Mitä nyt? Tajusin, että en siedä lastani.

["apua"]

Mitähän tässä voisi tehdä? Mulla on 5-vuotias tytär, jonka olen saanut nuorena, ja en olisi halunnut saada koko lasta. Kärsin tuolloin vakavasta masennuksesta ja paranin tuosta, kun lapsi oli n. 2,5-vuotias. Vauva-aikana en tuntenut mitään rakkauden tunteita lastani kohtaan, hoidin vain hänen perustarpeistaan. Ensimmäisiä rakkauden tunteita aloin tuntemaan juuri tuolloin, kun lapsi oli n. 2-vuotias. Lapsesta on kasvanut iloinen, aurinkoinen ja vilkas lapsi. Hän on erittäin sosiaalinen ja puhelias. En koskaan aiemmin ole epäillyt tunteitani häntä kohtaan, ennen kuin nyt.

Meillä on pieni vauva. Olen ollut pökerryttävän onnellinen tästä, että olen saanut kokea lapsen saannin siten, että olen sitä halunnut. Vauva on ihana ja äidinrakkauteni häntä kohtaan on ääretön. Nyt olen huomannut, että tuo vanhempi lapseni lähinnä vain ärsyttää minua. Vaatii tietysti meiltä vanhemmilta aika paljon huomiota, kun vauva talossa. Mutta aivan sama mitä hän tekee, minua ärsyttää. Lapsi on todella puhelias ja utelias ja se kyselee koko ajan jotakin. Hän myös haluaisi hoitaa vauvaa koko ajan ja ei usko, vaikka komentaa, ettei saa esim. hyppiä sitterin yli tai käydä halailemassa vauvaa kun se nukkuu. Tätä asiaa jankutan joka päivä ja ei mene perille. Mä en edes muista milloin viimes olen tuntenut jotain positiivisia tunteita häntä kohtaan. Mua ärsyttää ja raivostuttaa koko lapsi ja välillä tuntuu etten voi edes sietää sitä. Meidän arki onkin melko inhottavaa tällä hetkellä. Mulla on koko ajan pinna kireällä tuon lapsen tekemisistä ja en jaksa sitä yhtään. On menty jo siihen pisteeseen, että jos lapsi itkee/katuu jotain tekoaan -mua inhottaa.

Mä oon ihan hirviö äidiksi En tiedä mitä tekisin ja mistä apua hakisin. Liian nolo asia kertoa kenellekään. Inhoan lastani.

 

["a p"]

Ja pitää vielä lisätä:
Lapsi on erittäin tunteellinen. Hän käy halailemassa ja pussailemassa joka tunti vähintään. Ja mua puistattaa. En ole koskaan pitänyt lapseni voimakkaasta tunteidenosoituksista, mutta nyt mua inhottaa ja tekisi mieli sysätä lapsi vain pois.

Tää kuulostaa todella pahalta näin kirjoitettuna(kin). Mä varmaan olen ainoa laatuani

 

[järkyttävää]

Hae apua.

Lapsi ansaitsee onnellisen lapsuuden ja rakkautta. Hän on syytön tuntemuksiisi.
Ota yhteyttä neuvolaan, josta TOIVOTTAVASTI osaavat auttaa tai ohjata oikean ammattilaisen pakeille.

 

["mii"]

Et muuten ole ainoa...

 

["Vieras"]

Nuo tunteet ovat aika tavallisiavauvan syntymän jälkeen. En ymmärrä luontoäidin tarkoitusta.

Hyvä kun huomasit tunteesi, nyt voit jotain käytöksellesi. Yrittäkää saada yhteistä aikaa kahdenkesken.

 

["vieras"]

En osaa auttaa, muuta kuin kehottamalla ottamaan yhteyttä neuvolaan tai sosiaalitoimeen.

Tiedän yhden äidin jolla on myös noin ja esikoinen huostaanotettiin. Nyt heillä menee paremmin, esikoinen on muuttanut mummonsa luokse ja tapaa perhettään viikonloppuisin.

 

["a p"]

Ja nämä tunteet siis tuli vauvan syntymän jälkeen. Tai pari viikkoa sen syntymän jälkeen. Yritän olla näyttämättä inhotustani lapseen, mutta totta kai hän jotakin aistii. Kyselee minulta, että äiti miksi oot noin ärtyisä koko ajan.

Ja toinen on muuten mies, joka ärsyttää. Ei tarvi nähdä kuin sen naama niin alkaa ärsyttämään ihan älyttömästi.

Voiko tämä liittyä jotenkin hormooneihin (imetän) vai onko mun tunteet yhtäkkiä muuttuneet näin radikaalisti?

 

[Minni:)]

Aina ei ole helppoa rakastaa, edes sitä omaa lastaan. Hyvä et olet havahtunut tunteisiisi. Neuvoisin kyllä puhumaan asiasta, vaikka neuvolaan tms. Ja vaikka miten lapsi ottaisi päähän ja ärsyttäisi niin yritä olla näyttämättä sitä. Yritä välillä tehdä jotain ihan kaksin lapsesi kanssa. Uskon että ne paremmat tunteet sieltä taas tulee esiin kun vauva-arki helpottaa.

 

["vieras"]

Mä ymmärrän sua. En mäkään tykkäis jos koko ajan ollaan halailemassa tai muuta. Onneksi uskalsit tänne kirjoittaa! Musta on tuntunut samalta oman lapseni suhteen joka kiukkuaa lähes kaikesta joka päivä ja kiusaa siskoaan, eikä ole hetkeäkään hiljaa. On ollut tosi temperamenttinen tapaus ihan syntymästä asti, uhmakas lapsi. Mulla on ollut myös huono äiti-fiilis monta kertaa. Avun hakemiseen on korkea kynnys, koska olen kärsinyt masennukssta ja pelkään että tästä vaan syyllistetään mua. Kaiken lisäksi olen yksin, ei ole tukiverkkoja koska olen yksinäinen ja lasten isän kans erottu, hänestä ei ollut koskaan mitään tukea

 

["Vieras"]

Se littyy hormooneihin.

Joskus olen miettinyt, olisiko se lapsivuodeaika ittenkin hyvä. Äiti vaan lepäilisi ja keskittyisi vauvaan tietyn määrän päiviä ja lapsiperhearki alkaisi vasta sitten. Mutta eihän se ole Suomessa mahdollista.

 

["vieras"]

Hyvä, että olet nähnyt asian ja pystyt analysoimaan sitä, se itsessään ei tietenkään asiaa vielä muuta mutta on ensimmäinen askel siihen, että voi alkaa miettiä miten tästä eteenpäin.
Itsellä ei koskaan lähellekään noin paha tilanne mutta kokemusta kun nuorimmaisen synnyttyä sain heti alusta lähtien valtavan syvän äidinrakkauden tunteen ja syvän yhteyden vauvaan, ja tämä todella läheinen suhde jatkunut edelleen. Toki rakastan syvästi muitakin lapsiani ja pyrinkin panostamaan heihin ihan tietoisesti, tämä nuorimmainen kyllä saa huomionsa minulta ja muiltakin jo ihan omalla olemuksellaan.

 

["a p"]

Mä toivon todella, että tämä menisi ohi pian :/ Ja todella johtuisi osaksi hormooneista. Mutta täytyy varmaan yrittää nyt tsempata tämän asian kanssa ja keskittyä välillä isompaan lapseen paremmin.

Meillä käy vauvaperhetyöntekijä ennalta ehkäisevässä mielessä, ettei tuo mun esikoisen aikainen masennus uusiutuisi. Uskaltaisinkohan minä hänelle puhua näistä tunteistani esikoista kohtaan?

 

["miukkis"]

Se menee ohi. Mulla esikoisen kanssa ei ole ikinä ollut mitään ruusuilla tanssimista tämä elämä, mutta rakkaus palasi, kun aloitin puhtaalta pöydältä. Hain asiantuntijalta (joku lapsipsykologi) neuvoja ja nollasin oman tunnemaailmani (kaiken negatiivisen ennakko-odotuksen/muistot). Meillä vaati kuukausia, mutta jossain vaiheessa vain tajusin rakastavani taas lastani. Oikeastaan sitten, kun vauva-ajan ja imetyksen jälkeen pääsin harrastamaan ilman lapsia ja pois esikoisr
Eni luota edes kerran viikossa. Nyt olen lisäksi järjestänyt mulle ja esikoiselle yhteisiä positiivisia elämyksiä kahdenkesken (meillä se on soitinopetus ja pyhäkoulu). Kauken lisäksi rakkaus esikoista kohtaan kasvaa koko ajan nähdessäni, miten hän vaikka jakaa leipänsä pikkutaaperon kanssa tai suojelee tätä pihalla ajavalta autolta.

 

["Ninna"]

[QUOTE="a p";27373660]Meillä käy vauvaperhetyöntekijä ennalta ehkäisevässä mielessä, ettei tuo mun esikoisen aikainen masennus uusiutuisi. Uskaltaisinkohan minä hänelle puhua näistä tunteistani esikoista kohtaan?[/QUOTE]

Ota puheeksi. Ehkä voisit aloittaa lievemmin kertomaan ja katsot osaako työntekijä ottaa asiaa vastaan. Jos tulee vettä niskaan, niin soita johonkin neuvovaan numeroon nimettömänä.
Esim. Vanhempainnetti, Vanhempainnetti - MLL löytyy tietoa ja
MLL:n Vanhempainpuhelin päivystää numerossa 0600 12277 (0,08 e/min + pvm/mpm), maanantaisin 10 -13, tiistaisin 10-13 ja 17-20, keskiviikkoisin 10-13 ja torstaisin 14-20.

Ohimenevä vaihe! Tsemppiä!

 

[ehdotus vain]

Kuulostaa hölmöltä, mutta kokeile jättää sokeri pois (en puhu hiilareista). Mulla sokeri heittää hormoonit ihan sekaisin. Vähän pitemmän herkutteluhetken jälkeen olen usein ärtyisä ja yliherkkä... Eikä liity mitenkään huonoo omaantuntoon, paino-ongelmia ei ole koskaan ollut. Ei kokeilu mitään haittaa

 

[Siinäse!]

Mene sterilisaatioon.

 

[Voikko]

Ja saman moiset tunteet mulle tuli kun kuopus syntyi. Ärsytti koko esikoinen.... Kolmas tulossa ja nyt oon miettinyt alkaako muo noi kaks isompaa ärsyttää....suunnattomasti... Puhu perhrtyöntekijälle...

 

[hormoonihuuru]

Veikkaan hormooneita. Itsellä oli ihan sama, kaikki ärsytti kissoja myöten jos tulivat lähelle nuohkaamaan. Jossakin vaiheessa jopa harkitsin imetyksen lopettamista kun niin inhotti omat tuntemukset ja se että pinna ei kestänyt yhtään. Nyt on jo helpompaa kun vauva lähes vuoden vanha.

 

["vieras"]

Kannaattaa varmaankin jutella jonkun ammattilaisen kanssa. Vauvan saaminen herättää niin monenlaisia tunteita ja hormoonit jyllää, että voi olla ihan ohimeneväkin vaihe. Mutta suosittelen hakemaan apua, sillä tilanne on rankka sinulle mutta myös lapsellesi. Vaikka kuinka yrität olla näyttämättä tunteitasi lapsellesi, kyllä tuollaiset asiat vaistoaa, vaikka onkin vain pieni lapsi, varsinkinkin jos tilanne jatkuu pitkään. Mieti miten musertavaa on pienen lapsen itsetunnolle se että äiti ei rakastakaan kuin toista. Uskon että avun kanssa, onnistut löytämään ne tunteet mitä oli ennen tätä uutta lasta. Tai ymmärsin että tilanne oli toinen ennen uutta vauvaa. Uskoisin että tilanne on korjattavissa, ei rakkaus omaan lapseen voi tuollaisella tavalla pysyvästi kadota, kyllä ne rakkauden tunteet on varmasti vielä löydettävissä. Neuvoni on siis että hae mitä kiireisemmin apua!

 

[ihan taatusti]

suurimmalta osin tunteesi johtuu hormooneista. Ja ovat yleisempiä tunteita kuin mitä luulisikaan, tuosta ei kukaan kovin mielellään puhu.

Minusta voisit hyvin puhua perhetyöntekijälle (jos on sellainen persoona, että tunnet voivasi hänelle puhua) ja kysyä käytännön vinkkejä miten tunteitaan voisi oppia sietämään näyttämättä niitä voimakkaasti esikoiselle.

Tuossa sinun tilanteessasi voisin hyvin harkita jopa imetyksen vähentämistä / lopettamista?

 

["Puolukka"]

Samoja tunteita minullakin. esikoinen saa aikaan vaan inhottavia tunteita ja välillä vihaa. En tiedä onko tämä yleistäkin, mutta äidit ei kehtaa sitä tuoda julki.

 

["vieras"]

Mulla aiemmin vähän samanlainen tilanne. Siis meillä oli arki niin rankkaa etten ehtinyt tehdä esikoisen kanssa mitään kivaa. Totta kai se kostautuu kun joutuu vaan koko ajan komentamaan toista. Nyt yritän silloin tällöin ottaa esikon kanssa aikaa kaksin. Saadaan tehdä jotain kivaa ilman pientä sotkemassa. Se on mullekin kivaa ja näkee lapsen hyvät puolet. Koeta saada joku vauvan kanssa, vaikka olisitte vaan toisessa huoneessa kaksin.

 

[hyvä äidit!]

Tässä sitä oikeaa vertaistukea, mahtavaa!

Miten tämä voi olla edes mahdollista, että taisi olla vain yksi ilkeä viesti ja muut kannustavia, asiallisia ja oikeita neuvoja jakavia. Hyviä neuvoja olet jo saanutkin, että varsinaiseen asiaan ei ole mitään lisättävää.

Ihan meinaa tulla tippa linssiin

 

["vieras"]

Hormonit voivat tehdä tuota. Suosittelisin todella lämpimästi tekemään niinkin radikaalin teon, että lopettaisit imettämisen. Sen lisäksi antaisit vauvan joko isälle hoidettavaksi ja vaikka väkisin alkaisit antamaan täydellisen huomion esikoiselle.

Jokainen lapsi on tärkeä, ymmärrät sen varmaan järjellä.

 

["vieras"]

Minäkin muistan tuon tunteen.. Meillä kesti sitä varmaan vajaan vuoden. Tuntui kans, että en voi sietää esikoista ollenkaan. Sitten itsekin ymmärtää, että se ei ole normaalia, mutta kun sille tunteelle ei voi mitään. Oisko sillä joku luonnon tarkoitus turvata vauvan hyvinvointi, koska kuitenkin vauva-arki voi olla niin haastavaa ja väsyttävää.. Harmittaa ihan vietävästi, koska meilläkin on se tilanne, että esikoisen kanssa ei ole koskaan syntynyt niin vahvaa sidettä kuin kuopuksen kanssa. Tietysti jokainen äiti haluaisi antaa lapsilleen huomiota tasavertaisesti. Mun täytyy myöntää, että täytyy ihan tietoisesti yrittää antaa esikoiselle erityisesti huomiota, koska kuopus saa sitä huomattavasti enemmän.