Olen jo pitkään lukenut tätä palstaa sivusilmällä, koska olen itse raskaana ja harkitsen adoptiota vaihtoehtona abortille. Raskaus sai alkunsa ehkäisystä huolimatta ja puoliväkisin - exäni painosti seksiin kännipäissään ja meno oli sen verran rajua, että kondomi repesi, eikä jälkiehkäisypillerikään riittänyt estämään raskautta.
Abortti sopii huonosti arvomaailmaani, ja viime aikoina olen alkanut miettiä, että uskaltaisinko antaa lapseni adoptoitavaksi. Lähipiirissä on vuosia adoptiojonoissa roikkuneita lapsettomia pariskuntia joiden vuoksi mielellään antaisin jollekin mahdollisuuden lapseen. Olen 100% varma, etten tahdo tätä lasta itse pitää enkä tod. sopisi äidiksi.
Vaikka adoption mahdollisuus kiinnostaa, ongelmana on tiedon ja kokemusten puute. Netissä ei tunnu olevan minkäänlaista tietoa tai vertaistukea siitä, mitä adoptio bioäidin kannalta merkitsee, paitsi jenkkiläisiä uskonnollisia sivuja, joilla bioäidit itkevät kadonneiden vauvojensa perään. Kaipaisinkin kokemuksia ja vertaistukea ilman sen kummempaa dramatisointia: tiedän, että päätös on vaikea ja vauvaa saattaa tulla ikävä, mutta lähinnä kiinnostaa nyt käytännön asiat ja saman läpikäyneiden äitien mielenliikkeet.
Lähinnä mietityttää, kuinka ihmiset suhtautuvat selkeästi raskaana olevaan naiseen, joka ei aiokaan pitää vauvaansa. Millaista on kohtelu esim. neuvolassa tai synnytyssairaalassa? Työpaikalla tietysti ämmät alkavat välittömästi juoruta, kun raskaus näkyy, mutta onko kokemuksia siitä, miten esimiehet ovat suhtautuneet vauvalomaan, joka kestääkin vain synnytyksestä toipumisen verran, eli kuukauden tai kaksi? Onko minulla edes laillista oikeutta sellaiseen, jos en aio pitää lasta? Saako mahdolliseen synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen yhteiskunnalta tukea, vaikkei olisikaan vauvaa kainalossa? Pitääkö adoptioon olla hyvä syy tyyliin "olen narkkis" vai voiko vain sanoa, että en koe olevani sopiva tämän lapsen äidiksi? Voiko nainen nykypäivänäkään sanoa, että aikoo antaa tai on antanut lapsen pois leimautumatta karmeaksi ihmishirviöksi? (Ja joo joo, jonkun mielestä varmaan olen ihmishirviö kun ajattelenkaan vauvan 'hylkäämistä' - ihan sama, voin elää mielipiteesi kanssa).
Tuntuu siltä, että abortti olisi helpoin vaihtoehto, etenkin kun tääkin palsta on täynnä ihmisiä, jotka ovat joko katkeria adoptiolapsia ("miksi vanhempani hylkäsivät minut" ) tai ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä adoption kanssa, mutta joista on mukavaa moralisoida ("itse en voisi koskaan antaa vauvaani pois" ). Minä aion nyt kuitenkin joko abortoida tai antaa lapseni pois, joten saisikohan tältä pohjalta jonkinlaista rakentavaa keskustelua plussista ja miinuksista ja käytännöistä aikaiseksi?
Abortti sopii huonosti arvomaailmaani, ja viime aikoina olen alkanut miettiä, että uskaltaisinko antaa lapseni adoptoitavaksi. Lähipiirissä on vuosia adoptiojonoissa roikkuneita lapsettomia pariskuntia joiden vuoksi mielellään antaisin jollekin mahdollisuuden lapseen. Olen 100% varma, etten tahdo tätä lasta itse pitää enkä tod. sopisi äidiksi.
Vaikka adoption mahdollisuus kiinnostaa, ongelmana on tiedon ja kokemusten puute. Netissä ei tunnu olevan minkäänlaista tietoa tai vertaistukea siitä, mitä adoptio bioäidin kannalta merkitsee, paitsi jenkkiläisiä uskonnollisia sivuja, joilla bioäidit itkevät kadonneiden vauvojensa perään. Kaipaisinkin kokemuksia ja vertaistukea ilman sen kummempaa dramatisointia: tiedän, että päätös on vaikea ja vauvaa saattaa tulla ikävä, mutta lähinnä kiinnostaa nyt käytännön asiat ja saman läpikäyneiden äitien mielenliikkeet.
Lähinnä mietityttää, kuinka ihmiset suhtautuvat selkeästi raskaana olevaan naiseen, joka ei aiokaan pitää vauvaansa. Millaista on kohtelu esim. neuvolassa tai synnytyssairaalassa? Työpaikalla tietysti ämmät alkavat välittömästi juoruta, kun raskaus näkyy, mutta onko kokemuksia siitä, miten esimiehet ovat suhtautuneet vauvalomaan, joka kestääkin vain synnytyksestä toipumisen verran, eli kuukauden tai kaksi? Onko minulla edes laillista oikeutta sellaiseen, jos en aio pitää lasta? Saako mahdolliseen synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen yhteiskunnalta tukea, vaikkei olisikaan vauvaa kainalossa? Pitääkö adoptioon olla hyvä syy tyyliin "olen narkkis" vai voiko vain sanoa, että en koe olevani sopiva tämän lapsen äidiksi? Voiko nainen nykypäivänäkään sanoa, että aikoo antaa tai on antanut lapsen pois leimautumatta karmeaksi ihmishirviöksi? (Ja joo joo, jonkun mielestä varmaan olen ihmishirviö kun ajattelenkaan vauvan 'hylkäämistä' - ihan sama, voin elää mielipiteesi kanssa).
Tuntuu siltä, että abortti olisi helpoin vaihtoehto, etenkin kun tääkin palsta on täynnä ihmisiä, jotka ovat joko katkeria adoptiolapsia ("miksi vanhempani hylkäsivät minut" ) tai ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä adoption kanssa, mutta joista on mukavaa moralisoida ("itse en voisi koskaan antaa vauvaani pois" ). Minä aion nyt kuitenkin joko abortoida tai antaa lapseni pois, joten saisikohan tältä pohjalta jonkinlaista rakentavaa keskustelua plussista ja miinuksista ja käytännöistä aikaiseksi?