Mistä tietää lähteäkö vai jäädä?

Juttele miehesi kanssa erosta. Mitä hän on mieltä? Yrittäkää selvittää asia keskenänne.

 

Täällä hieman samat fiilikset.. Tosin olen päättänyt jo että lähden, koska mies ei lähde. Meillä myös lapsia
Ja tietenkin mietin miten heidän kanssaan tullaan tekemään jne.. Olen miettinyt vuorovko systeemiä mikäli miestä
Kiinnostaa olla lasten kanssa. Saman katon alla en enää voi ja jaksa olla.. Seksiä ei ole ollut 6kk tosin ei minua kiinnostakaan
Moinen enää. Ja kun minä en halua sänkyhommia, mies ei tee kotona mitään. Pelaa ja juo kaljaa. Emme ole nukkuneet samassa sängyssä varmaan vuoteen- kahteen. Riitelemme ja puhumme rumasti toisillemme.. Ei ole lapsille hyväksi tämä ilmapiiri kotona.

 

Täällä on tänään ollut useampikin tällainen aloitus. Ihmisillä on kesällä toiveita ihanasta ja rennosta lomasta, täydellisestä ja antoisasta perhe-elämästä sekä haave tyydyttävästä parisuhteesta. Valitettavasti vaan pienten lasten vanhemmilla on niin monta asiaa mitä pitäisi hoitaa/suorittaa, että tuo parisuhteen hoitaminen jää vähälle tai se on mahdotonta jos lapsia ei saa koskaan minnekään hoitoon...

Kesällä on liikkeellä paljon hymyileviä, nauravia, iloisia ja onnellisia ihmisiä. Rakastuneet kulkevat käsi kädessä, ihmisillä on hauskaa. On aika ymmärrettävää, että jos oma parisuhde ei ole kunnossa, niin kesällä se oikein korostuu, kun näkee ympärillään muiden iloa ja onnea. Jos oikein muistan, niin kesäisin tulee kaikista eniten avioerohakemuksia.

 

Itse aikoinaan istuin teatterissa puolisoni kanssa, näytelmä oli hauska...kaikki nauroi, puolisoni ei. Sillä hetkellä tajusin olevani väärässä seurassa vaikka yhdessä oltiin oltu 12-vuotta. Se teatteri ilta niputti kaikki mitä olin epäillyt. Emme vaan olleet sopivia toisillemme. Erosin...löysin uuden..sain lapsen...olen ihan saatanan onnellinen. Minulla on puoliso joka NAURAA minun kanssa.

 

Itse aikoinaan istuin teatterissa puolisoni kanssa, näytelmä oli hauska...kaikki nauroi, puolisoni ei. Sillä hetkellä tajusin olevani väärässä seurassa vaikka yhdessä oltiin oltu 12-vuotta. Se teatteri ilta niputti kaikki mitä olin epäillyt. Emme vaan olleet sopivia toisillemme. Erosin...löysin uuden..sain lapsen...olen ihan saatanan onnellinen. Minulla on puoliso joka NAURAA minun kanssa.

Onnitteluni, lopputulos kuulostaa tosi hyvältä!

 

Itse aikoinaan istuin teatterissa puolisoni kanssa, näytelmä oli hauska...kaikki nauroi, puolisoni ei. Sillä hetkellä tajusin olevani väärässä seurassa vaikka yhdessä oltiin oltu 12-vuotta. Se teatteri ilta niputti kaikki mitä olin epäillyt. Emme vaan olleet sopivia toisillemme. Erosin...löysin uuden..sain lapsen...olen ihan saatanan onnellinen. Minulla on puoliso joka NAURAA minun kanssa.

Tätä juuri itsekin haluaisin! Olen tiennyt jo kauan ettemme ole hyvä match mutta vauvoja tuli ja elämä jäi tähän, nyt vaan pitäisi uskaltaa ottaa se tärkein askel...

 

No ne lapset on aika oleellinen asia. Kummasta tulisi lähihuoltaja? Vai olisiko viikko-ja-viikko -systeemi? Voisitko ajatella ryhtyväsi itse etävanhemmaksi, jolloin sulla olisi enemmän aikaakin uuden miehen etsimiseen?

Parempi olis varmaan vuoroviikot, niin lapset sais olla yhtä paljon kummankin vanhemman kanssa. Enkä ajatellut sitä uutta "lähteä etsimään" sen kummemmin, itsestään vastaan on kävelleet nuo aiemmatkin, aviomieheni ja häntä edeltänyt teiniaikojen suhde.

 

Parempi olis varmaan vuoroviikot, niin lapset sais olla yhtä paljon kummankin vanhemman kanssa. Enkä ajatellut sitä uutta "lähteä etsimään" sen kummemmin, itsestään vastaan on kävelleet nuo aiemmatkin, aviomieheni ja häntä edeltänyt teiniaikojen suhde.

Mutta kumpikaan vastaan kävellyt ei tehnyt sua onnelliseksi Viikko ja viikko voi olla ihan hyvä, koska lasten kannalta ei ole järkevää kovin montaa vastaantulijaa tuoda lasten eteen ennen sen oikean löytämistä, mutta jää kuitenkin riittävästi aikaa niitä miehiä tapailla.

 

No eihän sitä mistään tiedäkään, se päätös on vain tehtävä. Etukäteen kun ei voi tulevaisuutta ennustaa, päätöksessä on tietysti riskinsä ja ainakin merkittävä vaikutus loppuelämään.

Mutta jos olet suhteessa, jossa ei ole rakkautta, seksiä, aikuisten välistä keskustelua tai onnellisuutta, on sinulla tasan 2 järkevää vaihtoehtoa. Erota tai alkaa yhdessä suhteen toisen osapuolen kanssa parantamaan, korjaamaan, muuttamaan suhdetta, etsimään yhdessä keskusteluyhteyttä, kommunikointia, seksiä, onnellisuutta. Vaatii tietysti toisen osapuolen halun tehdä yhteistyötä. Jos se ei ota onnistuakseen, on tasan yksi järkevä vaihtoehto, erota.

Kai sinä sen ymmärrät, ettei ole kenenkään (ei sinun, puolisosi tai lapsienne) etu, että jämähdätte vain olemaan, vaikka kaikki asiat on päin persettä.

 

[QUOTE="Vieras";28694922]No eihän sitä mistään tiedäkään, se päätös on vain tehtävä. Etukäteen kun ei voi tulevaisuutta ennustaa, päätöksessä on tietysti riskinsä ja ainakin merkittävä vaikutus loppuelämään.

Mutta jos olet suhteessa, jossa ei ole rakkautta, seksiä, aikuisten välistä keskustelua tai onnellisuutta, on sinulla tasan 2 järkevää vaihtoehtoa. Erota tai alkaa yhdessä suhteen toisen osapuolen kanssa parantamaan, korjaamaan, muuttamaan suhdetta, etsimään yhdessä keskusteluyhteyttä, kommunikointia, seksiä, onnellisuutta. Vaatii tietysti toisen osapuolen halun tehdä yhteistyötä. Jos se ei ota onnistuakseen, on tasan yksi järkevä vaihtoehto, erota.

Kai sinä sen ymmärrät, ettei ole kenenkään (ei sinun, puolisosi tai lapsienne) etu, että jämähdätte vain olemaan, vaikka kaikki asiat on päin persettä.[/QUOTE]

Joo, mutta jämähtämisessäkin olis 1 hyvä puoli... Taloudellisestihan meillä menee nyt ihan ok (mutta tämä onkin ehkä sitten ainut asia mikä tässä suhteessa on ok).
Paras olisi tietysti erota ja asua silti yhdessä niinkauan että löytää jonkun uuden jakamaan perheen menot, mutta en ole ihan varma miten tämä mahtais toimia käytännössä

 

Joo, mutta jämähtämisessäkin olis 1 hyvä puoli... Taloudellisestihan meillä menee nyt ihan ok (mutta tämä onkin ehkä sitten ainut asia mikä tässä suhteessa on ok).
Paras olisi tietysti erota ja asua silti yhdessä niinkauan että löytää jonkun uuden jakamaan perheen menot, mutta en ole ihan varma miten tämä mahtais toimia käytännössä

Täh? Niin että isä pihalle ja samantien uusi mies muuttaa sisään? Lapsesi varmaan tulevat kiittämään sinua, huh huh...

 

Mutta kumpikaan vastaan kävellyt ei tehnyt sua onnelliseksi Viikko ja viikko voi olla ihan hyvä, koska lasten kannalta ei ole järkevää kovin montaa vastaantulijaa tuoda lasten eteen ennen sen oikean löytämistä, mutta jää kuitenkin riittävästi aikaa niitä miehiä tapailla.

Eipä tehny, ei
Mut ehkä kolmas kerta toden sanoo?

 

Täh? Niin että isä pihalle ja samantien uusi mies muuttaa sisään? Lapsesi varmaan tulevat kiittämään sinua, huh huh...

No tuo oli vähän vitsi...

 

No tuo oli vähän vitsi...

No näin rupesin arvelenaankin

 

Mulla oli pari vuotta sitten täysin sama tilanne kuin sulla ja mä lähdin. Enkä ole katunut hetkeäkään! Oli 17 vuoden suhde takana, se omistustalo, kolme pientä lasta, talous vakaa jne. En tiennyt miten pärjäisin mutta ahdistus oli niin suuri etten voinut jäädäkään. Rakkaus oli oli poissa jo vuosia. Ja nimenomaan lasten takia lähdin. Hetkeäkään en ole katunut. Koskaan en ole ollut onnellisempi eivätkä lapset tasapainoisempia. Lähtö oli paras päätös jonka olen koskaan tehnyt.

Kuuntele sydäntäsi ja tee päätös sen pohjalta.

 

Eipä tehny, ei
Mut ehkä kolmas kerta toden sanoo?

Tai neljäs tai viides tai kuudes. Pointtini olikin, että lasten ei tarvitse vanhempiensa "kokeiluissa" olla mukana vaan vasta sitten, kun siitä suhteesta tosiaan tulee jotain. Aiemmin tapana ollut "joka toinen viikonloppu etävanhemman luona" -systeemi on tapailuvaiheessa ja seurustelun alussa aika huono juttu, koska läheskään kaikille ei uuden naisystävän tapaaminen pari kertaa kuukaudessa riitä. Siksi olisi hyvä järjestää asiat niin, ettei tarvitse suinpäin ottaa sitä kolmatta, joka kenties ei sitten kuitenkaan tekisi sinua onnelliseksi.

 

Mietin itse samoja muutama vuotta sitten ja lähdin. Yritin kaikkeni suhteen parantamiseks muttei se oikein toiminut, kun toinen ei tullut yhtään vastaan. Sinkkuna oleminen ei ole ollut niin ruusuista kuin kuvittelin. Yh-arki on rankkaa (lapset isällään joka toinen viikonloppu). Tai no pyöritinhän arkea yksin jo suhteen aikanakin, että sinänsä ei mikään muuttunut. Paitsi se, ettei tarvinut turhaan odottaa apua toiselta. Raskainta on se, ettei voi jakaa arjen iloja ja suruja kenenkään kanssa. Alussa oli myös rankkaa katsoa lasten ikävää ja vastailla jatkuvasti kysymykseen "Miksi erositte?". Harrastukset ovat jääneet (ei saa aina lapsenvahtia), teen lyhennettyä työpäivää, miestä en ole löytänyt.

Sitten ne hyvät puolet. Lapset ovat nyt onnellisempia, varsinkin kuopus on oikein "herännyt elämään". Aiemmin oli sulkeutunut ja hiljainen ja kasvoi huonosti. Lapset ovat hyvin käyttäytyviä ja iloisia. Itse olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Arki on ihanaa, saan tehdä mitä haluan tai olla tekemättä. Ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa, ei tarvitse tapella seksistä, ei tarvitse katsella miehen pelaamista tai kaljottelua tai nukkumista, ei tarvitse patistella ketään kotitöihin, saan sisustaa niin kuin haluan, saan mennä minne haluan, tehdä sitä ruokaa mitä haluan, katsoa sen leffan minkä haluan, ostaa mitä haluan. Suhde lapsiin on lämmin.

Minullakin oli yksi ilta, joka katkaisi kamelin selän ja vakuutuin, että ero on ainut vaihtoehto. Voin sanoa, että se eron pohtiminen oli kaikista vaikeinta, pohdin sitä 2 vuotta. Kun päätös oli tehty, asiat etenivät nopeasti ja kahden viikon sisällä olimme jo lasten kanssa muuttaneet pois. Kyllä sen tosiaan tietää, koska on aika lähteä.

Sitten se mutta. Vaikka olenkin itse eronnut, suosittelen silti vielä yrittämään. Olisin halunnut, että lapsillani olisi ehjä perhe. Minusta on väärin lasta kohtaan, että hänen pitää aina ikävöidä toista vanhempaa. Minua, kun on isällään ja isäänsä kun on kotona. Varsinkin vanhempi lapsi (8 v.) kaipaa miestä taloon. Ei tosin varmaan täysin ymmärrä millaista se olisi. Exällä on uusi kumppani ollut jo melkein heti erosta asti. Hän tulee loistavasti toimeen lasten kanssa ja päinvastoin. Uusi on myös exälle paremmin sopiva kuin minä ja tulemme kaikki toimeen ihan ok. Näin hyvin ei kuitenkaan kaikille käy. Pointtini on ehkä se, että elämä eron jälkeen ei välttämättä ole sellaista kuin kuvitteli.

 

Ja se vielä piti lisätä, että uusioperhe ei ole koskaan sama asia kuin ydinperhe.

 

Mulla oli pari vuotta sitten täysin sama tilanne kuin sulla ja mä lähdin. Enkä ole katunut hetkeäkään! Oli 17 vuoden suhde takana, se omistustalo, kolme pientä lasta, talous vakaa jne. En tiennyt miten pärjäisin mutta ahdistus oli niin suuri etten voinut jäädäkään. Rakkaus oli oli poissa jo vuosia. Ja nimenomaan lasten takia lähdin. Hetkeäkään en ole katunut. Koskaan en ole ollut onnellisempi eivätkä lapset tasapainoisempia. Lähtö oli paras päätös jonka olen koskaan tehnyt.

Kuuntele sydäntäsi ja tee päätös sen pohjalta.

Saako kysyä että miten ne rahat sitten saa riittämään?

 

Jep, plus se läheisyys (seksiäkin olis ihan kiva haluta ja saada) ja en usko että näitä em. voi saada ellei jompikumpi meistä häivy. Pari vuotta kokeiltu jo on. Mutta entäs ne lapset?

No miun mielestä voisit ajatella niitä lapsia ensin, ja sitten vasta omia halujasi.
Itse olet tuon miehen valinnut, nyt on aika kantaa vastuu omista valinnoista ja antaa lasten kasvaa kokonaisessa perheessä. Miehen vaihto on itsekäs ja lapsellinen ajatus. Mistä tiedät löytäisitkö edes sitä uutta miestä? Ja miksi oma onnellisuus on pelkästään siitä miehestä kiinni? Etkö ole onnellinen omista lapsistasi?

 

Saako kysyä että miten ne rahat sitten saa riittämään?

Ap on selvästi vanha kunnon golddigger, mikään muu ei tunnu huolettavan kuin että kuka hänet jatkossa elättäää. Mitä jos vaikka ihan itse menisit töihin, niin muutkin yh:t tekee?

 

No miun mielestä voisit ajatella niitä lapsia ensin, ja sitten vasta omia halujasi.
Itse olet tuon miehen valinnut, nyt on aika kantaa vastuu omista valinnoista ja antaa lasten kasvaa kokonaisessa perheessä. Miehen vaihto on itsekäs ja lapsellinen ajatus. Mistä tiedät löytäisitkö edes sitä uutta miestä? Ja miksi oma onnellisuus on pelkästään siitä miehestä kiinni? Etkö ole onnellinen omista lapsistasi?

Tottakai olen onnellinen lapsistani, mutta huolettaa heidänkin puolesta, kun joutuvat kuulemaan jatkuvaa riitelyä ja elämään huonossa ilmapiirissä, eikö olisi mukavampi heidänkin kasvaa kodissa jossa on rauhallista?
Ja toisekseen, olen tehnyt aikoinani huonon valinnan, tiedän, olen yrittänyt elää kunnollista ja kilttiä perhe-elämää, mutta en hetkeäkään ole tuntenut olevani oma itseni, olen pyrkinyt elämään niinkuin muut haluaa. Nyt olen alkanut tajuta, että itse vastaan onnestani, ja mietin, että onko minunkaan pakko sentään koko LOPPUELÄMÄ elää tätä elämää joka ei tunnu omalta. Yksi elämähän tässä vain on, jäänkö marttyyriksi vai etsinkö muuta.

 

Ap on selvästi vanha kunnon golddigger, mikään muu ei tunnu huolettavan kuin että kuka hänet jatkossa elättäää. Mitä jos vaikka ihan itse menisit töihin, niin muutkin yh:t tekee?

En kaipaa tällaisia kommentteja, en kaipaa myöskään elättäjää, minulla on ihan hyvä työ josta saan palkkaakin jopa. Mutta olen aidosti kiinnostunut taloudellisesta pärjäämisestä yh:na ja olisin kaivannut käytännön vinkkejä rahojen riittävyyteen, jos siis asuntokulut tuplaantuisivat ynnä muuta sellaista.

 

Mä olen kahden lapsen työssäkäyvä yh (yhteishuoltajuus). Saan rahaa käteen kuukaudessa n. 2000 €. Se sisältää palkan (80 % työaika), lapsilisät, elatusmaksut ja asumisetuen. Voin sanoa, että pärjään rahallisesti paremmin kuin työttömän exäni kanssa. Voin ostaa mitä haluan (tiettyyn rajaan asti tietysti) ja silti rahaa jää säästöön joka kk. Olen kyllä luonnostani säästeliäs eli en ostele mitään turhaa.

 

Mitä voisit tehdä ihan itse oman hyvinvointisi eteen? Jos nyt unohdetaan toi parisuhde hetkeksi. Miten ois vaikka oma loma Lontoossa? Pitäiskö tuulettaa seksielämää vai sittenkin vain omaa päätä näin ensialkuun?