H
"Höh"
Vieras
Oma diagnoosi siis itselleni on lievästi masentunut, kun mikään ei juuri tunnu miltään, vaikea kokea iloa ja taustalla jatkuvasti ahdistus, mikä on välillä hyvin voimakastakin.
Töissä on rankkaa, kiirettä, ylitöitä (ilman korvauksia, koska liian vähän henkilökuntaa) ja monet työkaverini ovat uupuneita myös ja olleet sen vuoksi sairaslomallakin.
Itse sain aiemmin voimaa ja iloa kotona, lapsista jne. Mutta viime aikoina, kuukausina, olen ollut kotonakin ihan loppu, kiukkuinen äiti, joka käy vähän väliä vessassa tms. itkemässä.
Kauppaan menokin tms. tavallinen asia tuntuu välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikealta.
Meillä ei juurikaan ole ns. tukipiiriä ympärillä, lasten kummit ja isovanhemmat asuu 200km:n päässä ja esim.oma äitini, kun meillä tulee niin ei jaksa lapsia. Kerran oli kaksi tuntia lasten kanssa ja sitten jo soitti, että tulkaa kotiin, hänelle riitti.
Mies on yrittäjä ja tekee pitkää päivää eli arjen pyöritys on pääosin mun vastuulla ja kun työ on rankkaa niin siitä tää kai alkoi ettei vaan enää jaksaisi.
No työterv. hoitaja sanoi, että mullahan on esikoisesta 10v. jo paljon apua, että eihän hän enää mikään lapsi ole vaan auttaa arjessa mukana. Öh, ehkä meidän 10v. on sitten erikoistapaus mutta kyllä hän ihan ruokittava lapsi yhä on, pitää pestä vaatteet, katsoa läksyt, kysellä kokeisiin, puhua ja puida pelipäivistä, kavereiden kanssa olemisesta ja kotiintuloajoista jne. Ja hän tappelee jatkuvasti pienemmän sisarensa kanssa eli en nyt snaoisi että hänestä apua on kun saa olla itse poliisina koko ajan kotona ja selvittää välejä ja kuunnella sitä sisarusten huutoa ja mekastusta.
Sitten terv.hoitaja sanoi että onhan meillä apua, kummit on lupautuneet kummivalassaan auttamaan eli tottakai he ottavat lapset, että saan levätä. Okei, ja käytännössä tämä tapahtuu miten? Viedään lapset viikonlopuksi sinne 200km:n päähän? ja kummeillä on itsellään lapsia, ihan vauvaikäisiäkin yövalvomisineen, että sinne vaan meidän lapset joukkoon? Kerran vuodessa nähdäänkin vaan synttäreillä joten ei lapset nyt ihan koiria ole jotka jonnekin vaan roudataan vaikka kuinka olisivat kummeja.
Ja kummit käyvät itse töissä jne eli arki heilläkin varmasti monen lapsen kanssa kuormittavaa, tämä toinen kummi jolla on vauva, niin hiellä on 4 lasta ja äiti vielä opiskelee sivutoimisena, joten en nyt osaa ajatella että kummeus velvottaa heitä hoitamaan mun uupumusta.
Ja sitten tervhoitaja vielä sanoi, että jätän vaan kylmästi lapset äidilleni, vaikka sitten soittaisi 2 tunnin päästä niin mitä sitten?
Outo suhtautuminen, kuka vanhempi jättää lapsensa henkilölle joka ei halua eikä jaksa heidän kanssaan olla ja sanoo sen vielä ihan suoraan?
Lopuksi terv.hoitaja sanoi vaan että pää pystyyn, sillä tämä selviää.
Hienoa, miks en itse sitä ymmärtänytkään... kun monena aamuna olen itkien mennyt töihin ja suunnitellut ajavani päin puuta, että pääsis pois...
Töissä on rankkaa, kiirettä, ylitöitä (ilman korvauksia, koska liian vähän henkilökuntaa) ja monet työkaverini ovat uupuneita myös ja olleet sen vuoksi sairaslomallakin.
Itse sain aiemmin voimaa ja iloa kotona, lapsista jne. Mutta viime aikoina, kuukausina, olen ollut kotonakin ihan loppu, kiukkuinen äiti, joka käy vähän väliä vessassa tms. itkemässä.
Kauppaan menokin tms. tavallinen asia tuntuu välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikealta.
Meillä ei juurikaan ole ns. tukipiiriä ympärillä, lasten kummit ja isovanhemmat asuu 200km:n päässä ja esim.oma äitini, kun meillä tulee niin ei jaksa lapsia. Kerran oli kaksi tuntia lasten kanssa ja sitten jo soitti, että tulkaa kotiin, hänelle riitti.
Mies on yrittäjä ja tekee pitkää päivää eli arjen pyöritys on pääosin mun vastuulla ja kun työ on rankkaa niin siitä tää kai alkoi ettei vaan enää jaksaisi.
No työterv. hoitaja sanoi, että mullahan on esikoisesta 10v. jo paljon apua, että eihän hän enää mikään lapsi ole vaan auttaa arjessa mukana. Öh, ehkä meidän 10v. on sitten erikoistapaus mutta kyllä hän ihan ruokittava lapsi yhä on, pitää pestä vaatteet, katsoa läksyt, kysellä kokeisiin, puhua ja puida pelipäivistä, kavereiden kanssa olemisesta ja kotiintuloajoista jne. Ja hän tappelee jatkuvasti pienemmän sisarensa kanssa eli en nyt snaoisi että hänestä apua on kun saa olla itse poliisina koko ajan kotona ja selvittää välejä ja kuunnella sitä sisarusten huutoa ja mekastusta.
Sitten terv.hoitaja sanoi että onhan meillä apua, kummit on lupautuneet kummivalassaan auttamaan eli tottakai he ottavat lapset, että saan levätä. Okei, ja käytännössä tämä tapahtuu miten? Viedään lapset viikonlopuksi sinne 200km:n päähän? ja kummeillä on itsellään lapsia, ihan vauvaikäisiäkin yövalvomisineen, että sinne vaan meidän lapset joukkoon? Kerran vuodessa nähdäänkin vaan synttäreillä joten ei lapset nyt ihan koiria ole jotka jonnekin vaan roudataan vaikka kuinka olisivat kummeja.
Ja kummit käyvät itse töissä jne eli arki heilläkin varmasti monen lapsen kanssa kuormittavaa, tämä toinen kummi jolla on vauva, niin hiellä on 4 lasta ja äiti vielä opiskelee sivutoimisena, joten en nyt osaa ajatella että kummeus velvottaa heitä hoitamaan mun uupumusta.
Ja sitten tervhoitaja vielä sanoi, että jätän vaan kylmästi lapset äidilleni, vaikka sitten soittaisi 2 tunnin päästä niin mitä sitten?
Outo suhtautuminen, kuka vanhempi jättää lapsensa henkilölle joka ei halua eikä jaksa heidän kanssaan olla ja sanoo sen vielä ihan suoraan?
Lopuksi terv.hoitaja sanoi vaan että pää pystyyn, sillä tämä selviää.
Hienoa, miks en itse sitä ymmärtänytkään... kun monena aamuna olen itkien mennyt töihin ja suunnitellut ajavani päin puuta, että pääsis pois...
