Tartun nyt vielä kerran tähän aiheeseen, vaikka roinaa tulee varmaan vielä niskaan...
Mielestäni on sääli, jos ihmiset takertuvat äitiyteen niin etteivät osaa mennä elämässä eteenpäin ja ymmärtää, että kaikelle on oma aikansa. On myös tietyllä tavalla itsekästä yrittää edelleen raskautua, vaikka ikää on jo sen verran, että riskit ovat jo huomattavasti kasvaneet. (Jos oletetaan, että on kuitenkin siunattu jo useammalla lapsella.) Lisäksi ajattelen asiaa myös lapsenlapsen näkökulmasta, joka saattaa jäädä paitsi isovanhempien "hömpsöttelyistä", koska isovanhemmilla on oma lapsiperhearki pyöritettävänään.
En teksteilläni tarkoittanut sitä, että vahinkoraskaudet tulisi abortoida vain sen takia, että "mummoikäiset" eivät saa enää tehdä lapsia. Jos vahingossa raskaaksi tulee, on lapsella tällöin ilmeisesti kova halu päästä tähän maailmaan. Tarkoitan vain sitä, että ennen kuin suunnitellusti lähtee lapsia yrittämään, tulisi asiaa miettiä myös muiden osapuolten kannalta. Miten se vaikuttaa jo olemassa olevien lasten elämään, vanhempien parisuhteeseen, tulevan "iltatähden" elämään?
Mummoutumisella en todellakaan tarkoittanut sitä, että nelikymppisenä pitäisi jämähtää keinutuoliin kutomaan sukkaa ja odottamaan tulevia lapsenlapsia. Tarkoitin vaan sitä, että elämässä on muutakin kuin lapsiperhearki. Tarkoitin sitä, että omien lasten ja lastenlasten välissä on varmasti ihan mukava huokaista hieman. Nauttia riippumattomuudesta, omasta ajasta, seesteisestä elämänvaiheesta ja siitä että on usein on varaa ja resursseja tehdä jotakin mistä on, lasten ollessa pieniä, joutunut vain haaveilemaan...
