Mistä tietää mikä on aitoa rakkautta?

Olemme olleet miehen kanssa yhdessä muutaman vuoden ja lapsikin on siunaantunut. Lapsen tulon myötä suhteen laatu on kääntynyt rajuun laskuun ja ilmassa on suorastaan vihamielisyyttä. Jatkuvasti vaan riidellään eikä hellyyttä ole enää ollenkaan. Mistä sen tietää että onko suhdetta enää mahdollista pelastaa? Välillä mietin että rakastanko miestä ihan oikeasti vai olenko hänen kanssaan vain lapsen takia ja sen takia että ero olisi liian suuri elämän muutos. Epäilen myös että mies ei ole minun kanssa oikeista syistä, luulen että hänen motiivi on se että on kohtalaisen säännöllistä seksiä ja muija joka tienaa suht hyvin. Alan epäillä että onko tässä lainkaan kyse rakkaudesta. Ymmärrän että usein suhteet joutuu lujille vauvan tulon myötä mutta missä vaiheessa sen sitten olisi tarkoitus helpottaa? Jos nyt ei tehdä töitä parisuhteen eteen ja välit tulehtuu totaalisesti niin tuskin se rakkaus alkaa taas itsestään kukoistamaan kun lapsi kasvaa. Mistä tietää milloin peli on pelattu? Tuntuu että näemme toisissamme enää vain huonot puolet. Joskus jos iltaisin itkettää rahahuolet ja suhteen huono tila niin menen piiloon itkemään, normaalissa suhteessa kai hakeudutaan puolison kainaloon hakemaan lohtua mutta itse en kykene siihen koska en tunne oloani hyväksi ja henkisellä tasolla turvalliseksi miehen kanssa.

Onko kenelläkään ollut näin huono tilanne ja ajan myötä asiat olisi parantuneet vai onkohan ero väistämättä edessä?

Olemme myös puhuneet näistä asioista miljoonat kerrat ja aina seuraavat pari päivää menee paremmin mutta sitten taas palataan sihen huonoon tilanteeseen, eli ei kehuja, suukkoja tai haleja vaan ainoastaan tiuskimista ja itsekästä käytöstä.

Olo on koko ajan todella surullinen ja elämä on näin todella raskasta, toisaalta raskasta se elämä olisi varmaan sittenkin jos nyt erottaisi..... ei ole elämä helppoa ei...

 

Kuulostaa hankalalta,mutta sanosin,että yrittäkää yrittäkää ja yrittäkää vielä.Hakeutukaa parisuhdekurssille-tai terapiaan.Puhukaa,sitä ei voi tehdä liikaa.Sopikaa vaikka,että joka ilta lapsen nukahdettua juttelette tunnin yhdessä.Tehkää asioita,harrastakaa.Kyllä paljon asioita voi pelastaa,kunhan on valmis tekemään töitä!Tiedän sen kokemuksesta,helppoa se ei ole,mutta mahdollista.Tietty se vaatii molempien sitoutumista ja motivaatiota!Tsemppiä!

 

Kiitos caneli vastauksesta. Yritän vielä jaksaa tämän rankan vauva vaiheen yli jospa sitten meillä olisi enemmän aikaa toisillemme ja löytäisimme toisemme uudelleen.

 

Lyhyesti: sen tietää siitä, että tahtoa löytyy.

Rakkaus on tahtolaji.

Kehuja, haleja ym. pitää muistaa itse antaa, vaikka se joskus onkin vaikeaa eikä yhtään tekisi mieli halata toista. Se on paras tapa muistuttaa myös puolisoa positiivisten eleiden tärkeydestä. Pitemmän päälle voi tietysti sanallisestikin huomauttaa, että minusta tuntuu että minä kehun ja halaan ja sinä et, jos homma menee yksipuoliseksi.

Lapsi hoitoon (vaikkapa päiväunien ajaksi) ja äidin ja isän aikuisaika käyttöön. Tai varaatte viikonlopusta yhden illan aikuisten yhdessä ololle, kun lapsi jo nukkuu ja voitte rauhassa huomioida toisianne vaikkapa punaviinejä maistellen tai muuten yhdessä puuhaten. Aina ei tarvitse käydä syväluotaavia keskusteluja, elokuvan katsominenkin voi olla ihan jees, vaikei se erityisen kommunikatiivistä tai toista huomioivaa olekaan. Siinäkin voi tosin pitää välitauon ja noutaa molemmille vaikka jäätelöä.

Onnea matkaan!

 

Omasta mielestäni jo siinä vaiheessa, jos joutuu miettimään rakastaako toista, on peli aikalailla menetetty. Olen ollut suhteessa, jossa kaikki muuttui, kun vauva tuli. Sukset meni totaalisesti ristiin eikä puhuminen tms tuonut enää mitään tulosta. Yritettiin ja yritettiin, mutta jossain vaiheessa siihen yrittämiseenkin tulee raja vastaan.
Mä suorastaan inhosin nähdä exääni, toivoin vain, että ois tänäänkin pois kotoa. Oli vain enää ne huonot puolet. Ei ollut enää ikävä ja joka asiasta saatiin riita aikaan.

Kannattaa miettiä itsensä kanssa, haluatko tosiaan olla suhteessa vai olisitko onnellisempi yksin.
Toki eron jälkeen tuli ikävä niitä hyviä aikoja, mutta piti vain muistaa, ettei mikään muuttunut.. ei lopulta pystytty edes puhumaan toisille, vasta eron jälkeen puhuttiin, molemmille tuli sellainen huokaus, kun ei tarvinnut olla toisen kanssa enää, hyvä mieli valtasi.

tsemppiä jatkoon..

 

Aidon rakkauden tunnistaa siitä, että yhdessä on hyvä olla, kommunikaatio toimii, viihtyy yhdessä, on kipinä tallella, kunnioittaa toista... ja lista jatkuu vielä. Tärkeimpänä se, että suhteen eteen tekee töitä. Ettei ala pitämään toista itsestäänselvyytenä, arvostaa.

 

Aito rakkaus: toisen kunnioittaminen ja arvostus, fyysinen vetovoima, sekä fyysinen että henkinen läsnäolo, viihtyminen yhdessä, loistava keskusteluyhteys, lämmin tunne sisimmässä. Sellaisen kanssa haluaa vanheta Miehesi pitäisi olla onnellinen, että hänelle on siunaantunut perhe. Yritä keskustella hänen kanssaan rauhallisesti ja rakentavasti, se on aina parempi kuin hyökkäys. Siitä ei tule kuin riitaa. Riita ei auta mihinkään. Jos teillä on ollut rakkautta, niin sen eteen kannattaa taistella. Ei se joka päivä kävele vastaan.

 

Siitä tietää tosiaankin oikean rakkauden tunteen, ettei sitä tarvitse koskaan kyseenalaistaa! Vaikka olisi riitoja ja tottahan joka liitossa on huonoja elämänvaiheita, siitäkin huolimatta sydämessä tuntuu levolliselta. Tunne ei ole puristava eikä ahdistava isonkaan riidan aikana.
Mikään ei tunnu yrittämiseltä, vaan sitä haluaa tehdä toiselle hyvää -> kehua, suukotella, halia jne. Yhdessä oleminen on kivaa, eikä halua olla toisesta erossa pitkiä aikoja.
Minä kehottaisin lähtemään! Meillä on yksi elämä ja tuon perusteella olette tuhoamassa monen ihmisen elämän. Jos laitat puntariin hyvät ja huonot, todennnäköisesti huono vaaka painaa paljon enemmän. Maailma on rakkautta pullollaan, kunhan vain sen oikean tielleen löytää! Ja sen NIIN tuntee kun oikean löytää. Ei sitä tarvitse keneltäkään kysyä, oikeasti! tosi rakkaus ei oikeasti kuole! Toki sitä täytyy hoitaa, se ei ole myöskään itsestään selvyys...
Ottakaa edes aikalisä. Asumusero. Se voisi olla helpompi ja kivuttomampi tapa irtaantua.
Voimia teille!

 

Tämä kuulostaa valitettavan tutulta.. Meillä lapset 5 ja vajaa 2v ja tuntuu et mua oikeestaan vaan ärsyttää toisinaan ku näänki miehen naaman. Ihan vaan sen takia että mä oon pelkkää ilmaa. Mies ei halua musta mitään muuta kun seksiä. Sit kun halut on täytetty ni voi taas hyvillä mielin jättää mut huomiotta pariks päiväks. Keskittyä vaikka pelaamiseen. Ja äskenkin hän tuli sanomaan mulle että haluunko hieronnan illalla..? Ihan vaan sen takia että hän saa pelata.. Tänään hän on sanonu mulle varmaan kaks lausetta ja muuten puuhannut kokoajan jotain muuta. Suukko siellä täällä ei tee onnelliseksi. Tapellaan tästä asiasta todella usein. Ja viimeks hän vaa tokas et ei hän jaksa keskustella.. Tietää että katon aina vaan sormien läpi. Ja aina mä jaksan vaan uskoa muutokseen. Sen pari päivää se jaksaa antaa huomiota mutta sitten se vaan lopahtaa.. Saa nähdä kauanko mä jaksan kattella tällästä.. Takana suhdetta reilu 6v..

 

Luin taannoin kirjoituksen, jossa useamman lapsen isä kirjoitti, että pienten lasten vanhemmilta pitäisi kieltää eroaminen. Ottamatta mitenkään kantaa kenenkään oikeuteen erota ajattelin, että tuossa ajatuksessa on kyllä itua. Lapsen saaminen on sellainen elämänmuutos hormonimyrskyineen, että ei ihmekään, jos toisen naama ärsyttää. Lapsen myötä moni asia muuttuu, ei ole aikaa itselle eikä toiselle kuten ennen, lapsi voi valvottaa ja vanhemmat ovat väsyneitä... Ero on kuitenkin niin iso juttu, että sitä kannattaa miettiä todella tarkkaan. Tilanne voi muuttua, kunhan lapset kasvavat hiukan.

Ptkässä parisuhteessa tulee väistämättä vaikeitakin aikoja. Ajattelisin, että aidon rakkauden tuntee siitä, että vaikka välillä vihaa toista, silti jostain aina löytyy halu yrittää vielä. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys... Uskon täysin, että puolisoonsa voi rakastua uudestaan useitakin kertoja elämänsä aikana. Toista ei voi muuttaa, mutta oman käytöksensä voi. Jos käyttäytyy toista kohtaan siten kuin olisi rakastunut häneen, tunteet seuraavat perässä - ennemmin tai myöhemmin.

Loppujen lopuksi kannattaa yrittää kaikkensa ennenkuin tekee mitään dramaattisia päätöksiä. Yrittää keskustella ilman syyttelyä, kertoa, miltä tuntuu ja antaa toisen tehdä samoin. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta yrityksen arvoista, varsinkin, kun teillä on yhteinen lapsi.

Tsemppiä!

 

Minulla on lapset entisestä avioliitostani,nyt jo nuoria aikuisia. Mutta asuvat kotona,meidän kanssa.
Miehelläni ei ole lapsia ja seurustelun alkuvaiheessa hän jo sanoi heti ettei halua lapsia. Minulle se sopi myös,sillä oma kuopus oli tuolloin täyttämässä 7-vuotta ja halusin elää,nauttia uudesta suhteesta ja elämästäni

Yhteisiä lapsia ei siis ole ja parisuhde voi hyvin,molemmat tiedämme sen omista luonteistamme että jos meillä olisi yhteinen pieni lapsi se olisi juuri tuota jatkuvaa tappelemista ja piste tälle suhteelle,mikä nyt näissä olosuhteissa voi ja kukoistaa hyvin <3

 

Aidon rakkauden tunnistaa siitä, että yhdessä on hyvä olla, kommunikaatio toimii, viihtyy yhdessä, on kipinä tallella, kunnioittaa toista... ja lista jatkuu vielä. Tärkeimpänä se, että suhteen eteen tekee töitä. Ettei ala pitämään toista itsestäänselvyytenä, arvostaa.

Olen samaa mieltä tästä kirjoituksesta! Kaikilla meillä on oma näkemys siitä mitä rakkaus ja onnellisuus on. Fakta on se, että jos tuntuu jos siltä ettei jaksa olla toisen kanssa ja kaikki on huonosti ja miettii onko kyse enää rakkaudesta, niin miksi pakottaa. Miksi pitää itkeä yksin, jos ei ole ketään vieressä halaamassa. Kannattaa miettiä mikä on itselleen tärkeää ja mikä tekee nimenomaan sinut onnelliseksi. Kukaan ei kuitenkaan pysty neuvomaan mikä on oikein ja mikä ei, jos sinusta tuntuu, että jaksat vielä hetken yrittää ja kovasti haluat sitä, niin kaikki keinot käteen. Jos taas tuntuu siltä ettei voimat riitä ja voit paljon paremmin ilman häntä niin ei tarvitse pakottaa itsensä mihinkään!

Rakkautta on mun mielestä myös sitä, että mies tukee kaikissa tilanteissa. Ei pelkästään ylämäessä vaan myös alamäessä, koska lapsen tulo perheeseen on rankkaa kummallekin osapuolelle.

Esimerkiksi, minä en tunne muuta kun puhdasta rakkautta aviomieheeni, sillä hän on pysynyt vierelläni lapsen tulon myötä 24/7, eikä tarvinnut kummempiä miettiä että miten tästä eteenpäin. Raskausvaiheesta alkaean kantoi minut kuin kukkaa kämmenellä, piti huolen mun hyvinvoinnista, ja kun sai kuopuksen käsiin ensimmäistä kertaa synnytys salilla, niin siitä se rakkaus mielestäni vahvistui. Hän on tehnyt kahta työtä jonka ohella hän on pitänyt huolen siitä, että itse saan esim. levätä, hoiti lasta kun mua väsytti rankkien öiden jälkeen, teki ruokaa kun en itse sitä ehtinyt ja jopa siivoski kun on ollut vaikeita päiviä takana. Tästä itse tiedän, että tämä on sitä aitoa rakkautta. Ei tarvinnut kertaakaan miettiä, pelätä, epäröidä miten pärjään kun tietää että toinen puolisko on siinä lähellä.

Ja siis kyse ei tässä tietenkään ole myös siitä, että rakastan miestäni sen takia, että hän auttaa kotitöissä ja askarreissa, vaan myös siitä, että hänellä löytyy se viimeinenkin tippa siihen, että saa katettua minulle illalla illallisen, tai hemmottelee mua kylvyllä, kukilla (pienillä eleillä jotka tekevät päivästäni ihanat) ja ei koskaan ollut sellasta hetkeä etten olis kävelly ohi ilman suukotteluja

 

Parisuhteen pelastaja on minusta puhuminen! Jos ei kaksin saa keskustelua etenemään - kannattaa mennä parisuhde- tai perheterapeutille. Meillä on toiminut se, että ongelmat keskustellaan mäkeen!!! Selvitetty asia on selätetty asia. Tämä on toimivan parisuhteen perusta.

Se, mikä taas on aitoa rakkautta, on hyvin henkilökohtainen kysymys. Jokaisella on omat mielipiteensä ja eri asiat, mitkä sykähdyttää toisessa. Mutta tällä pienellä elämänkokemuksella olen huomannut, että hyvän parisuhteen ja oikean rakkauden erottaa intohimosta ja luottamuksesta. Oikeaa rakkautta sisältävässä parisuhteessa intohimo on jokapäiväistä, luottamus loputonta, voit sanoa ja tehdä mitä vaan, voit olla ihan oma itsesi. Arki on kuin lomaa tai juhlaa! Koko perhe on niin onnellinen! Sellaiselta se minusta tuntuu