M
masentunutmarisa
Vieras
En ole koskaan oikein saanut kotoa tyttönä hyväksyntää ja rakkautta, ja asiat tuntuvat painavan nyt entistä enemmän kun olen tullut äidiksi. Lapsia on kaksi, molempia sukupuolia. Sitä mukaa kun lapset kasvavat alkaa tuntua, että joudun sukupuoleni vuoksi mittelöihin, joista ei ole mitään iloa. Alan olla kotosallakin jo niin kireä tämän ahdistuksen vuoksi, että lapsenikin ovat jo sanoneet, että "miksi äiti sinä olet niin kireä, voisit olla iloinen". En ymmärrä itsekään mistä tämä johtuu, mutta pelkään kaiken menevän "metsään", ja nimenomaan siksi että olen nainen ja joudun kohtaamaan naisia. Oma tyttäriä ja miniöitä.
Alan tuntea liian usein ahdistusta siitä, että olen nainen ja äiti. Minulla on ensinnäkin huonot kokemukset omasta äiti-tytär-suhteesta, jossa oli valtavasti hylkäämistä äidin taholta ja konflikteja. En tunne rakkautta äitiä kohtaan, olen jäänyt niin usein yksin. Sanotaankin, että äiti-tytär-suhde on vanhempi-lapsi-suhteista se raskain ja konfliktintäyteisin.
Toisaalta anoppisuhteenikin oli alussa hyvin raastava: hänellä oli 3 tytärtä ja yksi poika, ja hän oli vielä yksinhuoltaja, jonka puolesta poikansa oli tehnyt paljon miesten töitä. Ahdistuin monen monta kertaa anopin luona, sitten syntyivät lapset ja tunsin vaikka mitä: mustasukkaisuutta kun anoppi "omi" lapseni, huonommuutta kun anoppi osasi kommenteillaan arvostella (mitä mieheni ei edes ymmärtänyt arvosteluksi), riittämättömyyttä. Ja tästäkin suhteesta sanotaan, että anoppi-miniä-suhde on kaikista "in-laws"-suhteista se konfliktintäyteisin ja ahdistavin.
Näiden kokemusten pohjalta minua suoraan sanottuna masentaa ja vihastuttaa. Lapset ovat vielä pieniä ja oikein herttaisia, mutta tuntuu niin suurelta vääryydeltä se, mikä minulla on naisena ja äitinä edessä: tytär tulee arvostelemaan minun kasvatukseni virheet sitten aikanaan, vihaamaan minua, hän tulee "haastamaan minut" tilille osaamattomuudestani, ja poikani vaimo tulee sitten kääntämään poikaa minua vastaan, minkä myötä se poikakin sitten tajuaa että olen ollut itsekäs, huolimaton, tietämätön...
Tiedän, että tämä kuulostaa monelle hyvin kärjistetyltä ja että niitä hyviä äiti-tytär-suhteita on olemassa ja hyviä anoppi-miniä-suhteita. Mutta ahdistaa se, että ajattelen väkisinkin, että sellaisten luominen on vain hyvää tuuria. Jos olisin mies, en putkiaivoillani joutuisi koskaan kohtaamaan vastaavaa. Kuinka helppoa olisikaan istua joulupöydässä ja syödä mussuttaa kinkkua tajuamatta äidin miniälle heittämistä piilopiikeistä mitään!
Tänään on se synkin hetki, olisi lohdullista kuulla edes jotain ajatuksia.
Alan tuntea liian usein ahdistusta siitä, että olen nainen ja äiti. Minulla on ensinnäkin huonot kokemukset omasta äiti-tytär-suhteesta, jossa oli valtavasti hylkäämistä äidin taholta ja konflikteja. En tunne rakkautta äitiä kohtaan, olen jäänyt niin usein yksin. Sanotaankin, että äiti-tytär-suhde on vanhempi-lapsi-suhteista se raskain ja konfliktintäyteisin.
Toisaalta anoppisuhteenikin oli alussa hyvin raastava: hänellä oli 3 tytärtä ja yksi poika, ja hän oli vielä yksinhuoltaja, jonka puolesta poikansa oli tehnyt paljon miesten töitä. Ahdistuin monen monta kertaa anopin luona, sitten syntyivät lapset ja tunsin vaikka mitä: mustasukkaisuutta kun anoppi "omi" lapseni, huonommuutta kun anoppi osasi kommenteillaan arvostella (mitä mieheni ei edes ymmärtänyt arvosteluksi), riittämättömyyttä. Ja tästäkin suhteesta sanotaan, että anoppi-miniä-suhde on kaikista "in-laws"-suhteista se konfliktintäyteisin ja ahdistavin.
Näiden kokemusten pohjalta minua suoraan sanottuna masentaa ja vihastuttaa. Lapset ovat vielä pieniä ja oikein herttaisia, mutta tuntuu niin suurelta vääryydeltä se, mikä minulla on naisena ja äitinä edessä: tytär tulee arvostelemaan minun kasvatukseni virheet sitten aikanaan, vihaamaan minua, hän tulee "haastamaan minut" tilille osaamattomuudestani, ja poikani vaimo tulee sitten kääntämään poikaa minua vastaan, minkä myötä se poikakin sitten tajuaa että olen ollut itsekäs, huolimaton, tietämätön...
Tiedän, että tämä kuulostaa monelle hyvin kärjistetyltä ja että niitä hyviä äiti-tytär-suhteita on olemassa ja hyviä anoppi-miniä-suhteita. Mutta ahdistaa se, että ajattelen väkisinkin, että sellaisten luominen on vain hyvää tuuria. Jos olisin mies, en putkiaivoillani joutuisi koskaan kohtaamaan vastaavaa. Kuinka helppoa olisikaan istua joulupöydässä ja syödä mussuttaa kinkkua tajuamatta äidin miniälle heittämistä piilopiikeistä mitään!
Tänään on se synkin hetki, olisi lohdullista kuulla edes jotain ajatuksia.
