A
"AnnaManna"
Vieras
Kyseessä lapsi, joka ala-asteen viimeisellä ja jolla dg neuropsyk. häiriö. Lisäksi hänellä on ilmiselvästi ollut aina uhmakkuushäiriö, jota kuitenkaan ei ole erikseen diagnosoitu, mutta josta on ollut ongelmaa kotona, ei lainkaan koulussa.
Uhmakkuus voi esiintyä esim. niin, että pyydän lasta pukeutumaan, koska kohta on aika lähteä kouluun. Lapsi tulee viereeni ja heilauttaa nyrkin 2 cm päähän silmäkulmastani ja murisee samalla. Se on oikeasti pelottavaa, koska en tiedä, aikooko hän lyödä minua sillä kerralla vai ei. Harvoin lyö enää onneksi, mutta kun sitäkin on sattunut aivan tarpeeksi.En koskaan näytä kuitenkaan pelkoani lapselle, vaan nappasen kädestä kiinni ja olen ehdottoman tiukka aina ja sanon kovalla äänellä että tuollaista käyttäytymistä en hyväksy. Lyömisasiasta olemme lapsen kanssa keskustelleet ummet ja lammet vuosien myötä, hän on ikäisekseen erittäin lahjakas analysoimaan käytöstään ja keskustelemaan tunteistaan. Mutta kun uhmakkuus tulee päälle, se on aina samaa rataa raivoten loppuun saakka ilman ainoatakaan järjen häivää
.
Olemme siis päässeet jo parempaan suuntaan, aiemmin hän löi paljon useammin, mutta minulla on jotenkin tullut aivan mitta täyteen nyt tuota uhkailuakin. Ajatelkaa, melkein kymmenen vuotta päivittäistä lyömistä ja uhkailua, kyllä siinä alkaa olla mehut vähissä. Lääkäri epäilee että lyöminen liittyy siihen, kun lapsi oppi puhumaan vasta n. neljän vanhana, niin tämä lyöminen on ollut sitä turhautumisen purkamista, kun ei ole saanut kommunikoitua. Kuulemma se on jäänyt päälle, että vieläkin kun vihastuu, menee lukkoon eikä osaa kielellisesti esittää turhautumistaan esim huutamalla vaan uhkailee tai jopa joskus lyö.
Tänään minulla oli aivan kamala päänsärky ja tuli jälleen tuollainen nyrkin heristely insidentti aivan pienestä sanomisesta, oli niin lähellä etten läimäyttänyt lasta poskelle. Itsekin säikähdin. Sen kai se tekee, kun voimat vähissä ja saanut tuota uhkailua ja lyömistä kestää niin pitkään... Meillä on onneksi aivan pian tulossa neuropsykiatrilla käynnit, jossa varmaan puimme tätäkin asiaa, mutta eihän tällaiseen mitään pikaista ratkaisua löydy valitettavasti.
Olkaa onnellisia ns. normaaleista lapsistanne, vaikka varmaankin kinastelevat keskenään ja välillä kiristävät pinnaanne. Useimmiten ovat varmaan kuitenkin herttaisia, kivoja ja sellaisia, että heidän tekojaan voi arvata ennalta. Kyllä minäkin ehdin olla onnellinen lapsestamme päivittäin, on iloinen, luova, puhelias, antelias ja herkkäkin lapsi, on rakkain aarre päällä maan. Välillä on vain niin RASKASTA. Itkettää.
Uhmakkuus voi esiintyä esim. niin, että pyydän lasta pukeutumaan, koska kohta on aika lähteä kouluun. Lapsi tulee viereeni ja heilauttaa nyrkin 2 cm päähän silmäkulmastani ja murisee samalla. Se on oikeasti pelottavaa, koska en tiedä, aikooko hän lyödä minua sillä kerralla vai ei. Harvoin lyö enää onneksi, mutta kun sitäkin on sattunut aivan tarpeeksi.En koskaan näytä kuitenkaan pelkoani lapselle, vaan nappasen kädestä kiinni ja olen ehdottoman tiukka aina ja sanon kovalla äänellä että tuollaista käyttäytymistä en hyväksy. Lyömisasiasta olemme lapsen kanssa keskustelleet ummet ja lammet vuosien myötä, hän on ikäisekseen erittäin lahjakas analysoimaan käytöstään ja keskustelemaan tunteistaan. Mutta kun uhmakkuus tulee päälle, se on aina samaa rataa raivoten loppuun saakka ilman ainoatakaan järjen häivää
.Olemme siis päässeet jo parempaan suuntaan, aiemmin hän löi paljon useammin, mutta minulla on jotenkin tullut aivan mitta täyteen nyt tuota uhkailuakin. Ajatelkaa, melkein kymmenen vuotta päivittäistä lyömistä ja uhkailua, kyllä siinä alkaa olla mehut vähissä. Lääkäri epäilee että lyöminen liittyy siihen, kun lapsi oppi puhumaan vasta n. neljän vanhana, niin tämä lyöminen on ollut sitä turhautumisen purkamista, kun ei ole saanut kommunikoitua. Kuulemma se on jäänyt päälle, että vieläkin kun vihastuu, menee lukkoon eikä osaa kielellisesti esittää turhautumistaan esim huutamalla vaan uhkailee tai jopa joskus lyö.
Tänään minulla oli aivan kamala päänsärky ja tuli jälleen tuollainen nyrkin heristely insidentti aivan pienestä sanomisesta, oli niin lähellä etten läimäyttänyt lasta poskelle. Itsekin säikähdin. Sen kai se tekee, kun voimat vähissä ja saanut tuota uhkailua ja lyömistä kestää niin pitkään...
Meillä on onneksi aivan pian tulossa neuropsykiatrilla käynnit, jossa varmaan puimme tätäkin asiaa, mutta eihän tällaiseen mitään pikaista ratkaisua löydy valitettavasti. Olkaa onnellisia ns. normaaleista lapsistanne, vaikka varmaankin kinastelevat keskenään ja välillä kiristävät pinnaanne. Useimmiten ovat varmaan kuitenkin herttaisia, kivoja ja sellaisia, että heidän tekojaan voi arvata ennalta. Kyllä minäkin ehdin olla onnellinen lapsestamme päivittäin, on iloinen, luova, puhelias, antelias ja herkkäkin lapsi, on rakkain aarre päällä maan. Välillä on vain niin RASKASTA
. Itkettää.