Y
Yksinäiset
Vieras
Usein saa lukea, että lapsen myötä saa uusia tuttuja ja kavereita. Meille kävi päinvastoin eli lapsen kasvaessa kynnys käydä sellaistenkin sukulaisten luona jossa ennen kyläilin satunnaisesti on kasvanut liian isoksi. Viimevuoden eskarissa lapsi oli tavallisessa ryhmässä avustajan kanssa ja tunsin jääväni todella ulkopuoliseksi kun muut vanhempainyhdistyksessä pitivät talkoita myyjäisiä varten. Minä en voinut osallistua koska lapsi olisi vienyt kaiken huomion eikä tekemisestä olisi tullut mitään. Samoin haikeana kuuntelin kun muut sopivat lasten kyläilyistä ja kiittelivät kaverisynttäreistä, ei tullut ensimmäistäkään kutsua koko vuonna lapsellemme ja oman lapsen synttärit taas ovat kesällä. Ei sillä, että olisin edes tiennyt ketä kutsua koska lapsemme oppi eskari vuonna ryhmästään kahden lapsen nimen mutta ei kuulemma koskaan leikkinyt heidänkään kanssa eikä halunnut heitä kutsua kylään/ ulkoilemaan. Tänä vuonna lapsi on ekalla EMO-luokassa jossa on 6 oppilasta. Muut ovat kovaäänisiä 3. Ja 4. luokkalaisia joita lapsemme arastelee ja lapsemme on ainoa ekaluokkalanen. Ei ole siis tutustunut vielä luokkalaisiinsa mitenkään eikä luokalla ole vanhempaintoimikuntaa tai vastaavaa toimintaa.
Muutamat työkaverit tapaavat lapsien kanssa, käyvät lintsillä, ulkoilemassa jne. Mekin olimme kerran mukana mutta se oli aikalailla katastrofi. Muut aikuiset juttelivat keskenään ja lapset leikkivät keskenään. Minun lapseni ei huomioinut muita lapsia mitenkään vaan roikkui koko ajan minussa kiinni ja jankkasi minua tekemään sitä, tätä ja tota. Noin puoli tuntia meni ihan ok mutta sitten lapsi sai hepulit kun ei päässyt roikkumalla eteenpäin yhdessä kiipeilytelineessä joten loppuajan pyöri maassa kiukutellen ja itkien. Toista kertaa kukaan ei ole pyytänyt meitä mukaan vaikka ovat minun kuullen sopineet menoja. Sama homma jos leikkipuistossa on naapurista tuttuja. Muut lapset koittavat saada lastamme mukaan leikkiin mutta lastamme ei kiinnosta vaan roikkuu minussa kiinni ja repii milloin keinumaan ja milloin kiipeilytelineen luokse. Juttelemisesta muiden aikuisten kanssa ei tule mitään. Tästä syystä kyläilytkin ovat jääneet kun meno on täysin mahdotonta kylässä. Lapsi kerää vieraassa ympäristössä aivan älyttömät kierrokset.
Lapsi sanoo usein kaipaavansa toisista lapsista kavereia mutta sitten ei kumminkaan osaa ottaa heihin kontaktia. En tiedä olisiko hyvä jos voisimme viettää aikaa muiden vastaavassa tilanteessa olevien kanssa mutta en tiedä miten seuraa voisi löytää. Yhdistykset ovat aina tietyn diagnoosin saaneiden lasten perheille, lapsellamme ei ole mitään selkeää diagnoosia vain ainoastaan kehityksen viivästymä ja lausunnoissa mainintaa, että on haasteita siinä, tässä ja tuossa. Minusta tuntuu, että ”normaalissa” seurassa meitä katsotaan nenänvartta pitkin ja olen se äiti joka ei ole kasvattamut lastaan mitenkään kun lapsi juoksentelee kaupassa päättömänä jos en pidä koko aikaa kiinni kun muiden 7 vuotiaat malttavat jo hyvin seistä hetken paikoillaan. Tai muualla lapsen pyöriessä maassa saaden itkuraivareita jos koitan jutella jonkun kanssa. Kylässä keksii kaikki kielletyt paikat ja kiipeää joka paikkaan jos en ole jokaista asiaa muistanut kieltää ja nimetä tarkasti ennakkoon.
Tunnen itseni aika yksinäiseksi vaikka 1-2 kertaa vuodessa näen kavereita ilman lasta. En tiedä onko se vain muutaman ihmisen hehkutusta kuinka mukavaa on kun yhdistyksistä saa vertaistukea ja seuraa itselle ja lapselle kavereita. Olen alkanut kaipaamaan jotain porukkaa jonka seurassa voisimme olla ilman jatkuvaa paheksuntaa. Tuntuu, että lapsemme on väliinputoaja. Ei kykene toimimaan kuten muut samanikäiset mutta sitten taas hänellä ei ole mitään selkeää diagnoosia mikä niputtaisi meidät yhteen jonkun porukan kanssa.
Mistä muut ovat löytäneet seuraa vastaavassa tilanteessa?
Muutamat työkaverit tapaavat lapsien kanssa, käyvät lintsillä, ulkoilemassa jne. Mekin olimme kerran mukana mutta se oli aikalailla katastrofi. Muut aikuiset juttelivat keskenään ja lapset leikkivät keskenään. Minun lapseni ei huomioinut muita lapsia mitenkään vaan roikkui koko ajan minussa kiinni ja jankkasi minua tekemään sitä, tätä ja tota. Noin puoli tuntia meni ihan ok mutta sitten lapsi sai hepulit kun ei päässyt roikkumalla eteenpäin yhdessä kiipeilytelineessä joten loppuajan pyöri maassa kiukutellen ja itkien. Toista kertaa kukaan ei ole pyytänyt meitä mukaan vaikka ovat minun kuullen sopineet menoja. Sama homma jos leikkipuistossa on naapurista tuttuja. Muut lapset koittavat saada lastamme mukaan leikkiin mutta lastamme ei kiinnosta vaan roikkuu minussa kiinni ja repii milloin keinumaan ja milloin kiipeilytelineen luokse. Juttelemisesta muiden aikuisten kanssa ei tule mitään. Tästä syystä kyläilytkin ovat jääneet kun meno on täysin mahdotonta kylässä. Lapsi kerää vieraassa ympäristössä aivan älyttömät kierrokset.
Lapsi sanoo usein kaipaavansa toisista lapsista kavereia mutta sitten ei kumminkaan osaa ottaa heihin kontaktia. En tiedä olisiko hyvä jos voisimme viettää aikaa muiden vastaavassa tilanteessa olevien kanssa mutta en tiedä miten seuraa voisi löytää. Yhdistykset ovat aina tietyn diagnoosin saaneiden lasten perheille, lapsellamme ei ole mitään selkeää diagnoosia vain ainoastaan kehityksen viivästymä ja lausunnoissa mainintaa, että on haasteita siinä, tässä ja tuossa. Minusta tuntuu, että ”normaalissa” seurassa meitä katsotaan nenänvartta pitkin ja olen se äiti joka ei ole kasvattamut lastaan mitenkään kun lapsi juoksentelee kaupassa päättömänä jos en pidä koko aikaa kiinni kun muiden 7 vuotiaat malttavat jo hyvin seistä hetken paikoillaan. Tai muualla lapsen pyöriessä maassa saaden itkuraivareita jos koitan jutella jonkun kanssa. Kylässä keksii kaikki kielletyt paikat ja kiipeää joka paikkaan jos en ole jokaista asiaa muistanut kieltää ja nimetä tarkasti ennakkoon.
Tunnen itseni aika yksinäiseksi vaikka 1-2 kertaa vuodessa näen kavereita ilman lasta. En tiedä onko se vain muutaman ihmisen hehkutusta kuinka mukavaa on kun yhdistyksistä saa vertaistukea ja seuraa itselle ja lapselle kavereita. Olen alkanut kaipaamaan jotain porukkaa jonka seurassa voisimme olla ilman jatkuvaa paheksuntaa. Tuntuu, että lapsemme on väliinputoaja. Ei kykene toimimaan kuten muut samanikäiset mutta sitten taas hänellä ei ole mitään selkeää diagnoosia mikä niputtaisi meidät yhteen jonkun porukan kanssa.
Mistä muut ovat löytäneet seuraa vastaavassa tilanteessa?