Mitä hienoa on äitiydessä/vanhemmuudessa?

Onko sulla edelleen lääkitys? Ehkä ne tunteet tulee vasta sitten kun parannut kokonaan masennuksesta.

 

Mä kävin silloin aikoinaan juttelemassa psykologin ja hoitajien ja vaikka kenenkä kanssa.. ihan nämä samat jutut höpöttelin silloinkin ja ei niin mitään hyötyä tai ideoita siitä mitä voisin tehdä. Reseptiä vaan käteen ja taputettiin selkään sanoen että "kyllä se rakkaus sieltä vielä tulee, pikkuhiljaa.. ei kaikki rakastu lapsiinsa heti". Tässä on sitte jo toistavuotta odoteltu että koska sitä sitte oikeesti vihdoin rakastuis..

Onko sulle kukaan koskaan kertonut että rakkautta ei ole vain yhtäsorttia? ei kaikkien tarvitse kokea sitä vaaleanpunaista höttöä jota vauvalehdet tarjoilee? Varmasti et tunne mitää aitoa jos yrität rakastaa niin kuin "lehtien äidit rakastaa". Osa toki tekee niin, osa rakastaa eritavoin. Ei ole yhtä ainoaa tapaa sitä tehdä.

 

Mä kävin silloin aikoinaan juttelemassa psykologin ja hoitajien ja vaikka kenenkä kanssa.. ihan nämä samat jutut höpöttelin silloinkin ja ei niin mitään hyötyä tai ideoita siitä mitä voisin tehdä. Reseptiä vaan käteen ja taputettiin selkään sanoen että "kyllä se rakkaus sieltä vielä tulee, pikkuhiljaa.. ei kaikki rakastu lapsiinsa heti". Tässä on sitte jo toistavuotta odoteltu että koska sitä sitte oikeesti vihdoin rakastuis..

No ehkä kannattais kuitenki vielä käydä jossain. Tilanteesi kuulostaa siltä että ehkä se masennus ei vielä ookaan elettyä elämää. Yleensä rakkaus lapseen alkaa syttyä kun masennus menee ohi. Ehkä masennus ei ookaan vielä väistynyt. Sulla on just niin tyypillisiä masennukseen liittyviä ajatuksia lasta kohtaan että mä uskaltaisin veikata että et ole vielä voittanu sitä masennusta kokonaan.

 

Voi kun ikävää, luin nyt vasta koko ketjun...

Tarvitset varmasti apua, juttelepa uudestaan asiasta vaikkapa neuvolan terkkarille, tai pyydä lähetettä psykologille. Psykoterapia tai vuorovaikutuspsykoterapia voisi auttaa tavoittamaan olojasi... jotka nyt taitaa olla ilmeisen hukassa.

 

Tänään just mietin, että kohta 3-v on ihanaa aikaa. Tai siis ehkä jostain 2-veestä. Allergioiden, yövalvomisten ja yöllisten kipuhuutojen kanssa oli kyllä yhtä helvettiä. Sitten kun alkoi puhumaan, kaikki hommat hoituu sillain helposti, että ei ole syöttämistä, ei vaipan vaihtoa, ei pukemista yms. niin elämä on helppoa.

Lapsen kanssa oikeesti keskustellaan ja hänestä on seuraa. Nyt voin sanoa nauttivani äitiydestä erilaillla kuin vaikka tollon 1,5-veen aikaan.

 

Mä oon vaan niin kyllästynyt siihen masentuneen leimaan tai ylipäätään masentuneena olemiseen.. Elämä on ollu niin ihanaa kun ei oo tarvinu ravata kokoajan jossain juttelemassa ja hokemassa samoja asioita, jotka ei muutu mihinkään suuntaan vaikka kuinka jauhais. Itse silloin kinusin psykologille ajan, kun tuntui ettei hoitajan kanssa jutteleminen riitä.. mutta eipä se ollut sitten sen kummempaa tuon psykologinkaan kanssa.. tuli vaan jotenkin sellanen olo, että mä olin niin tylsä sen psykan mielestä, kun ei lapsuudesta löytynytkään mitään suuria traumoja jotka vois vaikuttaa nykytilanteeseen.. Niinpä kehotettiin vaan syömään lääkkeitä ja tekemään enemmän asioita ilman lasta, joista todella nautin. Hmph.

 

Se on sitä kun vaikka kaikki olis ihan hanurista ja maailma kaatuis päälle niin silti kun katsoo lastansa sitä tuntee sellaisen kumman tunteen rinnassaan ja toteaa että onneksi maailmassa on edes jotain noin ihanaa ja kaunista.

Kun vaikka se lapsi olisi miten känkkäränkkä, päiviä, viikkoja, niin silti kun se tulee ja paijaa sen kaiken keskellä sun poskea ja sanoo "olet ihana äiti" niin unohtaa sen kiukun ja turhautuneisuuden mitä tämä sama pieni olento on onnistunut juuri sinuun lietsomaan.

Ja kun mietit maailmaa ilman lasta tai lapsiasi, toteat että et ikinä enää haluaisi nähdä maailmaa niin, ettei se oma pikku rakkaasi olisikaan siinä. Kun pelkkä ajatus saa hengen salpaantumaan ja äkkiä kääntämään ajatukset jonnekin muualle.

...Ehkä jotenkin näin..

Erittäin hienosti sanottu ! Näin mäkin sen ajattelen.

Ja mitä tulee tuohon äidinrakkauteen, niin multa meni ehkä kolme, neljä vuotta tajutakseni, mistä siinä on kyse. Mä kärsin masennuksesta tytön taaperoaikoina, mä en itse asiassa muista ensimmäisestä kahdesta vuodesta juuri mitään. Mutta kun mä pääsin sinuiksi itseni kanssa ja tajusin, miksi mä olen täällä, mitä mä lapselle merkitsen ja mitä hän merkitsee mulle, tuo äidinrakkauskin käsitteenä kirkastui mulle.

Mä en ole riippuvainen lapsestani eikä hän ole mun koko elämäni. Mutta hän on mulle tärkein asia tässä maailmassa, kaiken muun menetyksestä mä vielä selviäisin, mutta en siitä, ettei häntä enää olisi. Lapsen rakkaus on niin pyyteetöntä, niin aitoa ja rehellistä, ei sellaista voi saada keneltäkään muulta. Ja musta on hienoa olla äiti, koska silloin mulla on mahdollisuus jakaa lapselle sellaista tietoa ja taitoa, mitä mä pidän tärkeänä oppia ja mulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millainen aikuinen hänestä aikanaan tulee. Se on haaste, mutta hieno sellainen.

 

[QUOTE="hmmm";26170341]Mielenkiinnolla jään seuraamaan tätä ketjua.

Itse tällä hetkellä tarkoituksella lapseton pitkässä parisuhteessa elävä 27v nainen ja vuosi vuodelta alkaa tuntua siltä ettei äitiys välttämättä olekaan minua varten/tavoiteltava asia.[/QUOTE]

Peesi tälle. Mä olen 37 omasta tahdostani lapseton ja koska en ole koskaan kokenut mitään halua tai tarvetta kokea äitiyttä, olen menossa huomenna lääkärille pyytämään lähetteen sterilisaatioon.

 

Lapset, kasvu ja elämä.

 

Lapsi on täydellisen hyvä ja pyyteetön ihminen, jos hänen kuullen ei puhu toisista pahaa. Hän ajattele kaikista vain hyvää ja haluaa itsekin olla hyvä jos hänelle ollaan hyviä ja kauniisti ja hänen kuullen puhutaan vain hyviä asioita kaikista.
Lapsi on huumorintajuinen, kekseliäs,luova, omatoiminen, älykäs, näkee asiat monella tapaa, suvaitsee kaikki, ei odota keneltäkään mitään, ottaa kaikki sellaisena kuin he ovat, siis jos häntä ei opeta omille ilkeille urille puhumalla pahaa hänen kuullen tai tekemällä pahaa toisille hänelle esimerkiksi.

 

Onhan ne vaan sit niin rakkaita ja tärkeitä.
Lapsissa näkee jatkuvuuden, itsensä, menneen ja tulevan.

Mutta tavallaan mä ymmärrän jossain määrin kysymyksen.
Koska kun tätä palstaakin lukee, niin äitiys, lapsellisuus, vanhemmuus on jotenkin aika helkkarin ylikorostunutta nykyään, tai sitten se on vaan tämän virtuaalimaailman vääristymä.

Siis kyllä mä ymmärrän, että äitys on jokaiselle henkilökohtaisesti suuri saavutus/unelmien täyttymys/mahtavinta maailmassa.
Ja se oma lapsi/lapset on ihme, ihmeellinen, maailman napa.

Mutta vähän isommasta vinkkelistä äitejä ja isiä on maailma vääränään, ja lapsiakin sen verran, että isompana massana yhtä ei erota toisesta, hyvä jos omansa sieltä seasta.
Se tuntuu olevan joillekin, aika monille, vaikea ymmärtää, että koko maailma ei pysähdy tai nopeudu ja kumarra ja jaa kunniaa siitä, että yksittäisestä ihmisestä on tullut vanhempi, ja se on saanut jotain niin käsittämättömän upeaa kuin jälkeläisen.
Lasten olemassaolo ja vanhemmuus on oikeasti ihan vaan tavallista. Ja sen pitäisi (huom. henk.koht. mielipide) olla osa elämää, ei elämän ainoa sisältö.
Voi tosin johtua tästä nykyajan ylipäätäänkin suoritus-, ja yksilökeskeisestä maailmasta.

 

Niin siis ei munkaan elämän tarkoitus ja syy ja suurin saavutus ollut lapsen saaminen, mutta kyllä se nyt lapsen saamisen jälkeen on muuttunut ja mun elämäni tärkein asia on tällä hetkellä lapseni. Edelleenkin olisin ollut onnellinen elämässäni, jos lasta ei olisi siunaantunutkaan, mutta näin jälkeenpäin olen onnellisempi, kun se oma lapsi saatiin. Eli jos ei koe äitiyttä, niin ei kyllä varmasti jää mistään paitsi, mutta kun kokee, niin ei ilmankaan osaisi elää. Tajuaako joku mun pointin?

 

Hei ap, mä voin tunnustaa että mulla on ollu samanlaisia ajatuksia kuin sulla. Silloin kun esikoinen oli pieni, tunsin ihan samalla lailla ja kirjottelin siitä tännekin, mutta sain vaan neuvoja, että "olet masentunut, hae apua". En hakenut apua, mutta uskon että sama tilanne olis ollu kuin sullakin eli ei se jutteleminen psykologien kanssa ois mitään auttanut. Ei mullakaan oo mitään mörköjä menneisyydessä, päin vastoin, meidän perhe on aina ollu todella rakastava. Ja ongelma mulla esikoisen aikaan oli ehkä siinä, että jotenkin aattelin, että se lapsi on vieny mun vapauden ja pilannu elämän. Olin masentunu siksi, koska elämäni oli muuttunut ihan erilaiseksi kuin ennen. Oikeastaan vihasin kaikkea, mitä siihen lapsen saamiseen liittyi: vaunulenkkejä (kuka saa mitään siitä, että kävelee ympäriinsä pitkin metsiä?), puistossa kököttämistä (tylsää) jne ja mietin jopa sellaista, että eroaisin miehestä että saisin olla joka toinen viikko ilman lasta. Miestä olis vaan tullu ihan pirun ikävä. Kyllä mäkin vauvaa hoidin parhaani mukaan, mutta mitään suunnatonta onnen tunnetta en tuntenut iKINÄ.

No, helpottihan mulla sitten jossain vaiheessa. Varmaan silloin kun menin töihin eli kun lapsi oli vähän päälle 2-vuotias. Sitten aloin odottaa toista lasta ja pelkäsin jo etukäteen, millanen masennus nyt iskisi, mutta jotain uskomatonta tapahtui - kun kuopus syntyi, rakastuin siihen saman tien ja siitä hetkestä oon oikeastaan tajunnu äitiyden onnen. Nykyään olen aivan äärettömän onnellinen näistä kahdesta lapsestani. En tiedä, mikä siinä esikoisen vauva-ajassa meni pieleen, en nimittäin nauttinu siitä yhtään, mutta jotenkin tää kuopuksen vauva-aika on ollu jotain uskomattoman ihanaa ja on ihanaa seurata, kun lapset leikkii keskenään.

Anteeksi pitkä ja epäselvä tekstini, mutta halusin vain sanoa, että on muitakin, jotka ajattelee tai on ajatellu sinun kanssa samalla tavalla. Ja ajan kanssa on helpottanu. Ja toisen lapsen syntymä sai jotenkin palaset loksahtamaan paikoilleen. Nykyään olen oikeasti äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen lapsistani, noista molemmista. Ja lapset siis 4v ja 1v.

 

[QUOTE="vieras";26171115]Niin siis ei munkaan elämän tarkoitus ja syy ja suurin saavutus ollut lapsen saaminen, mutta kyllä se nyt lapsen saamisen jälkeen on muuttunut ja mun elämäni tärkein asia on tällä hetkellä lapseni. Edelleenkin olisin ollut onnellinen elämässäni, jos lasta ei olisi siunaantunutkaan, mutta näin jälkeenpäin olen onnellisempi, kun se oma lapsi saatiin. Eli jos ei koe äitiyttä, niin ei kyllä varmasti jää mistään paitsi, mutta kun kokee, niin ei ilmankaan osaisi elää. Tajuaako joku mun pointin? [/QUOTE]

Mutta entä jos kokee äitiyden ja silti osaisikin elää ilman? Tätä tuputetaan joka suunnasta vapaaehtoisesti lapsettomille, että et tiedä mistä jäät paitsi ja lasta et tulisi katumaan. Mutta kun se ei kaikilla mene niin hyvin. On näitä ap:n tapauksia. Entä jos sitä lasta ei rakastakaan? Entä jos sitä katuukin?

Voi olla, että ap on masentunut tai voi olla, että lapsen kasvaessa ap:n rakkaus lisääntyy. Tai sitten äitiys ei vain ollut ap:n juttu. Sen taustalla voi olla jotain tunne-elämän ongelmia. Tai sitten ei. Kaikista ei vain ole äidiksi.

 

[QUOTE="vieras";26171521]Mutta entä jos kokee äitiyden ja silti osaisikin elää ilman? Tätä tuputetaan joka suunnasta vapaaehtoisesti lapsettomille, että et tiedä mistä jäät paitsi ja lasta et tulisi katumaan. Mutta kun se ei kaikilla mene niin hyvin. On näitä ap:n tapauksia. Entä jos sitä lasta ei rakastakaan? Entä jos sitä katuukin?

Voi olla, että ap on masentunut tai voi olla, että lapsen kasvaessa ap:n rakkaus lisääntyy. Tai sitten äitiys ei vain ollut ap:n juttu. Sen taustalla voi olla jotain tunne-elämän ongelmia. Tai sitten ei. Kaikista ei vain ole äidiksi.[/QUOTE]

Kyllä minäkin osaisin elää ilman, mutta en osaa vaan enää kuvitella aikaa ilman lasta. Ja sanoin tuolla aikaisemmin jo, että ehkä se äitiys ei vaan sitten ollut aloittajan juttu, eihän kaikista vaan ole äideiksi. Ensin pitää munkin mielestä kuitenkin poissulkea mahdollinen masennus, ettei se ole sitten "rikkomassa" äidin käsityksiä lapsestaan, mutta jos on terveen paperit saanut niin ei kai siinä auta kuin sinnillä mennä eteenpäin. Kannattaa kuitenkin varmaan ainakin lapsen isälle jutella tuntemuksistaan, ehkä isä sitten ottaisi hoitovastuuta itselleen suurimmaksi osin, jos toinen ei siitä nauti.

 

No ilman mun lasta kaikki on outoa. Tyttö 10kk ja eletään vielä niin sympioosissa että otan sen joka paikkaan mukaan tai alkaa ahistaan, aikasemmin en nähnyt ees eteenpäin jos jouduin vaikka kauppaan ilman nyyttiäni <3
Parasta siinä on just se että toi lapsi tekee musta kokonaisen ja onnellisen.
Ku kattoo näitä muittenkin syitä, aika itsekkäitä syitä ne on! Mutta niin ne on lapsellaki, ne niin pyytteettömästi tarvii meitä, ne ei feikata sitä miten ne rakastaa ja tarvii meitä, kohdeltiin me niitä miten kaltoin vain, niin surullista ku se onkin.

 

[QUOTE="mie";26171899]No ilman mun lasta kaikki on outoa. Tyttö 10kk ja eletään vielä niin sympioosissa että otan sen joka paikkaan mukaan tai alkaa ahistaan, aikasemmin en nähnyt ees eteenpäin jos jouduin vaikka kauppaan ilman nyyttiäni <3
Parasta siinä on just se että toi lapsi tekee musta kokonaisen ja onnellisen.
Ku kattoo näitä muittenkin syitä, aika itsekkäitä syitä ne on! Mutta niin ne on lapsellaki, ne niin pyytteettömästi tarvii meitä, ne ei feikata sitä miten ne rakastaa ja tarvii meitä, kohdeltiin me niitä miten kaltoin vain, niin surullista ku se onkin.[/QUOTE]

No tätä nyt en ymmärrä kyllä yhtään, paitsi jos olet yh. Onhan lapsella isäkin, etkö halua, että hän tutustuu lapseensa?

 

Lapset tuovat iloa ja lämpöä elämään. Itse näen elämäni paljon tyhjempänä ennen lapsia.Kasvun kehitystä on mahtava seurata ja nähdä millaisia ihmisiä/persoonia lapsista tulee.

 

Lapsi on täydellisen hyvä ja pyyteetön ihminen, jos hänen kuullen ei puhu toisista pahaa. Hän ajattele kaikista vain hyvää ja haluaa itsekin olla hyvä jos hänelle ollaan hyviä ja kauniisti ja hänen kuullen puhutaan vain hyviä asioita kaikista.
Lapsi on huumorintajuinen, kekseliäs,luova, omatoiminen, älykäs, näkee asiat monella tapaa, suvaitsee kaikki, ei odota keneltäkään mitään, ottaa kaikki sellaisena kuin he ovat, siis jos häntä ei opeta omille ilkeille urille puhumalla pahaa hänen kuullen tai tekemällä pahaa toisille hänelle esimerkiksi.

joo... höpö höpö. Jokainen taapero osaa ihan itse purra tai lyödä kun suututtaa, ei siihen esimerkkiä tarvita!