Mitä ihmettä voin tehdä tässä asiassa? Ongelmana isovanhempien asenne.

Työ kuulostaa niin hyvältä tilaisuudelta että älä jätä käyttämättä sitä tilaisuutta! Jos mummot ei auta niin hae lapselle hoitopaikkaa.tarviiko sen olla päiväkoti? Olisko ryhmis tsi pph mitään?

 

Hmmm. Kuvittelet jotenkin että sinulla on ainoat tuollaiset vanhemmat, vaikka on paljon ihmisiä, jotka alkavat tehdä kaiken yhdessä, kun lapset kasvavat, ja muutenkin ovat epäluotettavia yhtäkkiä tai sitten ovat aina olleet. Eli mihinkään ei voi luottaa.

Kuvailit aika tarkkaan miehen vanhemmat. Äitinsä on marttyyri, töissä käydessään aina joka paikka kipeä, mitään ei yksin pysty tehdää eikä siten appikaan saa. Valittaa kaikesta vaikka todellisuudessa lienee terveempi kuin moni keski-ikäinen.

 

[QUOTE="vieras";28493709]Ei missään nimessä. Asiat täytyy realistisesti käsitellä. Vaikean lapsuuden kokenut on juuri sellainen ihminen, joka on aina tottunut selittelemään asiat parhainpäin. Että kyllä ne vanhemmat kuitenkin ja sitä ja sitä. Asiasta ei voi irtautua, jos ei aluksi näe todellisuutta ja siinä minusta ap:lla on vieläkin tekemistä.[/QUOTE]

Totta. Varmastikin nuo kirjoittamani hyvien asien kaivelut ovat hyväksi vasta sitten, kun on tehnyt sen ns. vihatyön (siksi sitä kaiketi kutsutaan). On oltava tunne siitä, että on ollut itse hyvä lapsi ja että esim. murrosiän kuohuissa olisi vanhempien pitänyt tukea ja ymmärtää. Että ei itse ole mitenkään paha.

Sitten myöhemmässä vaiheessa, kun oma itsearvostuskin on löytynyt, voi "lämpimiä läikähdyksiä" tulla mieleen ja niitä kannattaa etsiä.

 

Mulla on tuollaiset appivanhemmat. On pyydetty hoitamaan lapsia edes joskus ja anoppi on innoissaan, kunnes tulee tosipaikka. Onkin jotain muuta menoa silloin. Mulle sanoi kehdenkesken, että hänestä olisi ihanaa hoitaa lapsia jos haluamme miehen kanssa käydä vaikka kaupungilla. Kuitenkin kohta sanoo ruokapöydässä kun muitakin ihmisiä on paikalla, ettei hän jaksa eikä halua enää hoitaa yhtäkään pikkulasta tai vauvaa. Meillä siis pikkulapsi ja vauva. En ole kehdannut enää puhua hänelle hoidosta eikä hänkään siitä mainitse.

Syyllistyin ja rupesin miettimään, että autammeko me anoppia askareissaan. Autamme kun olemme siellä käymässä. Kysyin suoraan, pitäisikö meidän autella enemmän ja vaikka maksaa syömisistämme enemmän, tuoda omia tavaroita ja petivaatteita enemmän jos niistä on hänelle vaivaa. Anoppi kielsi ehdottomasti, ei, hän hoitaa kaiken. Kuitenkin hetken päästä valitti miten rankkaa on kun kukaan ei auta häntä eikä osallistu tarpeeksi kuluihin. Siis täh?

Lupaa myös paljon lapsille kaikkea kivaa, teatteria, huvipuistoa, retkiä... Mikään näistä ei koskaan toteudu. Esikoinen on jo tajunnut asian, miksei mummu viekään vaikka lupasi. Olen suoraan sanonut että ne asiat mitkä sovitaan vanhempien kanssa, ovat pitäviä ja niihin voit luottaa. Mummu vaan tykkää puhua kaikenlaista eikä sitä kannata ottaa tosissaan. Aika julmaa, mutta en keksinyt muuta selitystä. Käsittääkseni ensimmäiset esimerkit ovat juurikin sitä kaksoisviestintää, todella hankalaa käsitellä. Parhaiten selviää kun ei ole heidän avustaan riippuvainen. Jos joskus pitävät lupauksensa, niin se on ylimääräistä extraa.