Mitä hienoa on äitiydessä/vanhemmuudessa?

Sunnuntain pohdintoja.. mua on mietityttäny koko tämän 1½ vuotisen äitiyteni aikana, että mitä hienoa tässä siis oikeasti ihmisten mielestä on? ..ja miten ihmeessä äitinä (tai isänä) olo jotenkin muka voittaa vapaan, lapsettoman elämän?

En halua provosoida nyt ketään vaan tahtoisin ihan asiallista keskustelua aiheesta. Itse en todellakaan ole keksinyt vielä yhtäkään asiaa lapsellisessa elämässä mikä olis jotenkin paremmin tai kivempaa kuin ennen lasta. Okei joo.. onhan elämällä ihan toisenlainen tarkotus, mutta kyllä mä oon kokenu olevani tärkeä ennen lastakin.

Vaikka tuo lapsi onkin rakas ja tärkeä, niin kyllä mä silti voin ihan kirkkain silmin väittää etten ikimaailmassa tekis lasta jos oisin niiden vaaleanpunaisten lasien läpi nähny/tienny millasta elämä vauvan - uhmaikäisen taaperon kanssa on. Sitä vaan odottaa kokoajan että tuo lapsi kasvais nopeemmin ja nopeemmin, kunnes huomaa sen kasvaneen ja tajuaa ettei tää "toinen vaihe" oo sitten yhtään sen kivempaa ja rikkaampaa elämää kun vauvavaihekaan. Oon varmaan ihan kauhea äiti, mutta musta tää on vaan ihan perseestä. Kyllähän mä lapseni aion hyvin kasvattaa ja hoitaa, mutta en sen takia et se olis "niiiiiiin ihanaa" vaan pelkästään sen takia, että on pakko kun sen on kerta tähän maailmaan halunnutkin.

 

Mä en voi kertoa sulle, mitä hienoa on äitiydessä.

Koska sun tavallaan pitäisi tietää se jo.

Ja on tosi surullista, jos äitiys on sun mielestä vaan ihan perseestä, etkä osaa nauttia siitä. Ettei olis jotain masennusta peräti?

 

Vastauksena otsikkoon, mitä äitiydessä on hienoa: se rakkaus. Hetkeäkään en ole omaa äitiyttäni osannut katua. Kamalaahan se välillä on myös. Mutta suunnattoman ihanaa, täyttävää, rakkaudentäyteistä elämää. Itse haluan lapsiani kasvattaa juurikin siksi, että se on niin ihanaa. Minusta se on ihanaa. Minä viihdyn lapsieni kanssa tosi hyvin, yleensä paremmin kuin yksin. Tietysti tulee niitä suden hetkiä, kun lapset kiukuttelee, ärsyttää ja venyttää hermoa. Silloin ei ole kivaa olla äiti. Mutta minulle äitiyden tärkein haaste onkin ollut hyväksyä oma keskeneräisyyteni äitinä. Muistaa, ettei varmaan kukaan selviä äitiyden haasteista koskaan väsymättä, koskaan hermostumatta, koskaan antamatta periksi. Mutta lapsen rakkaus on kuitenkin niin loputonta ja anteeksi antavaa. Kuka muu rakastaisi niin pyyteettä kuin lapsi? Joskus sitä illalla ajattelee, että jos ne vielä kitisee, niin paiskaan ne ovesta pellolle, että saan edes hetken olla rauhassa. Mutta sitten se kultatukkainen lapsi tulee aamulla silittämään poskea ja sanoo että äiti on ihana, minä lakastan äitiä. Ja sitten sitä taas muistaa, miksi se on niin hienoa.

 

Mulle lapsi on oikeastaan kaikki mitä mulla on. Elämä ennen lasta oli huonoa. Ei sen vuoksi etteikö mulla olisi muuta tekemistä ollut, mutta en arvostanut itseäni, eikä mulla oikein ollut mitään syytä yrittää mitään. Olin tosi masentunut ja käytin päihteitä. Tulin sitten yhden illan jutusta raskaaksi, päätin pitää lapsen ja se oli elämäni paras päätös. Nyt lapsi on 1v 2kk, mä oon saanut talouden hallintaan, kivan kodin ja vakituisen työpaikan. Olen lapselle tärkein maailmassa, hän on minulle.

Eihän tämä äitiys aina kivaa ole, todellakaan. Vauva-aika oli yhtä helvettiä..

 

En osaa vertailla "ennen ja jälkeen" elämääni. En aan vaiemmin osannut kaivata perhettä, (kun olin sinkku) nyt en luopuisi lapsistani mistään hinnasta.
Äitiyteen kasvetaan, ei se naisen persoona silti mihinkään katoa
Jos elämä tuntuu olevan perseestä, luulisin, että syy on usein muu kuin oma lapsi...

 

Synnytyksen jälkeisen masennuksen oon kyllä sairastanu ja siihen saanut apua - nyt ns. "terveen paperit".. mutta siis vaikka kuinka olis muuten hyvä olla, enkä todella tunne itseäni mitenkään masentuneeksi.. elämä on ihan mukavaa ja oon oppinu lapsestani välittämään - siltikään tää äitiys ei vaan tunnu olevan mun juttu

 

Mielenkiinnolla jään seuraamaan tätä ketjua.

Itse tällä hetkellä tarkoituksella lapseton pitkässä parisuhteessa elävä 27v nainen ja vuosi vuodelta alkaa tuntua siltä ettei äitiys välttämättä olekaan minua varten/tavoiteltava asia.

Nuorempana pidin itsestäänselvyytenä että saisin lapsia, odottaisin ja aikuistuisin vain vielä muutaman vuoden.Nyt ne muutamat vuodet meni ja jokin muutos ajatuksissa tapahtunut ja nyt on ajatusmaailma ihan sekaisin.

 

Se on sitä kun vaikka kaikki olis ihan hanurista ja maailma kaatuis päälle niin silti kun katsoo lastansa sitä tuntee sellaisen kumman tunteen rinnassaan ja toteaa että onneksi maailmassa on edes jotain noin ihanaa ja kaunista.

Kun vaikka se lapsi olisi miten känkkäränkkä, päiviä, viikkoja, niin silti kun se tulee ja paijaa sen kaiken keskellä sun poskea ja sanoo "olet ihana äiti" niin unohtaa sen kiukun ja turhautuneisuuden mitä tämä sama pieni olento on onnistunut juuri sinuun lietsomaan.

Ja kun mietit maailmaa ilman lasta tai lapsiasi, toteat että et ikinä enää haluaisi nähdä maailmaa niin, ettei se oma pikku rakkaasi olisikaan siinä. Kun pelkkä ajatus saa hengen salpaantumaan ja äkkiä kääntämään ajatukset jonnekin muualle.

...Ehkä jotenkin näin..

 

En kyllä osaa sanoa muuta ku että enpä tätä vaihtais poiskaan, kyllä se on se rakkaus näitä pikku ihmisiä kohtaan. Harvoin tunnen tarvetta ns. omalle ajalle vaikka välillä olenkin vallan väsynyt rätti. Ja onhan se jatkumo että jälkeeni jää nää lapset ja heidän jälkeen toivottavasti lapsenlapset.. Näin pysytään pallolla.

 

Se on sitä kun vaikka kaikki olis ihan hanurista ja maailma kaatuis päälle niin silti kun katsoo lastansa sitä tuntee sellaisen kumman tunteen rinnassaan ja toteaa että onneksi maailmassa on edes jotain noin ihanaa ja kaunista.

Kun vaikka se lapsi olisi miten känkkäränkkä, päiviä, viikkoja, niin silti kun se tulee ja paijaa sen kaiken keskellä sun poskea ja sanoo "olet ihana äiti" niin unohtaa sen kiukun ja turhautuneisuuden mitä tämä sama pieni olento on onnistunut juuri sinuun lietsomaan.

Ja kun mietit maailmaa ilman lasta tai lapsiasi, toteat että et ikinä enää haluaisi nähdä maailmaa niin, ettei se oma pikku rakkaasi olisikaan siinä. Kun pelkkä ajatus saa hengen salpaantumaan ja äkkiä kääntämään ajatukset jonnekin muualle.

...Ehkä jotenkin näin..

Siinäpä se tuli, en mä osaa sitä tuon paremmin sanoa..

Se tunne kun saat lapsesi nauramaan ihan väkkäränä, hetket kun se lapsi kiipee syliin ja hakee susta turvaa ja lohtua..

Vaikka elämä on välillä ihan kamalaa, en ikinä vaihtais tätä pois.

 

Mulla ei ole ainakaan diagnosoitu masennusta missään vaiheessa, mutta ymmärrän mistä ap puhuu. Mulla on välillä hetkiä että tuntuu tolta, mutta suurimman osan ajasta kuitenkin ajattelen erilailla. Mun lapset on vaikeata sorttia, ja välillä loppuu jaksaminen ja ilo.

 

No ehkei äitiys sitten ollut sun juttu, mitäpä sitä miettimään, jos siis taustalla ei masennusta tai muuta ole. Koeta nyt kestää se vajaa parikymmentä vuotta, kyllä se lapsi sitten lentää toivottavasti pesästä ja pääset jatkamaan vapaata eloa enkä tarkoita mitenkään vittuillen tätä. Ei mullakaan mitään vauvakuumetta ollut ja varmaan vuosi lapsen syntymästä meni siihen totutteluun, että todellakin mun menot on nyt menty (siis SPONTAANIT, tokihan mies ja mummot hoitaa ja käyn nytkin jossain jos haluan, mutta en pidemmillä matkoilla). Mutta mitä enemmän aikaa kuluu (lapsi nyt 1,5v) niin sitä enemmän siihen pikkuihmiseen vaan rakastun, on se vaan niiiin syötävä ja ihana kun joku rakastaa mua yli kaiken huonoinakin päivinä ja antaa hellyyttä ja läheisyyttä niin kuin vain lapsi voi. En tiedä, mulla auttoi aika siihen alun paniikkiin, nyt en vaihtais elämääni mihinkään. Toki edelleen ajoittain odottelen, että lapsi ois jo vanhempi ja vois lähteä miehen kanssa kaksin reissuun, mutta isoimman osan aikaa nautin tästä hetkestä ja se riittää

 

Se ihmissuhde jonka on luonu lastensa ja itsensä välille on se hienoin asia. Musta on mielettömän ihanaa kun saa seurata omien lasten kehittymistä, kun ne kasvaa niin niille on saanu kertoa omasta lapsuudesta ja oman suvun historiasta, näyttää erilaisia paikkoja ja tehdä erilaisia asioita. Itse en oo kyllä katunu päivääkään sitä että ollaan "tehty" kolme lasta. Ja juu, meillä on ollu myös kaikenlaista huolta:allergioita, astmaa, korvakierrettä, uhmaa, tissitakiaisvauva joka roikku tississä kii 24/7, unettomia öitä (oon viimeisen 2v aikana nukkunu 5 kunnollista yötä).Silti tää vaan on ihanaa :kiss:

 

Hienointa äitiydessä mun mielestä on se rakkaus. Vaikka se on kliseisesti ehkä sanottu niin musta tuntuu,että lasten myötä musta on tullu kokonainen. On mahtavaa nähdä kun lapset oppii uusia asioita ja kasvaa ja kehittyy. Jokasen uhmakohtauksen myötä mä itse kasvan ja kehityn. Se kaikki ilo, mitä lapset tuo mun elämään on sanoinkuvailematonta. Kun aamulla on rivi iloisia silmäpareja sängyn vieressä toivottamassa hyvää huomenta jne. Lisäks musta on ihanan jännittävää nähdä millaisia ihmisiä noista kasvaa.

Me ollaan miehen kanssa taas usein mietitty,mitä meidän elämä olisi ilman lapsia. Toki mekin oltiin tärkeitä ihmisinä jo ennen lapsia, mutta en mä osaa millään tavalla kaivata lapsetonta aikaa. Musta myös se lasten kasvattaminen on ihanaa. Niin hyvinä hetkinä kuin pahempinakin.

 

Mä kyllä nautin paljon äitiydestä ja lapsi on päivä päivältä rakkaampi ja ihanampi. Mutta, jos elämässäni ei olisi muuta kuin lapsi, niin en varmasti osaisi olla onnellinen. Toisaalta en myöskään olisi onnellinen, jos mulla ei ois lasta.

Mut tekee onnelliseksi etenkin lapsi, mutta myös ystävät, työ, mies, liikunta, juhlat yms yms. On ihanaa, kun elämässä on paljon ulottuvuuksia.

Onko ap.n elämä jotenkin epätasapainossa? Onko elämässä muuta kuin äitiys?

 

Minäkin sanon, se on rakkaus, lapsen rakkaus, joka on ääretön ja loputon, joka on vain siksi, että olen äti. Ja samaan aikaan ne pakahduttavat tunteet lapsiani kohtaan: rakkaus, ylpeys, ilo, onni, riemu, välillä turhautuminen ja raivokin. Ja sitten ne täysin uudet silmät, uusi maailma, jonka lapsi avaa minulle, siellä lapsen korkeudella, ja lapsen tavalla nähdä asioita, joita en ikinä olisi nähnyt ja oivaltanut ilman lapsia, missä jokainen kastemato, muurahainen ja etana on tärkeä ja ajan arvoinen.

 

Kaikki puhuu tästä ihanasta rakkaudesta lasta kohtaan/lapsen rakkaudesta vanhempiinsa.. Onko oikeesti olemassa ketään muuta mun lisäks, joka ei ikinä oo tuntenut mitään "suurta rakkautta" lastaan kohtaan? ..tätä on kauheen vaikee selittää ja vielä vaikeampi sanoa ääneen, mutta musta vaan tuntuu et mä en rakasta tota lasta. En sillai niinku äidit oikeesti rakastaa. Siis onhan se söpö ja hauska ja ihana jnejne, mutta enemmän mä oon mun miestäni rakastanu kun tuota lasta.. miestä niinkun vaan automaattisesti rakastaa.. lasta on PAKKO rakastaa ja se on ihan sairaan ahdistavaa välillä. Täällä maapallolla on oikeesti pakko olla joku muukin mun lisäks joka ajattelee näin??

 

Kaikki puhuu tästä ihanasta rakkaudesta lasta kohtaan/lapsen rakkaudesta vanhempiinsa.. Onko oikeesti olemassa ketään muuta mun lisäks, joka ei ikinä oo tuntenut mitään "suurta rakkautta" lastaan kohtaan? ..tätä on kauheen vaikee selittää ja vielä vaikeampi sanoa ääneen, mutta musta vaan tuntuu et mä en rakasta tota lasta. En sillai niinku äidit oikeesti rakastaa. Siis onhan se söpö ja hauska ja ihana jnejne, mutta enemmän mä oon mun miestäni rakastanu kun tuota lasta.. miestä niinkun vaan automaattisesti rakastaa.. lasta on PAKKO rakastaa ja se on ihan sairaan ahdistavaa välillä. Täällä maapallolla on oikeesti pakko olla joku muukin mun lisäks joka ajattelee näin??

Ooksä varma ettei sulla on raskauden jälkeistä masennusta? Tuon tyylisiä ajatuksia olen kuullut sellaisten suusta jotka sitä potevat.

 

en kyllä minäkään mitään vastausta osaa sanoa, mutta itsellä ei kertaakaan ihan rehellisesti ole käynyt mielessä, että voisipa kääntää aikaa taaksepäin ja tehdä toisin. minusta minä eikä meidän perhe olisi ollut täysi ilman lasta.. enkä osaa kaivata paljon sitä että saisi olla yksin tai miehen kanssa vaan, yhdessä näkeminen on myös ihanaa. ja ajattelen että kaikki paranee vain koko ajan! kuulostaa naiivilta, mutta mitä sitten. noone said it would be easy, they just promised it to be worth it.

 

Kaikki puhuu tästä ihanasta rakkaudesta lasta kohtaan/lapsen rakkaudesta vanhempiinsa.. Onko oikeesti olemassa ketään muuta mun lisäks, joka ei ikinä oo tuntenut mitään "suurta rakkautta" lastaan kohtaan? ..tätä on kauheen vaikee selittää ja vielä vaikeampi sanoa ääneen, mutta musta vaan tuntuu et mä en rakasta tota lasta. En sillai niinku äidit oikeesti rakastaa. Siis onhan se söpö ja hauska ja ihana jnejne, mutta enemmän mä oon mun miestäni rakastanu kun tuota lasta.. miestä niinkun vaan automaattisesti rakastaa.. lasta on PAKKO rakastaa ja se on ihan sairaan ahdistavaa välillä. Täällä maapallolla on oikeesti pakko olla joku muukin mun lisäks joka ajattelee näin??

Hartaasti toivon, että on hyvin vähän heitä, jotka eivät koe voivansa rakastaa omia lapsiaan. Se ei voi olla vaikuttamatta lapsen kehitykseen, jos hän ei tule rakastetuksi. Lapsella on oikeus kokea olevansa vanhemmilleen tärkeintä maailmassa, oikeus tulla rakastetuksi täysin ehdoitta. Helppoa se rakkaus ei varmaan kenellekään, tai ainakaan monelle ole. Aina ei ole helppoa tai edes kivaa rakastaa lastaan. Eikä se kaikille ole edes automaatio. Kyllä mun piti ainakin hiukan aikaa ihmetellä, ennen kuin rakastuin lapseeni.

 

Rakkaus ja jatkuvuus on ollut hienoa. On ollut hienoa katsella lastensa kasvua ja kehitystä. Mutta tällä hetkellä (lapset 24 ja 21) ajattelen myös, että oma matkani on ollut ihmeellinen.

Hienoa on liittyä maailmaan, myös omien lastensa kautta, hienoa on liittää heidät osaksi maailmaa. Hienoa on kasvaa yhdessä. Hienoa on kun sydämessä aukeaa uusia huoneita, uusia ovia. Hienoa on, että lapset ovat opettaneet minulle niin paljon.

 

..ja joku kysyi onko elämä epätasapainossa. Kyllä mulla on elämässä paljon muutakin kun tuo lapsi. Työ josta tykkään, ystäviä, kavereita yms.. mut kotona olo on niin pakkopullaa. Jos saisin päättää ni en pitäis vapaapäiviä varmaan ikinä. Tuon lapsen kanssa on ihan kivaa, jossei joudu kokopäivää sen kanssa olemaan. Paljosta oon joutunu lapsen takia luopumaankin ja ehkä oon sitte jollain tapaa siitä katkera.. ärsyttää kun musta on tullu sellanen ihminen mikä en ikinä olis halunnu olla.

 

Synnytyksen jälkeisen masennuksen oon kyllä sairastanu ja siihen saanut apua - nyt ns. "terveen paperit".. mutta siis vaikka kuinka olis muuten hyvä olla, enkä todella tunne itseäni mitenkään masentuneeksi.. elämä on ihan mukavaa ja oon oppinu lapsestani välittämään - siltikään tää äitiys ei vaan tunnu olevan mun juttu

sori en lukenu kunnolla ketjua ja kysyin tätä asiaa tuolta sulta :ashamed:
mä uskon että tuolla on jotain merkitystä, et oo saanu muodostettua suhdetta lapseen siinä alkuvaiheessa masennuksen takia. MÄ kävisin sinuna juttelemassa asiasta jos siihen ois saatavilla apua.

 

Mä heitän ihan toisenlaisen vastauksen. Muakaan ei koskaan ole "tyydyttänyt" vastaus: Lapset on elämän tarkoitus ja syy elää. Se on jotenkin jopa tavallaan hieman kipeä tapa ajatella mielestäni. Jos ihminen ei koe olevansa tarkoituksellinen ja arvokas ilman lasta - miksi se tarkoitus pitää
rakentaa jonkun viattoman ihmisen kautta? Tehdä siitä ihmisen alusta itsensä puuteiden täyttäjä?

Minä koen että lapset täydentävät elämää. Tekevät siihen sävyjä joita tunteiksi kutsutaan. Ne on vahvoja. Vahvimpana rakkaus, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän kauniita tunteita. Ennen lasta elämä oli huomattavasti tasavahvempaa. Nyt - elän elämän vuoristoradassa. Radassa jossa saan haastaa itseäni ja omia tuntemuksiani. Joudun opettelemaan itsäni ja katsomaan todella peiliin mitä olen. Lapsi ei ole minulle elämäni täyttymys - lapsi on osa elämäni polkua.

 

sori en lukenu kunnolla ketjua ja kysyin tätä asiaa tuolta sulta :ashamed:
mä uskon että tuolla on jotain merkitystä, et oo saanu muodostettua suhdetta lapseen siinä alkuvaiheessa masennuksen takia. MÄ kävisin sinuna juttelemassa asiasta jos siihen ois saatavilla apua.

Mä kävin silloin aikoinaan juttelemassa psykologin ja hoitajien ja vaikka kenenkä kanssa.. ihan nämä samat jutut höpöttelin silloinkin ja ei niin mitään hyötyä tai ideoita siitä mitä voisin tehdä. Reseptiä vaan käteen ja taputettiin selkään sanoen että "kyllä se rakkaus sieltä vielä tulee, pikkuhiljaa.. ei kaikki rakastu lapsiinsa heti". Tässä on sitte jo toistavuotta odoteltu että koska sitä sitte oikeesti vihdoin rakastuis..