidontuelle.

 

No minä hakisin sen hoitopaikan. Ja teidän tilanteessa en jättäisi lapsia isovanhemmille, siis sun puolen. Ihan siksi, että käyt jo itse terapiassa niiden takia.

 

Hakisin työtä ja tekisin 30h/viikko tai vähemmän. Unohtaisin epäluotettavat isovanhemmat. Hakisin lapselle hoitopaikan. Mummut voisivat ottaa lapset hoitopaikan sijaan silloin, kun niitä huvittaa. Hoitopaikka maksut teillä tuskin on kovinkaan isot, jos tulot on pienet.

 

Kiitos tiivistyksestä. Juuri näin.
On hyvä saada tukea ajatuksilleen ja päätöksilleen.

Sehän voisi olla ihan hyvä asia... Pitää laskea, paljonko rahaa pyydän, että se kaikki olisi sen arvoista. Jos en työpaikkaa saa, niin ainakin olisin hakenut. Ja alihintaan en lähde.

Tuntuu vaan pahalta pyytää apua vanhemmiltani, kun sitä ei koskaan oikeasti saa. Ja varmaan se oikeasti menee myös niin, että en voi pyytää lastenhoitoapua heiltä, sillä he eivät oikeasti halua auttaa ja olla lasteni kanssa, vaikka vain puhuvat näin. Ja tämän asian tunnistaminen tekee mulle niin pahan olon, että ahdistaa. Silloin on parempi olla pyytämättä apua ja suojella itseään. Pitää vain alkaa hyväksyä se asia, että lapsillani on isovanhemmat, jotka haluavat olla lasteni kanssa tekemisissä ainoastaan silloin, kun heillä ei ole mitään muuta ja kun itse ehdottavat. Jos silloinkaan, sillä kokevat ilmeisesti lastenhoidon tosi raskaana. Ja koska ovat elämänsä säästäneet ja uhranneet muille (mm. omille lapsilleen), eivät enää halua tehdä samaa eläkeiässä, vaan oikeasti haluavat elää elämäänsä nyt, niin sanotusti...

Vastuu päätöksistähän ja lasteni ja meidän elämästä on mulla ja meillä.

Kiitos todella paljon vastauksestasi. Tämä helpottaa asioiden selvittelyä.

 

Hakisin työtä ja tekisin 30h/viikko tai vähemmän. Unohtaisin epäluotettavat isovanhemmat. Hakisin lapselle hoitopaikan. Mummut voisivat ottaa lapset hoitopaikan sijaan silloin, kun niitä huvittaa. Hoitopaikka maksut teillä tuskin on kovinkaan isot, jos tulot on pienet.

Jotain tämän suuntaista itsekin tekisin. En missään tapauksessa luottaisi tuollaisiin isovanhempiin. Käyt jo itse terapiassa, ei enää toista kierrosta omille lapsille.

Jos sinun vanhempasi haluavat hoitaa lapsia, niin voivathan he esim. joskus viikonloppuna hoitaa, jolloin itse saat vähän aikaa myös itsellesi.

 

Tee päätöksesi siten, että jätät omat vanhempasi laskuista pois kokonaan.

Et voi mitenkään rakentaa teidän perheen arkea sen varaan, että mummu joko hoitaa lapsia joskus tai ei. Ja jos itse käyt vanhempiesi vuoksi terapiassa, haluatko todella altistaa omat lapsesi saman uhan alle?

 

Olen samaa mieltä, että ei kannata luottaa vanhempiesi varaan hoitokuviossa, jo lapsenkin edun vuoksi. Jos lapsi saa hyvän hoitopaikan ja ei ole siellä täyttä viikkoa, niin en näe, että lapsi siitä kärsisi.

 

Hakisin sitä työtä/ottaiIsin sen vastaan ja lapselle hoitopaikka. Jättäisin tuossa tilanteessa kaikki mummo hoitaa -kuviot kokonaan pois laskuista.

 

Täällä kans samalla kannalla. Älä lähde mukaan tuollaiseen kuvioon, jossa saat kokoajan stressata miten lapsen hoito mummulta sujuu ja saat vielä ilmeisesti koko elämäsi ajan kuulla asiasta.

 

Älä syyllistä äitiäsi ja painosta häntä hoitamaan lapsiasi. Ja vielä hoitosopimus! Pidätkö äitiäsi piikana? Oletko valmis sitoutumaan vanhempiesi hoitamiseen samalla tavalla, jos he tarvitsisivat apua. Vai ajatteletko, että hoitakoon yhteiskunta, sinullahan on oma perhe hoidettavana. Isovanhemmat voivat olla hyväksi avuksi ja vielä ilomielin silloin kun jaksavat, mutta lastenhoidon ottaminen vakinaiseksi työksi iäkkäämpänä on käsittämätöntä, etenkin kun jo tuosta sinun kirjoituksestasi ymmärrän, ettei äitisi ole uskaltanut sanoa sinulle ei-sanaa selvästi. Kysytkö sinä koskaan vanhemmiltasi josko he saattaisivat tarvita apuasi jossain asiassa? Mene itseesi ja avaa silmäsi! Rakasta äitiäsi. Hänkin rakastaa sinua, mutta on hirmuisessa ristiriitatilanteessa, kun hänen pitäisi ostaa sinun hyväksyntäsi.

 

Älä syyllistä äitiäsi ja painosta häntä hoitamaan lapsiasi. Ja vielä hoitosopimus! Pidätkö äitiäsi piikana? Oletko valmis sitoutumaan vanhempiesi hoitamiseen samalla tavalla, jos he tarvitsisivat apua. Vai ajatteletko, että hoitakoon yhteiskunta, sinullahan on oma perhe hoidettavana. Isovanhemmat voivat olla hyväksi avuksi ja vielä ilomielin silloin kun jaksavat, mutta lastenhoidon ottaminen vakinaiseksi työksi iäkkäämpänä on käsittämätöntä, etenkin kun jo tuosta sinun kirjoituksestasi ymmärrän, ettei äitisi ole uskaltanut sanoa sinulle ei-sanaa selvästi. Kysytkö sinä koskaan vanhemmiltasi josko he saattaisivat tarvita apuasi jossain asiassa? Mene itseesi ja avaa silmäsi! Rakasta äitiäsi. Hänkin rakastaa sinua, mutta on hirmuisessa ristiriitatilanteessa, kun hänen pitäisi ostaa sinun hyväksyntäsi.

Mahdoitko lukea ollenkaan alkuperäistä tekstiä vai oletitko sen sisällön?

Siinä ei viitattu millään tavalla tilanteeseen, jossa lapsi odottaa saavansa lastenhoitoapua vanhemmiltaan.

Taisit tulkita viestin omien lasiesi läpi.

 

Jos et vanhempiisi voi luottaa, miksi edes haluaisit jättää heille lapsesi hoitoon täysipäiväisesti?

Itse menisin töihin ja hakisin hoitopaikkaa tai sitten en menisi töihin. Mitään tuollaista epäluotettavien vanhempien hoitojärjestelyä en lähtisi järjestämään, aiheuttaa vaan ylimääräistä stressiä ja jos jo nyt kärsit vanhemmuussuhteistasi siinä määrin, että terapiassa käyt, niin ehdoton ei mielestäni.

 

""""Älä syyllistä äitiäsi ja painosta häntä hoitamaan lapsiasi. Ja vielä hoitosopimus! Pidätkö äitiäsi piikana? Oletko valmis sitoutumaan vanhempiesi hoitamiseen samalla tavalla, jos he tarvitsisivat apua. Vai ajatteletko, että hoitakoon yhteiskunta, sinullahan on oma perhe hoidettavana. Isovanhemmat voivat olla hyväksi avuksi ja vielä ilomielin silloin kun jaksavat, mutta lastenhoidon ottaminen vakinaiseksi työksi iäkkäämpänä on käsittämätöntä, etenkin kun jo tuosta sinun kirjoituksestasi ymmärrän, ettei äitisi ole uskaltanut sanoa sinulle ei-sanaa selvästi. Kysytkö sinä koskaan vanhemmiltasi josko he saattaisivat tarvita apuasi jossain asiassa? Mene itseesi ja avaa silmäsi! Rakasta äitiäsi. Hänkin rakastaa sinua, mutta on hirmuisessa ristiriitatilanteessa, kun hänen pitäisi ostaa sinun hyväksyntäsi."""""

Tästä yllä mainitusta provosoituna sen verran, että hoitosopimuksella tarkoitin edellisessä yhteydessä hoitopaikan (perhepäivähoidon) ja kotimme välistä hoitosopimusta.

Äitini ei halua ymmärtää asiassa sitovuutta. Eli sitä, että jos hän sanoo (lue: LUPAA) minulle auttavansa ja hoitavansa lapsia 2 kertaa viikossa ja lopun aikaa lapsemme olisi sekä osapäivähoidossa (alle 5 h/pvä alle 10 x kk) että toisen mummun hoidossa sovitusti n. viikon ajan kk, hän ei siis ymmärrä sitä, että jos häntä ei jokin aamu huvita tulla meille hoitamaan lapsia, en noin vain voi viedä lasta perhepäivähoitoon tai iltapäivähoitoon siksi, että mummu ei nyt vaan viitsinyt tänään tulla. Eli hän ei ymmärrä (halua ymmärtää), että jos jotain on sovittu hoitopaikan kanssa, niin tätä sopimusta ei voi yksipuolisesti muuttaa eli viedä lasta hoitoon enemmän kuin minimin. Tiedän kyllä, että jonain aamuna saan kuulla sitten asiasta ja saan itku kurkussa lähteä töihin, kun äitini saapuu marttyyrina paikalle lapsiani hoitamaan, pakon edessä ja kun oon niin kiittämätön ja kusipää paska.

Kummallisinta on, että hän lähettää mulle kaksoisviestintää: Olisi niin kiva olla lastenlasten kanssa. Olen sanonut, että milloin vain käy. Hän asuu 40 km:n päässä, käy meillä ehkä kerran kk tai harvemmin. Ja on ollut kotona 2 vuotta juurikaan käymättä töissä. Aikaa olis ollut.

Isäni kerran sanoi, että hän odottaa eläkepäiviä, jotta voisi olla lastenlasten kanssa. No, tähän totesin, että oletko ajatellut, että lapsenlapsesi ovat tuolloin yli 15-vuotiaita. Ei heidän kanssaan enää silloin ehdi olla.

Mutta tämmöistä. En syyllistä vanhempiani, vaan he tekevät sen ihan itse itselleen. Ei kannattaisi puhua, jos ei oikeasti kiinnosta olla missään tekemisissä. Asia olisi minunkin helpompi hyväksyä ja ymmärtää.

Joka tapauksessa, olen päättänyt hakea töitä. Jos en niitä saa, niin olen ainakin hakenut. Ja ilman isovanhempien hoitoapua.

Kiitos siis vielä teille, jotka jaksoivat viestini lukea.

 

Etkö voisi katsoa tilannetta ulkopuolisen silmin ja tehdä sen perusteella ratkaisut, eikä olla nyt vieläkin lapsi, joka kaipaa vanhemmiltaan jotakin, mitä he eivät ole. Olet jo oman lapsuutesi heidän kanssa viettänyt ja tiedät, ettei heihin voi luottaa, niin miksi jankata sen asian kanssa vieläkin.

 

[QUOTE="vieras";28482650]Etkö voisi katsoa tilannetta ulkopuolisen silmin ja tehdä sen perusteella ratkaisut, eikä olla nyt vieläkin lapsi, joka kaipaa vanhemmiltaan jotakin, mitä he eivät ole. Olet jo oman lapsuutesi heidän kanssa viettänyt ja tiedät, ettei heihin voi luottaa, niin miksi jankata sen asian kanssa vieläkin.[/QUOTE]
Numero yksi sääntö tällaisten vanhempien kanssahan on, että EI PIDÄ olla millään tavalla riippuvainen heidän avustaan.

 

Ei päivähoito välttämättä ole huono asia jos sattuu saamaan hyvän paikan. Meidän muksu oli aikoinaan ryhmiksessä jonka molemmat hoitajat oli ns. kutsumusammatissaan. Mä ajattelen vieläkin lämmöllä näitä hoitajia

 

Jos vaihtoehtona on häiriintynyt mummu tai päiväkoti, jossa koulutettuja hoitajia, niin ainakin minun valintani olisi selvä.

 

Minusta on selvää, että kun vastakkain on:

a) lasten vienti tarhaan, eli hoitopaikkaan johon voi luottaa, samalla ap:n säilyttäessä mielenrauhansa
b) lasten jättäminen epätasapainoisen ja epäluotettavan mummon huomaan, samalla ap:n pään levitessä stressistä ja epätietoisuudesta

niin ainoa järkevä vaihtoehto on a). Ainoa huono puoli siinä on ap:n huono omatunto siitä että lapsi joutuu hoitoon liian pienenä.. mutta toisella puolella on riippuvuus epäluotettavasta mummosta JA lasten altistaminen samalla traumatisoivalle käytökselle jolle ap on itse lapsena altistunut.

Ei tuossa minusta ole mitään mietittävää, yhden huonon puolen välttääkseen saisit kontollesi ihan helvetisti stressiä ja mahdollisesti traumatisoituneet lapset. Kyllä se ehkä "liian pienenä" hoitoon vienti on huomattavasti pienempi paha. Etenkin jos/kun kerran mummo ei nytkään lapsia paljoa näe, niin eihän hän olisi juurikaan läheisempi hoitaja kuin perhepäivähoitaja! "Liian pienenä" oudolle hoitajalle tai "liian pienenä" oudolle mummolle, ei paljoa merkitystä.

 

Minusta asenneongelma on tässä sinulla, eikä isovanhemmalla. Kerrot seikkaperäisesti kuinka ongelmainen äitisi on kohdellut huonosti sekä sinua että esikoistasi ja kuinka käyt terapiassa. Yrität silti lastasi hoitoon isovanhemmille ja teet heidän lupauksistaan ja lupaamattomuuksistaan sen pääongelman, vaikka itse meinaat altistaa lapsesi huonolle hoidolle. Menepä nyt itseesi.

 

Läheisriippuvaisuus on enemmänkin juuri sitä miten itseäsi kuvailet, eikä sitä, että joka paikkaan mennään aina yhdessä. Eli roikut kuin löysässä hirressä vanhemmissasi ja yrität vieläkin ruinata heiltä "järkevää käytöstä", aitoja lupauksia ja välittämistä, etkä ymmärrä irrottautua, vaan jäät heidän kanssaan nahistelemaan kuin pikkulapsi. Kannattaa ottaa puheeksi tuo terapiassa. Helpottaa paljon, kun ymmärtää, että nyt täytyisi alkaa vaan elämään omaa elämää.

 

Säästät itseäsi ja omia voimiasi, kun et suunnittele mitään vanhempiesi varaan tai odota heiltä yhtään mitään. Käytä tarvittaessa muiden apua ja vain hädässä pyydät heitä.

 

Syyllistämällä lapsensa, saa hänestä elinikäisen huolehtijan itselleen. On ollut raastavaa pyytää apua vanhemmiltaan, sillä olemme joutuneet tehdä sitä jonkin verran. Nuorempia sisaruksia elämä on onneksi kohdellut hellemmin ja heillä on ollut tukiverkkonsa muualta.

Asiasta tekee erityisen vaikean se, että vaikka pyydän äitiäni olermaan minulle suoraselkäinen, vastaamaan, jos homma onkin liian vaikea ja raskas (lastenhoito ei ole helppoa), tai hän ei pysty tätä asiaa tekemään, hän vastaa että joo, kyllä se käy JOS hän saa sairaseläkkeen. Kun ehdotin häntä ottamaan asiasta selvää jotenkin, siis jutella lääkärin kanssa asiasta ja siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja onko hän saamassa kuntoutusta tms. hän sanoo, että ei semmoinen käy. (Eli ehdotus asian eteenpäin viemiselle oli pelkoa siitä, että joutuu ottaa vastuuta lupauksestaan). No, minä sitten siihen, että anteeksi nyt, mutta miten voit luvata mulle syksyksi hoitoapua, jos jäät sairaseläkkeelle, jos et tiedä, oletko jäämässä vai et. Eli ethän sä silloin voi hoitaa, kun sulla on sellanen tilanne. Hän vastaa: Joo, joo, kyllä se järjestyy.

Ja tietenkin mulla menee hermo ja sanon, että eihän se järjesty, sehän on selvä, ei siinä mitään. Eli asia on ok. Katotaan muuta kautta asiaa. Jolloin aletaan sanoa, että ymmärränkö, mitä olen pyytämässä ja minä siihen, että ihan varmasti ymmärrän, juuri siksi sanoinkin, että voi vastata kielteisesti eikä pitää siinä joojoo-tilassa mua. Eli kumpi vaan vastaus käy, kunhan se annetaan selkeästi, jotta itse tiedän, mitä pitää tehdä.

Jolloin alkoi sitten kuulua sellaista, kuinka olen ollut kiittämätön kaikesta, ollaan autettu ja autettu ja en kuulemma oo koskaan välittänyt siitä, että hän on sairas (olen esim. yrittänyt neuvoa äitiäni keskustelemaan työnjohdon kanssa siitä, että kuinka hänen ei tarvisi enää jatkaa työssä kun hänen työpaikallaan oli yt-neuvottelut, kuinka hän voisi ihan jutella esimiesten kanssa siitä, että ei voi olla töissä ja löytyykö asiaan mitään ratkaisua) jne. Olen yrittänyt opastaa ja neuvoa ja tukea. En vain ymmärrä, kuinka minun tulisi äitiäni auttaa. Mulle tulee semmonen olo, että mun pitäis mennä hänen puolestaan tekemään työpaikalle hänen työnsä, muu ei riitä. Äitini ei koskaan ole kysynyt multa, mitä mulle kuuluu. Vaan joka ikinen puhelu saan kuulla hänen sairaskertomuksiaan ja valituksiaan ja siitä, kuinka paskaa työnjohto on. Tai sitten haukutaan sukulaisia.

Sanoin viime puhelulla, että en oikeasti enää jaksa kuunnella kun et itse tee asian eteen mitään, niin sitten en ole kuulemma auttanut. Kun olen tarjonnut apua, sitä ei haluta ottaa vastaan. Olen sanonut, että se, mitä sanotaan, niin pitää ottaa sellaisenaan vastaan. Esim. jos kysyn, millaista apua hän tarvisi, olen ehdottanut harrastuksia ja hankkinut hänelle niitä, hän sanoo, että ei tarvitse apua. Jolloin minä siihen, että no, ok. Ja sitten saan kuulla, kun häntä ei ole autettu. Itse ymmärrän, että jos jotain sanotaan, niin silloin sitä tarkoitetaan. Jos sanotaan, että ei tarvi auttaa, niin ymmärrän itse asian niin, kuin mulle se sanotaan enkä osaa lukea rivien välistä, että apua tarvitaan kuitenkin.

No, tiedän tämänkin jo etukäteen vuosien kokemuksella: Kun nyt alan etsiä kokopäivähoitoa lapselleni, hän alkaa sanoa, että kyllä hänkin olis voinut ja : jaa, eikö mummun apu sitten kelvannutkaan... ja tätä rataa ja tätä rataa. Eli tekee niin tai näin, niin kaikki menee väärin. Jolloin olen kyllä ihan tuplasyyllistetty.

Mua lohduttaa se, että kun se aika koittaa, kun hän vanhenee ja ihan oikeasti tajuaa sen, että aika meni jo, voin itse vain ajatella, että ehdotettu on.

Mutta tämän syyllisyyden kierteen katkeaminen on mun itseni käsissä, ja yritän muistuttaa itselleni, että apua en pyydä. Mutta en myöskään suostu enää syyllistymään ja olemaan uhri siinä, että hän syyttää kaikkia muita koko elämänsä epäonnistumisesta.

Kuinka voin auttaa vanhempiani, jos siitäkin syyllistetään? Välejä en halua katkaista, sillä ei ole lasteni syy, jos meillä on vanhempieni kanssa huonot välit. Toisaalta näen, kuinka äitini kohtelee esikoistani ja suoraan sanottuna itku tulee, joten oli hyvä kirjoittaa tänne ja nähdä oma tekstinsä ja se, että tyttäreni ei tarvitse olla mummun kanssa yhtään sen enempää, kuin itse haluaa ja on pakko. Mummu saa ottaa lapset hoitoon, jos itse ehdottaa, mutta se riittää ja enää en kyläile siellä yhtään enempää, kuin on pakko.

 

Tuohan on selvä läheisriippuvainen kuvio, joka on vielä siinä vaiheessa, että et ole tajunnut, että välejä täytyisi viilentää eikä lähentää. Siirrät samaa sairasta kuviota lapsiesikin elämään sillä verukkeella, että lapsilla "on pakko" olla jonkinlaiset välit isovanhempien kanssa. Et lainkaan ajattele, että voivat olla enemmän haitallisia kuin hyväksi. Sinun täytyy keskittyä pelkästään omaan perheeseesi, eikä ratkaisemaan äitisi henkisiä ongelmia. Vastuu on nyt sinulla, vaikka sinua olisikin lapsuudesta asti syyllistetty. Et ole mitään velkaa vanhemmillesi, eikä se ole mikään syy käytöksellesi ja päätöksillesi, että saat noottia äidiltäsi, jos toimit jollakin tavalla.

 

Kirjoitukseni on seikkaperäistä siksi, että minulla ei ole kokemusta muista äideistä ja mummoista. Koen syyllisyyttä siitä, että pyysin vanhemmiltani apua. Koen, että olen tehnyt väärin, kun pyysin apua. Koen syyllisyyttä siitä, että mua harmittaa se, että en saanutkaan apua, vaikka tästä avusta on puhuttu jo vuosia. Eli kun tilanne tulee oikeasti eteen ja kun kerron, että nyt jos on mahdollista heille niin voi sitten tehdä tämän asian, josta hän on puhunut ja jota hän on suunnitellut, niin se ei sitten olekaan enää niin mahdollista, ja tiedän senkin, että hän ei edes yritä tehdä asian eteen mitään. Koen syyllisyyttä siitä, että olen vihainen ja turhautunut. Koen syyllisyyttä siitä, että ajattelen ja tiedän asioiden menevän näin. Koen syyllisyyttä siitä, että ajattelen väärin, sillä mummuhan on tarjonnut apua.

Ja kyllä, olen kiinni vanhemmissani, tästä juuri yritän päästä irti. Siihen tunteeseen, että päätökset ovat omiani ja että olen itse vastuussa omasta elämästäni. On vaikeaa tehdä pesäeroa syyllistäviin vanhempiin. Sitä ajattelee tekevänsä koko ajan väärin. Teki niin tai teki näin. Auttoi tai ei auttanut. Ja kyllä, olen heidän kanssaan kuin kapinoiva murrosikäinen. Tästä asiasta on hyvä päästä irti. Mutta kaikille kohtalotovereille voin kertoa, että ei ole helppoa. Ja on vaikeaa se, että jos ei halua olla niin paljon tekemisissä, niin tästäkin syytetään. Ja elämän ehtoolla, jos en äidistäni huolehdi siten, että otan hänet luokseni asumaan, saan kuulla tästä lopun elämäni. Sillä osaan asettaa rajat, mutta koen syyllisyyttä siitä, että asetan rajat. Tämä on niin hirveä noidankehä, että tällaista ei ikinä soisi omille lapsilleen.