Missä menee raja, kuinka paljon on äidin jaksettava

[väsynyt]

Jokainen äiti varmasti haluaa parasta lapselleen! Mutta missä menee se raja, milloin äidin pitää rueta ajattelemaan itseään... Tässä siis minun tarinani:

Haluan lapselleni parasta. Halusin imetyksen onnistuvan, joten en antanut lapselle korviketta (ettei maidon määrä vähene) tai omaa maitoa tuttipullosta tai edes tuttia (ettei tule nännihämmennystä). Missään vaiheessa ei ollut lääketieteellistä syytä antaa lisäruokaa. Vauva ei sitten oppinut imemään muuta kuin tissiä, vaikka 1,5 kk ikäisenä aloin tuttia ja pulloa tarjoamaan.

Vauvamme on erittäin tempperamenttinen tapaus. Sylissä ollessa pahimmat kiukkukohtaukset kuitenkin vähenevät, joten pidän lasta paljon sylissä ja kantoliinassa. Lattialla leikimme myös ahkerasti, mutta vauva ei siellä yksin viihdy. Koen helpommaksi ennaltaehkäistä näitä kiukkukohtauksia kuin tyynnytellä vähän väliä raivoavaa vauvaa. Olen siis melkeimpä koko vauvan valveillaoloajan vauvan kanssa. Kotiöitäkin täytyy tehdä ja ne työt joita en vauva sylissä voi tehdä, teen silloin kun vauva nukkuu päiväunia. Päiväunetkin ovat melko vähäiset 2 tai kolme kertaa päivässä, n.30 min kerta. Omaa aikaa minulla on vain iltaisin, joka sekin kannattaisi käyttää nukkumiseen...

Rakastan vauvaa enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

Vauva on nyt 5kk ja täysimetyksellä. (pikkuhiljaa soseita maistelemme) En ole voinut siis kovin pitkäksi aikaa lähteä tytön luolta, koska muuta ruokkimiskeinoa ei ole ollut käytösä kuin tissi. Vaikka lapsen isä on paljon tekemisissä vauvan kanssa (ja vauva selvästi nauttii isin kanssa leikkimisestä), ei heiltä kahdestaan oleminen oikein suju. Kun vauva saa raivarin, vain minä kelpaan lohduttajaksi. Olen koko ajan kiinni vauvassa ja tuntuu että tulen kohta hulluksi.

Miten paljon äitin pitäisi jaksaa?

Mutta kuitenkin, kun ajattelen mahdollisuutta, että onnistunut imetys vähentäisi vaikka vain parilla prosentilla syöpä- tai sydän- ja verisuonitaudin riskiä niin koen, että se on velvollisuuteni tehdä parhaani.

Missä menee raja?

 

[neukkis]

Pikkuvauvavaihe on rankkaa. Sitten kun lapsi alkaa lähestyä vuoden ikää helpottaa jo paljon. 8-9 kuinen juo jo kivasti mukista ja pääset menemään omissa menoissasi. Jälkikäteen pikkuvauva-aika on lyhyt - onneksi.

 

[mona]

Jokainen äiti varmasti haluaa parasta lapselleen! Mutta missä menee se raja, milloin äidin pitää rueta ajattelemaan itseään... Tässä siis minun tarinani:

Haluan lapselleni parasta. Halusin imetyksen onnistuvan, joten en antanut lapselle korviketta (ettei maidon määrä vähene) tai omaa maitoa tuttipullosta tai edes tuttia (ettei tule nännihämmennystä). Missään vaiheessa ei ollut lääketieteellistä syytä antaa lisäruokaa. Vauva ei sitten oppinut imemään muuta kuin tissiä, vaikka 1,5 kk ikäisenä aloin tuttia ja pulloa tarjoamaan.

Vauvamme on erittäin tempperamenttinen tapaus. Sylissä ollessa pahimmat kiukkukohtaukset kuitenkin vähenevät, joten pidän lasta paljon sylissä ja kantoliinassa. Lattialla leikimme myös ahkerasti, mutta vauva ei siellä yksin viihdy. Koen helpommaksi ennaltaehkäistä näitä kiukkukohtauksia kuin tyynnytellä vähän väliä raivoavaa vauvaa. Olen siis melkeimpä koko vauvan valveillaoloajan vauvan kanssa. Kotiöitäkin täytyy tehdä ja ne työt joita en vauva sylissä voi tehdä, teen silloin kun vauva nukkuu päiväunia. Päiväunetkin ovat melko vähäiset 2 tai kolme kertaa päivässä, n.30 min kerta. Omaa aikaa minulla on vain iltaisin, joka sekin kannattaisi käyttää nukkumiseen...

Rakastan vauvaa enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

Vauva on nyt 5kk ja täysimetyksellä. (pikkuhiljaa soseita maistelemme) En ole voinut siis kovin pitkäksi aikaa lähteä tytön luolta, koska muuta ruokkimiskeinoa ei ole ollut käytösä kuin tissi. Vaikka lapsen isä on paljon tekemisissä vauvan kanssa (ja vauva selvästi nauttii isin kanssa leikkimisestä), ei heiltä kahdestaan oleminen oikein suju. Kun vauva saa raivarin, vain minä kelpaan lohduttajaksi. Olen koko ajan kiinni vauvassa ja tuntuu että tulen kohta hulluksi.

Miten paljon äitin pitäisi jaksaa?

Mutta kuitenkin, kun ajattelen mahdollisuutta, että onnistunut imetys vähentäisi vaikka vain parilla prosentilla syöpä- tai sydän- ja verisuonitaudin riskiä niin koen, että se on velvollisuuteni tehdä parhaani.

Missä menee raja?

samoja tuntemuksia itelläni oli myös.........pulloa ei lapseni ikinä huolinut joten imetin 1 vuotiaaksi kunnes siirtyi tavalliseen maitoon.

 

[vieras]

Onnellinen äiti -> onnellinen vauva. Väsynyt/stressaantunut äiti -> onneton vauva. Riittää että laittaa rajansa siihen mikä itsestä hyvältä tuntuu.

 

[vieras]

Onhan se alku rankkaa. Ei kuitenkaan kannata liikaa pelätä sen vauvan protestointia, vaikka se huutaisi jos poistuisit välillä. Hyvä sen on opetella pärjäilemään isin tai muun hoitajan kanssa, syötät sen hyvin ennen kuin lähdet ja sittenhän se ei tarvi muutamaan tuntiin maitoa, jos lähdet vähäksi aikaa vaikka jumppaan tai shoppaileen. Pian se alkaa popsimaan jo kiinteitä, sitten tissiriippuvuus usein helpottaa. Ala antamaan ruokaa, jota vauva voi popsia käsin, koska useimmat vauvat tykkäävät kun saa itse omin käsin syödä.

 

[no]

No, kaikella kunnioituksella, mä pidän tuota luonnollisena.
Siis sitä että kun se vauva kerran on olemassa, niin mennään sen ehdoilla. Alkuoletus on mulla ollut aina raskautuessa että se vauva tulee tarvitsemaan mua ehkä jopa 24h vuorokaudessa vähintään ensimmäiset kuukaudet.

Se on vaan nukuttava silloin kun saa nukkua ja tehdä ne kotityöt (paitsi ruoka ja muu välttämätön) JOS ehtii ja jaksaa.

Sitä se vauvaelämä vaan on, eikä se loppujen lopuksi kestä kauaa.

Koita jaksaa, äläkä pingota kotitöiden kanssa ainakaan.

 

[Tähtisumu]

Ite imetin ja annoin kaikille lapsille myos pullosta. Jatkoin imetysta kuopuksen kanssa vuoteen eika kenenkaan kanssa ollu imetysongelmia vaikka annoinkin valilla tuttipulloa.

 

[no]

Ja siis joo en mäkään pulloa kieltäisi, jos se helpottaa.