Mitä tehdä?

[Opiskelija]

Hei, ajattelinpa kirjoittaa tänne, jos saisi jonkinnäköistä valaistusta asiaan. Suuret kiitokset jo etukäteen vastanneille.

Kyse on poikaystävästäni tai oikeastaan eksästä. Muutettiin erillemme reilu puoli vuotta sitten, homma ei oikein toiminut ja oikeastaan itsekin halusin olla yksin ja erota. Toisaalta koko ajan en mitään muuta ole halunnutkaan kuin olla hänen kanssaan. Hän vain on ollut paras ihminen jonka olen tavannut, oon voinut jutella hänen kanssaan lähes kaikesta, olla oma itseni jne. Haikailen siis hänen peräänsä. Hän on kuitenkin tiukasti koko ajan ollut että eteenpäin, menneitä ei jäädä miettimään. Ite mietin vieläkin joskus (ja oon maininnutkin) hänen pettämisestään joku reilu pari vuotta sitten (oltiin yhdessä n. neljä v. josta asuttiin yhdessä vajaat kolme. Ihan kunnon suhde siis. Ja ensimmäinen mulle, hänelle ei...) Ok, periaatteessa oon toipunut ihan ok pettämisestä ja erosta ja suht ok elämäni on tällä hetkellä, ei tosin helppoa aina oo ollut.
En vaan voi sille mitään että mietin et jos oltais voitu kokeilla oisko tullut asiasta mitään. Kysyin ja arvasin et vastaa ei. Vähän inhottaa miten oon ollut liian riippuvainen hänestä... Oma elämä, paras elämä jne. No, sovittiin just et ei nyt nähdä vähään aikaan ainakaan, aiemmin ollaan. Kun mä kuitenkin haikailen sen perään. Oisko mitään mahiksia palata yhteen? Ei ainakaan nykymeiningeillä, enkä itse ainakaan tiedä miten, hän ainakin kovasti näyttää haluavan jotain muuta elämäänsä. Ehkä kysymys onkin et miten päästä tästä kokonaan yli? Kai se aika parantaa haavat mut... Jotenkin en haluais kokonaan luopua niin hienosta ihmisestä. Onko mitään tehtävissä? Mulla on paha tapa jäädä jumittamaan menneeseen enkä todellakaan halua sitä nyt, vaan haluan itsekin eteenpäin.

Pahoittelen, ehkä vähän sekavaa tekstiä, toivottavasti joku saa selvää kun nyt ei irtoa selvempää .

 

[K Westerlund]

Siis ymmärsinkö oikein: hän petti sinua, ja silti pidät häntä "niin hienona ihmisenä"? Sanot että "homma ei oikein toiminut", ja kuitenkin haikailet hänen rinnalleen takaisin? Korostat useaankin kertaan, että exäsi ei ole kiinnostunut jatkamaan, etkä itsekään halua jumiutua menneeseen, ja silti...?

Huomaat kai itsekin, että tunteesi ovat tosi ristiriitaisia. Olenko väärässä, jos sanon että jotenkin yrität mielessäsi silotella tämän menneen suhteen kolhuja ja nähdä sen paremmassa valossa? Ehkä haluat muistella vain hyviä hetkiänne, jotta tämä elämänvaihe säilyisi kiiltokuvana elämäsi kansiossa. Ei siinä sinänsä mitään, positiivinen ajattelu on hyvä taito, mutta kiiltokuvamaisuus tekee menneestä helposti jotakin, mitä sitten erehtyy kaipaamaan takaisin: "se oli niin ihanaa aikaa". Oikeasti et ehkä kaipaakaan tätä vanhaa suhdetta, kaipaat vain niitä hyviä hetkiä - mutta sekoitat ne toisiinsa. Tässä suhteessa oli loppujen lopuksi aika vähän kermaa, ja myös aika paljon karvasta nieltävää?

Minä en saa ainakaan tuosta kerrotusta sellaista kuvaa, että olisi vaikeata löytää parempaa suhdetta tuon tilalle. Jos pettämistäkään ei laskettaisi (ja se on kuitenkin todella iso miinus), ei silti jää suhteestanne kovin ruusuista kuvaa. Oma itsensä voi olla kenen kanssa tahansa, joka suhtautuu sinuun sinuna itsenäsi, ja jutella mistä tahansa voi vaikka tällä palstalla kenen tuntemattomankin kanssa, jos ymmärrät, mitä ajan takaa.

Minusta ainakin tuntuu, että sinun kannattaa tehdä kuten sinusta tuntuu: haluat eteenpäin. Jospa jättäisit tämän elämänvaiheen kertakaikkisesti taaksesi, tutustuisit uusiin ihmisiin ja myöskin omaan itseesi. Olet liian arvokas ollaksesi riipuksena jossakin vanhassa suhteessa, jossa et saa sitä arvostusta ja huomiota, jonka oikeasti ansaitset.

Uskon, että pian tulet huomaamaan, että maailmalla on niin paljon enemmän tarjottavana sinulle kuin mitä ikinä olet arvannutkaan, ja tämä vanha juttu on pian taakse jäänyt, haalistuva valokuva - ilman haaveiden kiiltoa - elämäsi suuressa albumissa.

Tsemppiä sulle, ja nauti vapauden tunteesta!

 

[Opiskelija]

Hei kiitos todella paljon vastauksesta! On kyl tosi hyvä et voi saada tätä kautta ulkopuolisen mielipiteen (ilman että tarvii mennä terapiaan...), se kun on todella avartavaa. Kavereille kun voi selittää ummet ja lammet mutta mitään apua ei tavallaan saa. Siis saa, mut eri tavalla, no eniveis.

Joo, siis tiedän kyllä et mitä ajattelen ja siis mitä kirjoitin on todella ristiriitaista ja sekin tässä ongelmana just onkin et en oikeastaan tiedä mitä tehdä. Toisaalta en mitään muuta haluaiskaan kun palata yhteen (en tajua miks haikailen menneiden perään, tai oikeastaan tajuan, se on yks lempiharrastuksistani, menneiden vatvominen, mut siitä et alettiin seurustelemaan on kuitenkin jo yli neljä vuotta eli suht pitkä aika), mut toisaalta kun erottiin en itse juurikaan vastustellut. Tuntui etten voi mitään, hän haluaa eron enkä voi tehdä mitään. Kai olisin tehnyt jos hän vähänkin olisi viestittänyt et tästä vois tulla jotain. Mut ite just silloin siinä tilanteessa en halunnut mitään muuta kuin olla yksin ja sain sen haaveeni toteutettua.

Toisaalta vähän väärin kyllä sanoa et oli vähän kermaa, tai no, en nyt osaa sanoa kuinka paljon sitä oikeastaan oli, en taida oikein nähdä asiaa kunnolla mut kyl sitä nyt ainakin jonkin verran oli. Ja kyllä hän edelleenkin on hieno ihminen, ei siinä mitään, vaikka pettikin... Mut siis jos ei huomioi pettämistä vaan itse ihmisenä.

Toisaalta ongelma on nyt oikeastaan se et mietin eksääni/entistä vieläkin useita kertoja päivässä. Kerran päätin et nyt en ajattele häntä ja tämä päätös kesti max puoli minuuttia. Periaatteessa tajuan et pitäisi mennä eteenpäin, unohtaa... Mut en voi! Tuntuu vaan niin hirveältä ajatella elämääni ilman häntä. Vaikka nyt kyllä tajuan et ei helvetti enhän mä nyt voi elää näin ja vaan haikailla sen perään. Kyl mä periaatteessa menenkin eteenpäin, on ihan ok koulu ja työ ja muu elämä. Se vaan harmittaa et hän vaan oli semmonen sielunkumppani, en oo tavannu toista jonka kanssa pystyi juttelemaan asioista yhtä hyvin. Paras ystäväni siis samalla. Ongelma taitaa myös olla se, et mun on jotenkin hirveen vaikee luottaa ihmisiin. Ihmiset on alhaisia, juoruilee ja pettää... Vaikka enhän mä itsekään todellakaan täydellinen ole. Silti muilta vaadin sitä. Ei reilua, tiedän.
Mut joo pelottaa vaan siis unohtaa se ihminen. Pelottaa et miten mä pärjään yksin (en mitenkään, tuntuu ainakin siltä). Pelkään et oonkin taas semmonen nörtti luuseri kuten olin silloin ennen kuin tavattiin. No, en nyt5 ihan mut ehkä vähän. Kysymys oikeastaan kuuluukin: miten unohtaa eksä? Tietysti paljon muuta elämää, onko muita vinkkejä? Otetaan ilomielin vastaan .

Aargh, vaikeeta tää elämä joskus!

 

[K Westerlund]

Heh, et sinä ainakaan tässä vaiheessa terapiaa tarvitsekaan Jos mielipiteeni ovat sinulle jonkun arvoisia, niin oikein kiva. Vastaukset kaikkiin empimisiisi ja pohdiskeluihisi löytyvät kuitenkin vain ja ainoastaan omassa sisimmässäsi, täytyy vain löytää ne oikeat kysymykset. Exäsi puolesta taas ei kumpikaan meistä voi vastata, joten sen suhteen voimme vain tyytyä arvailemaan, tai sitten voit tietenkin selvittää asiat kääntymällä suoraan hänen puoleensa.

Korostin tuossa aikaisemmin tarkoituksella suhteenne kaikkia "huonoja puolia", mitä olit tuonut esille. Minun korviini kalskahtaa tuo pettäminen aina pahalta, koska minun mielestäni se on todella yksi vakavimmista loukkauksista, mitä kumppanilleen voi tehdä. Mutta on jokaisen oma päätös, miten siihen suhtautuu, ja ymmärrän hyvin, ellei joku koe asiaa niin vakavana (varsinkin jos kyseessä on vain poikkeustapaus, yksi ja ainoa "hairahdus"). Voihan sen pistää vaikkapa nuoruuden erehdyksen piikkiin? Anteeksiantaminen on jalo ja tärkeä taito, jos siihen todella kykenee, ja asian saa lopullisesti pois väliltään.

Ehkä tuo miesystäväsi onkin ihminen, jonka kanssa sinulla oikeasti on ollut hyvä olla? Osaatko itse arvella, mistä johtui se, että homma "ei oikein toiminut" välillänne? Olitko salaa katkera tuosta luottamuksen pettämisestä, vai oliko ehkä miehesi aina vähän etäinen tms.?

Hyvän suhteen merkki on varsinkin se, että pystytään puhumaan kaikesta, myös vaikeista asioista, eli että kommunikaatio pelaa. Pystyisitkö nyt tavata tämän miehen ja vaikka kahvikupin äärellä keskustella hänen kanssaan tuntemuksistasi, toiveistasi, ajatuksistasi? Luuletko että hän kuuntelisi?

Olisi sinulle hyvä, että saisit tämän asian jotenkin pisteeseen, eli selvyyttä siitä onko hän ehkä vielä kiinnostunut sinusta vai onko tilanteenne hänen puolestaan jo kokonaan ohi.

Yksi erottava tekijä välillänne on hyvinkin voinut olla se, että suht pitkä suhteenne alkoi varmasti teidän ollessanne vielä melko nuoria. Tämä voi monessa hyvinkin aiheuttaa tietynlaista ahdistusta siinä mielessä, että siinä alkaa miettiä, josko suhteen ulkopuolella on jotakin elämää, mikä on jäänyt elämättä ja kokematta. Sitoutuneena kun ei tätä pääse täysillä kokemaan. Sitoutuminen on loppujen lopuksi aika iso juttu, koska siinä samalla joutuu luopumaan (melko isostakin) osasta vapauttaan. Tämä saattaisi osaltaan selittää syyn miesystäväsi "syrjähyppyynkin", jos sellaista nyt ylipäänsä kannattaa selitellä.

Ehkä sinun kannattaisi kysyä asiasta suoraan exältäsi, mitä hän ajattelee elämästä ja mahdollisesta jatkosta välillänne?

Jos hän sanoo "ei kiitos", sillon asia luonnollisesti saa asiaankuuluvan päätöksensä, ja sinäkin voit vapautua tästä asiasta. Jos hän sanoo "kyllä", mikäs sitten estäisi kokeilemasta uudelleen, jos oikeasti sitä haluat. Jos hän sanoisi "ehkä", kannattaa jatkaa asian selvittelyä kunnes pääsette molempia tyydyttävään ratkaisuun.

Kuulostaa vähän siltä, että itseluottamuksesi olisi saanut kolhun jos toisenkin (eikä olisi ihmekään jos olisi), etkä ole varma pärjäämisestäsi ja yleensä itsestäsi. Älä itseäsi epäile, totta kai sinä pärjäät vaikka yksiksesi. Se on monella tapaa helpompaa, kun ei tarvitse ottaa muita huomioon. Hemmottele itseäsi ilman omantunnontuskia, tee asioita jotka saavat sinut tuntemaan tyytyväisyyttä itseesi ja suorituksiisi, ja muista myös rentoutua ja olla välillä ihan luvan kanssa laiska ja mukavuudenhaluinen.

Koeta elää tässä ja nyt, pohtimatta ja murehtimatta liikoja. Jos asiat vaivaavat, tartu niihin rohkeasti jotta saat ne pois päiväjärjestyksestä, mutta nauti muuten elämästäsi ja nuoruudestasi täysin rinnoin. Elämä on joskus vaikeata, mutta ei kannata sotkea sitä lisää takertumalla menneisyyteen ja sotkeutumalla tulevaisuuden moniin vaihtoehtoihin. Asia kerrallaan, vanhat pois alta ja uutta putkeen!

Pysyn kuulolla!

 

[Uudet tuulet]

Anna ajan kulua, mieti nykyisiä juttuja ja tulevaa, älä huopaa menneessä.

Ei hänkään halunnut sinussa roikkua ja pitää kiinni, miksi sinun pitäisi? Myöhemmin harmittaa ettet osannut päästää irti...

 

[Nainen83]

Mies tekee sinulle palveluksen pitämällä välimatkaa, jos tietää ettei homma toimi ja on jo kerran pettänyt. Hän ei todennäköisesti halua loukata uudelleen ja pitää sitä mahdollisuutta todennököisempänä. Suosittelisin, että yrität unohtaa hänet ja mennä elämässäsi eteenpäin. Ensirakkaus on harvoin Se Oikea.

 

[Opiskelija]

Kiitos kaikille vastaajille! On jotenkin niin helpottavaa kun voi näin tuntemattomana puhua asiasta ulkopuolisille. Ihan kuin jollekin papille ripittäytyisi ).

Joo, kyl toi pettäminen on vaan hiton iso asia. Tavallaan kyllä ehkä ymmärrän pettämistä, tai en sitä tekoa, mutta sen miettimistä, kai sitä tuli joskus itsekin mietittyä... Se kai siinä oli kun ei voinut jutella asioista. Ois jo itse aiemmin pitänyt myöntää et ei tää yhdessä asuminen nyt niin herkkua olekaan... Tai itse ajattelin aina etten osaa puhua parisuhdeasioista, että ne on jotain toisille kuuluvia asioita. Hassua et vikan kerran kun nähtiin niin puhuttiin ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Aiemmin se "puhuminen" on kuin ollut jostain kaurismäen leffasta. Mä sanon et pitäis jutella, eksä on et joo. Sit se asia jää siihen. Se on jotenkin tosi vaikeeta se puhuminen, jotenkin pelottaa kertoa ajatuksistaan yms. Se puoli kyllä mätti pahasti. Ite itseasiassa ajattelin pitkään että puhuminen on turhaa parisuhdelässytystä. Kun sitä tunkee joka tv-sarjasta, lehdestä ja ties mistä. Tuntuu että puhumisestakin on paljon turhaa puhetta. Puhutaan silloin kuin ei tartteis, mutta ei puhuta siitä mistä pitäisi...

Tämä on kyllä omalta osaltaan tässä. Ei tätä tämmösenään voi mitenkään jatkaa. Jotenkin ehkä jossain toisessa ajassa, toisessa paikassa, kai. Oon kyl miettinyt et mikä meni vikaan. Ainakin se fiilis on kalvanut mua et sillä on ollut "elämää" paljon enemmän kuin mulla. Vaik olihan se vanhempikin, neljä vuotta. Ja mä olin kuitenkin nuori kun tapasin sen, 19 (vaik täytin aika pian 20). Jotenkin olin vaan kateellinen siitä et sil oli ollut elämää. Mä olin vaan hengannut kilttien ja tylsien kavereiden kanssa (siltä ainakin tuntui). Vaikka ei noi sydänsurut mitään kadehdittavaa oo. Kun toisaalta on ollut semmonen fiilis et haluis viettää "villiä ja vapaata" sinkkuelämää ja muutenkin kaikkea kivaa tehdä. Toisaalta vaan painaa se et oon ollu jotenkin tosi huono tutustumaan ihmisiin, ujokin ja muutenkin kaikenlaisia ongelmia. Masennuskin vaivasi tosi pitkään. Oikeastaan koko murrosikä ja vähän päälle meni masennusta potiessa ja sekös on jäänyt kalvamaan, kun just silloin kun pitäis olla elämää niin oonkin vaan kyhjöttänyt kotona. Oon ollu tästä tosi vihanen mun vanhemmille, ei oikein vieläkään pysty asiaan suhtautumaan asiaan normaalisti, rupeaa kyrsimään vanhemmat niin paljon, tavallaan niiden vika. No joo, onneks se aika rupeaa jo unohtumaan aika hyvin ja tuun toimeen nykyään hyvin itseni ja muiden kanssa. Mut jonkinlainen elämättömyys siis painaa vielä vähän.

Oikea ihminen, väärä aika. Jos itellä ois ollut jotain seurustelusuhteita "alla" ja vähän vanhempana nähty niin ei varmana ois tämmösiä ongelmia ollut. On joutunut opettelemaan kantapään kautta kaikki parisuhdeasiat. Kysyinkin et voisko millään kuvitella meille jatkoa niin sanoi (arvasinkin) et ei. Vaikka joku aika sitten kun kävin hänen luonaan niin soitti Kirkan Ota lähellesi -biisin. Jälkeenpäin mietin et yrittikö sittenkin viestittää jotain.

Tavallaan on kyl ollut hyvä et hän irtisanoi kämpän, itellä kun on ollut tapana jäädä jumittamaan pahasti et oisin katellu sitä meininkiä varmaan vuosikaudet. Ja sit vasta asiat huonosti oiskin ollut kun ois vaan jäänyt jumittamaan tilanteeseen. Täytyypä muistaa sanoa tämä, joskus tässä pitäis vielä nähdä. Mut samalla jotenkin pelottaa. Ei haluais luopua tutusta ja turvallisesta, vaikka toisaalta seikkailut kiinnostaa ja paljon. Kotona kyllä ehtii istua vanhempanakin ihan riittämiin. Joo, niin mä nyt teen. Eihän se murehtimalla, raivoamalla, itkemällä, pyytämällä, anelemalla takaisin tule. Harmi vaan ettei toista voi pyytää odottamaan jalat ristissä sillä aikaa kun mä hummailen. Äh, musta tuntuu vaan et se on vielä hienompi tyyppi kuin oon ajatellutkaan (vaikka oon ajatellutkin et se on hieno tyyppi). Tai tuntuu vaan et se on aistinu miten mä haluan olla vapaa ja yksin, niin irtisanoi kämpän. Eniten on oikeastaan pelottanut se, et vaik löytäis jotain kivoja miehiä, niin ei löydy samanlaista sielunkumppania (oon ihan varma et hänen kaltaisiaan sielunkumppaneita on todella vähän) ja et hän löytääkin itselleen jonkun... Ja käy niin kuin Adelen Someone like you -biisissä. Kyl mä toivon et sil asiat menis hyvin, mut ei niiden nyt niin hyvin tartteis mennä et päätyis yhteen silleen kunnolla jonkun kanssa.

Tästä sais oivallisen juonen johonkin saippusarjaan. Mitä tehdä kun kohtaa sen oikean mut ihan väärään aikaan?

Kiitokset vielä vastauksista, on helpottanut enemmän tää keskustelu kuin oikeastaan mikään muu.

 

[K Westerlund]

Liitän tähän toiseen ketjuun vastaavanlaisessa tilanteessa olleelle kirjoittamani kommentin, jos siitä olisi sinullekin jotakin iloa:

"Suhteessa on aina kolme merkittävää "toimintatekijää": "minä haluan, että se toimii", "hän haluaa että se toimii" ja "me sovimme yhteen". Jos joku näistä puuttuu, suhteesta ei yleensä tule mitään. Tuota "me sovimme yhteen"- osaa ei ole kiviin kirjoitettu. Väittäisin, että ketkä tahansa kaksi ihmistä voisivat elää toimivasti yhdessä, mikäli nuo "minä ja hän haluaa"-osiot ovat rehellisesti totta. Jos kummatkin satsaavat innolla suhteeseensa, se pääsääntöisesti toimii.

Ja kääntäen: mikäli toinen ei rehellisesti halua, suhde yleensä kuivuu ennemmin tai myöhemmin kokoon.

En siis usko, että meille on maailmassa "se ainoa oikea". Maailma on täynnä potentiaalisia parisuhdekandidaatteja. Ongelma on juuri siinä, etteivät kaikki HALUA olla yhdessä. Toinen ehkä haluaisi kovastikin, mutta toinen ei.

Jos tämän ajatuksen hyväksyy, rukkasten saaminen tuntuu paljon helpommalta. Jos yksi jättää, toinen ottaa. Tokihan se harmittaa, jos jättäjä on "huipputyyppi", mutta voit olla varma siitä, että näitä "huippuja" löytyy lisää pilvin pimein.

Ei siis ole mitään syytä jäädä roikkumaan vanhaan ihastukseen, mikäli homma ei tunnu automaattisesti sujuvan. Mikäli molemmat haluavat suhdetta, se yleensä etenee "kuin itsestään". Täytyy myös muistaa, että henkilökohtaisista syistä voi nähdä kiinnostuksen kohteesta myös erittäin kiiltokuvamaisena "lumekuvana". Jos sinulla on kovasti haaveita ja unelmia, tulet todennäköisesti katsomaan kiinnostuksen kohdettasikin näiden haveista utuisten "lumelasien" läpi. Et siis kykene näkemään kirkkaasti, millainen tyyppi oikeasti on kyseessä, vaan projisoit häneen kaikki omat tarpeesi ja unelmasi. Ei ihme siis, jos tyyppi on niin "uskomaton".

Rakkaus ei ole sokea, mutta ihastunut ihminen usein on, juuri tästä syystä.

Ehkä luopuminen on helpompaa näillä eväin? Surra toki saa ja pitääkin, menetys on aina koskettava ja tuskallinen kokemus. Surua ei vain pidä sekoittaa itsesääliin ja yleiseen kaipauksen tunteeseen (tunne siitä, että jotakin puuttuu), sillä surulla on selvä kohteensa ja sitä kestää aikansa, kun taas noita muita tuntemuksia voi tietämättään ylläpitää vaikka ikuisesti (niihin voi jäädä "koukkuun"). Suru loppuu suremalla, itsesääli sen sijaan estää toimimasta, ja kaipaus paranee nimen omaan toiminnalla."(endquote)

"Oikea ihminen, väärä aika". Niin, se on surullista, mutta niinkin voi käydä. Lohduttautua voi tietenkin ajatuksella, että "ehkä tiemme vielä joskus kohtaavat". Myöhemmin se ehkä ei enää ole ajankohtaistakaan, kun elämätilanne on voinut jo paljonkin muuttua, mutta juuri nyt, luopumisen aikoihin se saattaa lämmittää.

Saa vapaasti olla vihainen vanhemmilleen ja pettynyt heidän virheistään. Olennaista on päästä "pahoista" tunteistaan yli. Ihmisiä vanhemmatkin ovat, virheineen kaikkineen. Monesti kyllä toivoisi vanhempiensa olevan fiksumpia kuin mitä ovat, mutta kasvaessaan irti lapsuuden vanhempiensa idolisoinnista alkaa vähitellen nähdä heidätkin ihan "tavallisina" ihmisinä, ja ymmärtää silloin paremmin heidän mahdolliset erheensäkin. Onhan se tavallaan vanhempien vika, etteivät ole osanneet tukea lastaan hädän hetkellä, mutta jos lapsi siitä myöhemmin katkeroituu, hän joutuu itse kärsimään vielä katkeroitumisensakin seuraukset.

Totea tapahtunut, sure ja vihaa aikasi, ja ymmärrä sitten, että ollut on mennyttä, ja seuraukset omissa käsissäsi. Voit valita kannatko edelleen kaunaa ja turhautumista tapahtuneesta, vai jätätkö taaksesi ja otat uutta vauhtia elämään.

Minäkin katson tietyistä syistä menettäneeni nuoruudestani ison osan. Se johti toisaalta "myöhästettyyn teini-ikään" ja kaveruussuhteisiin ikäistäni nuorempien kanssa, ja toisaalta myöhempään harmistukseen kaikista menetetyistä mahdollisuuksista. Jossakin vaiheessa oivalsin kuitenkin tuon, mitä äsken kirjoitin, ja päätin päästää irti menneestä.

Tajusin menettäväni vielä enemmän, jos katkeroituisin siitä. En olisi saanut mitään takaisin, ja kaupan päälle tuhlannut "loppuelämäni" mahdottoman murehtimiseen. Tehtyä kun ei saa tekemättömäksi.

Elämä on tarkoitettu elettäväksi!