P
piiiiiitkä viesti
Vieras
Kyselin vähän jo mielipiteitä aikaisemmin syksyllä tilanteestani.
Palasin töihin 3 lapsen yhna vajaa kaksi vuotta sitten. Työ on vaihtunut tänä aikana 3 kertaa, koska alamme on naisvaltainen, akateeminen, huonosti palkattu ja pätkätöinen. Olin eronnut jo aiemmin, mutta vuodet narsistin kanssa olivat tehneet minusta todella itkettyneen ja heiveröisen raunion. Terve ja vahva en ole vieläkään, mutta yritän kovasti selvitä.
Työ on erittäin haastavaa ja vaikeaakin. Uudet työt on aina pitänyt opetella yksin, ilman perehdytystä. Työmatkaa on kaksi tuntia päivässä. Lasten kanssa mitään apua ei ole, eikä tukijoukkoja.
Vajaa vuosi sitten tapasin hienon miehen työpaikalla. Hänen kanssaan on ollut hyvä olla. Koskaan ei miehen kanssa ole tuntunut sellaiselta. Kaikki voisi siis olla hyvin, mutta ei sittenkään...
Minä en saa yhdistettyä edes työtä ja lapsia suosiolla. Riittämätön olo on koko ajan. Taloudellista pakkoa töissä ei olisi käydä, mutta olin pitkään kotona ja jos koskaan haluan olla enää työelämässä, on palautuminen tapahduttava nyt. Haluaisin näyttää myös lapsille normaalia esimerkkiä, isä kun on paatunut ja työtön, eikä hoida mitään asioita kunnolla.
Myöskään parisuhteelle ei sitten löydy aikaa suosiolla, mutta mies haluaa ja tarvitsee sitä. Itse en ole varma, mitä tarvitsisin kaikista eniten. Hän tuntuu olevan parasta mitä minulle on ihmissuhderintamalla tapahtunut koskaan, mutta hän ei pysty odottamaan, että elämäntilanteeni tasaantuisi ja muutenkin koen, että hän vähättelee jaksamisongelmiani. Hänen neuvonsa on vain relata ja tehdä vähemmän.
Miehellä on oma haastava työnsä ja omat lapset joka toinen viikko, enkä haluakaan häntä arjessani auttamaan. En halua olla kiitollisuudenvelassa kenellekään. Toisaalta mies on mukavuudenhaluinen, eikä halua olla niin "kiinni" pakollisissa hommissa kuin mitä minä olen töissäni ja arjessani.
Mies haluaisi, että järjestäisin aikaa kahdestaan ja saattaa olla, että sitä haluaisin itsekin. Lapsivapaata minulla ei ollut kotonaolessani koskaan tuntiakaan, mutta silloin tällöin voisin nyt viettää aikaa miehen kanssa kaksin, vaikken sellaista aiemmin ole kaivannutkaan. Se olisi kuitenkin vain silloin tällöin. Mies on myös väläytellyt haluavansa muuttaa joskus saman katon alle. Minä pelkään ajatusta uusperheestä enkä halua lapsille muutoksia. Heillä on kuitenkin perusturvallinen kotiympäristö. Minulla on vahva olo siitä, että mies ei kestä arkea tai ainakaan sellaista arkea, jossa olisi yllätyksiä, vastoinkäymisiä, esiteiniangstia, uhmailua tai vaikkapa vain sitä, että joku olisi noussut väärällä jalalla ylös.
Mies ei auta minua arjessani, vaan vähättelee pyykkihuollon tarvetta, ihmettelee, kuinka en saa kolmen lapsen taloutta pysymään paremmassa järjestyksessä ja meinaa, ettei työnikään nyt niin kummoista ole, etteikö siitä selviäisi. Hänelle toisaalta on raskasta, jos on niin paljon hommia, ettei pysty iltaisin katsomaan kolmea tuntia televisiota tai jos täytyy tehdä lumitöitä. Hänelle on myös raskasta ajaa autolla 40 minuuttia päivässä, kun minä ajelen kaksi tuntia vähintään.
Jotenkin tuntuu, että pitäisi antaa tämän(kin) ihmissuhteen mennä. En ole koskaan saanut yhtään ihmissuhdetta toimimaan ja vaikka nyt tuntuisi olevan järkevä, elämänhallintaakin osaava, välittävä mies, en saa palikoita sittenkään järjestykseen. Mies kaipailee kahdenkeskistä aikaa, minä kaipaan aikaa, jolloin saisin kotihommia ja rästitöitä edistettyä. Sitten tosin olen kohta taas yksin, kun en osaa kai priorisoida oikein. Noita tekemällä arkemme kuitenkin sujuisi mukavammin, eikä olisi ihan niin riittämätön olo.
Mitä sinä tekisit?
Palasin töihin 3 lapsen yhna vajaa kaksi vuotta sitten. Työ on vaihtunut tänä aikana 3 kertaa, koska alamme on naisvaltainen, akateeminen, huonosti palkattu ja pätkätöinen. Olin eronnut jo aiemmin, mutta vuodet narsistin kanssa olivat tehneet minusta todella itkettyneen ja heiveröisen raunion. Terve ja vahva en ole vieläkään, mutta yritän kovasti selvitä.
Työ on erittäin haastavaa ja vaikeaakin. Uudet työt on aina pitänyt opetella yksin, ilman perehdytystä. Työmatkaa on kaksi tuntia päivässä. Lasten kanssa mitään apua ei ole, eikä tukijoukkoja.
Vajaa vuosi sitten tapasin hienon miehen työpaikalla. Hänen kanssaan on ollut hyvä olla. Koskaan ei miehen kanssa ole tuntunut sellaiselta. Kaikki voisi siis olla hyvin, mutta ei sittenkään...
Minä en saa yhdistettyä edes työtä ja lapsia suosiolla. Riittämätön olo on koko ajan. Taloudellista pakkoa töissä ei olisi käydä, mutta olin pitkään kotona ja jos koskaan haluan olla enää työelämässä, on palautuminen tapahduttava nyt. Haluaisin näyttää myös lapsille normaalia esimerkkiä, isä kun on paatunut ja työtön, eikä hoida mitään asioita kunnolla.
Myöskään parisuhteelle ei sitten löydy aikaa suosiolla, mutta mies haluaa ja tarvitsee sitä. Itse en ole varma, mitä tarvitsisin kaikista eniten. Hän tuntuu olevan parasta mitä minulle on ihmissuhderintamalla tapahtunut koskaan, mutta hän ei pysty odottamaan, että elämäntilanteeni tasaantuisi ja muutenkin koen, että hän vähättelee jaksamisongelmiani. Hänen neuvonsa on vain relata ja tehdä vähemmän.
Miehellä on oma haastava työnsä ja omat lapset joka toinen viikko, enkä haluakaan häntä arjessani auttamaan. En halua olla kiitollisuudenvelassa kenellekään. Toisaalta mies on mukavuudenhaluinen, eikä halua olla niin "kiinni" pakollisissa hommissa kuin mitä minä olen töissäni ja arjessani.
Mies haluaisi, että järjestäisin aikaa kahdestaan ja saattaa olla, että sitä haluaisin itsekin. Lapsivapaata minulla ei ollut kotonaolessani koskaan tuntiakaan, mutta silloin tällöin voisin nyt viettää aikaa miehen kanssa kaksin, vaikken sellaista aiemmin ole kaivannutkaan. Se olisi kuitenkin vain silloin tällöin. Mies on myös väläytellyt haluavansa muuttaa joskus saman katon alle. Minä pelkään ajatusta uusperheestä enkä halua lapsille muutoksia. Heillä on kuitenkin perusturvallinen kotiympäristö. Minulla on vahva olo siitä, että mies ei kestä arkea tai ainakaan sellaista arkea, jossa olisi yllätyksiä, vastoinkäymisiä, esiteiniangstia, uhmailua tai vaikkapa vain sitä, että joku olisi noussut väärällä jalalla ylös.
Mies ei auta minua arjessani, vaan vähättelee pyykkihuollon tarvetta, ihmettelee, kuinka en saa kolmen lapsen taloutta pysymään paremmassa järjestyksessä ja meinaa, ettei työnikään nyt niin kummoista ole, etteikö siitä selviäisi. Hänelle toisaalta on raskasta, jos on niin paljon hommia, ettei pysty iltaisin katsomaan kolmea tuntia televisiota tai jos täytyy tehdä lumitöitä. Hänelle on myös raskasta ajaa autolla 40 minuuttia päivässä, kun minä ajelen kaksi tuntia vähintään.
Jotenkin tuntuu, että pitäisi antaa tämän(kin) ihmissuhteen mennä. En ole koskaan saanut yhtään ihmissuhdetta toimimaan ja vaikka nyt tuntuisi olevan järkevä, elämänhallintaakin osaava, välittävä mies, en saa palikoita sittenkään järjestykseen. Mies kaipailee kahdenkeskistä aikaa, minä kaipaan aikaa, jolloin saisin kotihommia ja rästitöitä edistettyä. Sitten tosin olen kohta taas yksin, kun en osaa kai priorisoida oikein. Noita tekemällä arkemme kuitenkin sujuisi mukavammin, eikä olisi ihan niin riittämätön olo.
Mitä sinä tekisit?