Missä menee " normaalin uhman " raja?

[vieras]

Olen alkanut pohtia, että missä menee ns. normaalin uhman raja. Tuntuu, että 2-vuotiaani ei enää muuta teekään kun pistää minulle hanttiin joka asiassa. Vaatteiden pukeminen on kauheaa, riisua ei saisi, syömisen kanssa pitää huutaa, kieltää ei tietenkään saa jne.. Ja tätä jatkuu päivästä toiseen, tuntuu että elämä ei enää muuta olekaan kuin tuota uhmaa.

Mummolassa lapsi ei kiukuttele ollenkaan samalla lailla.

Onko muilla pahaa uhmaa? Ja onko tuo enää normaalia?

 

[Ole huoleti]

Ihan on normaalia. Välillä on suvantokausia, mutta sitten taas mennään... sitä kestää tonne kouluikään asti.

Mitä rajummin pistät lapselle kampoihin, sen pahemmaksi uhma menee. Ja vaikuttaa myös uniin ja psyykkeeseen. Anna lapselle pukemisen yhteydessä kaksi vaihtoehtoa, joista valita. On hyvä, että lapsi saa päättää edes jostain. Helli, sylittele ja kehu kun toimii oikein.

 

[iines-rosa-leo]

Meil ei tuntuis ihan noin "pahaa" olevan, koska välillä on päiviä ettei uhmaa huomaakkaan. Mutta meillä kiukutellaan ihan samoista asioista. Ruokailun kanssa olen tehnyt sen, että jos ei nätisti syö, sanon, että poistu sitten pöydästä (välillä syö sitten nätisti ja välillä lähtee). Syö varmasti sitten seuraavalla aterialla, kun nälkä kurnii. Ja vaaterumbaan meillä on auttanut se, että antaa neidin kokeilla pukea/riisua itse ja vieressä kehuu/kannustaa/auttaa vaivihkaa. Ja sit kun menee itseltä hermot, menee toiseen huoneeseen, niin neiti menee hämilleen ja tekee sitten mitä pitikin. Valitettavasti minä sorrun liian usein tämän sijaan huutamiseen. Univelkaa pukkaa (kuopus 5 kk), mutta omasta "ilta-ajasta netin ääressä" en raaski silti luopua Voimia sulle ja toivotaan, että tämä tahtovaiheen harjoittelu menee pian ohi....