Minun tarinani

Kun itse koin keskesnmenon kaipasin ihmisten "tarinoita" luettavaksi... en tiedä miksi. Oman tarpeeni ajamana päätinaloittaa tällaisen ketjun (tosin näin jälkeen päin) johon kaikki halukkaat voivat kirjoittaa oman tarinansa. Toivon tästä olevan apua kokemuksestaan toipuville.

Voimia kaikille! :hug:

 

Miksi meille kävi näin?

Tiistai 2.5.2006: Olimme mieheni kanssa tulossa pyykkituvasta kun olimme päättäneet pitää kunnon pyykkitalkoot tulevan muuton takia. Olimme juuri saaneet koneet käyntiin ja asunnon oven kiinni kun tuntui masussa ikävä nipistys. Sanoin kullalleni "nyt masukki tykkää kyttyrää jostain". Menin vessaan ja huomasin valkovuodon oleva veristä. Kerroin miehelleni heti ja hän totesi, että meidän pitäisi soittaa päivystykseen ja niin tehtiin. Käskivät tulla heti käymään kello oli tiistai iltapäivällä 16:30.

Muutama tunti siellä odoteltiin. Vuoto tuli tunti tunnilta runsaammaksi ja siinä vaiheessa kun lääkärinpakeille päästiin olivat kivut jo kovat ja vuoto kirkasta ja runsasta. Lääkäri totesi, ettei voi tehdä muuta kuin lähettää meidät lähimpään keskussairaalaan, jossa ei tapahtuisi mitään kuin vasta seuraavana aamuna. Hän ehdottikin että menisimme kotiin yöksi ja aamulla vasta sairaalaan. Niin teimme...

Yö oli hirveä. Kivut eivät antaneet juurikaan nukkua ja se vähä mitä nukuin jouduin katselemaan hirvittäviä painajaisia keskenmenosta. Mies raukka nousi keskellä yötä ja yritti tehdä kaikkensa auttaakseen minua mutta eihän mitään oikein voinut tehdä. Aika mateli hitaammin kuin koskaan.

Keskiviikko 3.5.2006: Aamulla varhain lähdimme sairaalaan pieni toive sydämessä, että tästä selvittäisiin säikähdyksellä olihan tämä ensimmäisemme emmekä kumpikaan tienneet mikä kuuluu asiaan ja mikä ei.

Lähete oli äitiyspolille, jonne meitä ei kuitenkaan huolittu vaan meidät ohjattiin naistentautien polille koska olin vasta 9. viikolla. Siellä odoteltiin taas muutama tunti kun lääkärit sattuvat olemaan osastopalaverissa juuri keskiviikkoaamuisin.

Kun lääkäri vihdoin kutsui meidät sisään ei hoitaja meinannut laskea miestäni sisään mutta pidin pääni. Tarvitsin häntä ja olimmehan olleet kaikilla aikaisemmilla raskauteen liittyvillä neuvola ja lääkärikäynneillä yhdessä.

Tutkimukset tekivät niin kipeätä, ettei mikään ikinä mutta silti kun kuva ilmestyi ultran ruutuun pieni ääni sisälläni hoki "kyllä se masukki siellä kohta näkyy kun lääkäri vaan saa sen härvelin kohdalleen" Mutta ei. Lääkäri määräsi minut kylmän rauhallisesti siirtymään heti osastolle ja kaavintaan vielä samana päivänä.

Siirryimme osastolle itkuisina molemmat ja siitä alkoi ehkä elämäni pisin aamupäivä. Osastolle tulohaastatteluun jouduin menemään yksin mutta muuten sain olla mieheni kanssa mikä oli todella hienoa. Pelkäsin, että hänet ajettaisiin pois kun ei ollut vierailuaika. Ei hän paljonkaan voinut tehdä mutta saimmepa surra yhdessä.

En muista paljonkaan tuosta päivästä. Mieleeni on syöpynyt vain ne hetken juuri ennen leikkaussaliin menoa kun minulle tultiin kertomaan, että nyt olisi aika mennä vessaan koska pian minut haettaisiin saliin. Laahustin valtavissa sairaalaan vaatteissa vessaan ja istahdin pöntölle verta valui paljolti kuten odotinkin mutta sitten minusta tuli ulos verinen möykky. Pitelin sitä hetken kämmenelläni ja pian aloin ymmärtää mikä se oli. Olisin halunnut huutaa ja kiljua. Kaatua maahan ja jäädä siihen makaamaan yhtä elottomana kuin lapseni. Mutten voinut tehdä sitä miehelleni. Ahdistuksen sekaisin tuntein huudoin lapseni viemäriin (.mitä nyt kadun. Miksen vienyt sitä hoitajalle? Olisin ehkä joskus saanut tietää mikä oli vialla.) Pesin kädet ja menin odottelemaan noutajia takaisin huoneeseeni, jossa mieheni odotti. Sain kai kyyneleiden lomasta sanottua: "se tuli ulos" kun hoitajat tulivat hakemaan minua. En koskaan unohda itkuisen mieheni kasvoja kun hän katseli sänkyni katoavan osaston ovista. Hän oli niin kovin urhea vaikka näin miten häneenkin sattui.

Minut vietiin hereillä saliin ja kiinnitettiin jaloista operaatiopöytään. Se oli sellainen gynenpöytä jossa jalkapukit oli korkeammalla kuin yleensä ja jalkatukien tilalla oli suuret mustat kiristysvöillä varustetut saappaat, joihin jalkani köytettiin tukevasti. Tippa laitettiin käteen ja nukutusaine. Muuta en sitten muista.

Heräämisestäkään en muista mitään. Siitä oikea ihminen olisi kertomaan mieheni, joka odotti minua osastolla kun minut sinne nukkuvana takaisin tuotiin. Hän sai kuulemma olla vierelläni kun heräsin.

Vielä samana iltana minut kotiutettiin kun olin syönyt ja käynyt vessassa. Olo oli fyysisesti yllättävän hyvä. Vastoin sairaalan sääntöjä ajoin itse sairaalalta kotiin autolla muutaman kilometrin. Henkisesti olo oli usvainen, suorastaan epätodellinen. Toisaalta helpottunut, että asiat hoituivat niin nopeasti, toisaalta en ollut edes alkanut ymmärtää mitä oli tapahtunut. Vasta seuraavana päivänä todellisuus iski. Olin menettänyt lapseni!

 

Tapahtui toukokuussa -06.

Menin rakenneultraan yksityiselle lääkärille rv:lla 19+0. Mies ei päässyt mukaan, koska oli työmatkalla.

Juteltiin ensin lääkärin kanssa niitä ja näitä sitten alettiin kuvaamaan. Lääkäri mittaili ja kuvaili ja arvasin kyllä heti, ettei kaikki ole kunnossa. Olin kai sen tiennyt sisimmässäni jo jonkun aikaa. Lopulta lääkäri sanoi, että hänestä näyttää, että lapsi on menehtynyt.

Ystävällinen lääkäri hoiti samantien lähetteen keskussairaalaan, soitti taksin ja saattoikin vielä autoon. Eikä kirjoittanut laskua.

Soitin miehelle, joka lähti hetimiten ajamaan kotia kohti 300 km:n päästä. Äitiyspolin odotushuoneessa päätin, etten enää koskaan hanki lapsia. Lapsi olisi ollut meille neljäs. Olin varma, että lapsessa on ollut jotain pahasti vialla-

Lopulta päästin osastolle, jossa synnytys käynnistettiin kl o16 ja muutaman tunnin supistusten jälkeen pieni poikavauvamme syntyi puolen yön aikaan. Lapsi oli täydellinen kaikkine sormine ja varpaineen. Napanuora oli kiertyneenä kaulan ympärille ja oli todennäköisimmin pysäyttänyt verenkierron ja aiheuttanut lapsen menehtymisen.

Seuraavana päivänä pääsin kotiin perheeni luokse. Itkimme esikoistyttären kanssa yhdessä menetettyä lasta ja pikkuveljeä, jota emme koskaan tuntisi.

Päivä päivältä kyyneleet ehtyivät ja elämä alkoi pikkuhiljaa tuntua jälleen elämisen arvoiselta, eikä neljännen lapsen hankkiminenkaan enää tuntunut ehdottomasti poissuljetulta asialta.

Tällä tarinalla onkin onnellinen jatko, ainakin toistaiseksi. Olen nimittäin uudelleen raskaana ja neljättä lastamme odotetaan syntyväksi toukokuun lopulla, jos sinne saakka päästään. Edelleen tämän asian miettiminen ja siitä kirjoittaminen saa itkemään, enkä tiedä tuleeko sitä päivää, ettei niin käy.

En ikinä unohda sitä pientä poikaa, joka ei kohtalon oikusta saanut syntyä.

Kiitos, kun jaksoitte lukea.

 

Olin koulutuksessa 300km päässä kotoa. Olin niin onnellinen kun ajattelin, että pikkukakkonen köllöttelee mahassa ja olo oli todella hyvä. Koulutukseni oli tarkoitus kestää viikon. Ensimmäinen päivä meni hienosti, koulutus mahtava ja oppilaat. Meille tuli heti hyvä yhteishenki.Naurettiin ja pidettiin hauskaa.Jännää, että niin pian tutustuu. Kerroinkin muutamalle onnellisena, että olen raskaana ja mahakin jo näkyi.Se oli kasvanut yllättävän nopeaan,viikkoja oli vasta 8.
Toisena päivänä ennen viimeistä tuntia, kävin vessassa. Huomasin vuotavani kirkasta verta, olin aivan kauhuissani. Muutama jotka olivat vessan ulkopuolella kerroin asiani ja juoksin äkkiä kämpälle, olin shokissa ja itkin. Soitin miehelleni, joka yritti rauhoitella ja tilasi minulle lääkärin 300km päästä ja laittoi tekstiviestinä taksin numeron, etsi tiedot netistä.
Itku kurkussa menin tkhon, ei nyt, ei minulle, voi Jumala anna minun pitää lapseni!
Tkssa lääkäri oli jotenkin tyly. Näitä nyt sattuu, voi olla keskenmeno. Ei voinut laittaa minua jatkotutkimuksiin, kun en ollut paikkakuntalainen! Toivotteli vaan hyvää opiskeluviikkoa ja sanoi, että sitten voin tulla takaisin, jos kivut oikein kovat. Olin aivan hämmentynyt tilanteessa, aivan kamalaa!
Kun soitin taksia sairaalan pihasta, en osannut sanoa kummassa terveyskeskuksessa olen, kun niitä oli paikkakunnalla kaksi. Onneksi lenkkeiliä tuli vastaan ja sain häneltä kysyttyä. Olin varmaan kamalan näköinen meikit levinneenä ja eksyksissä. Piti minua varmaan humalaisena, mutta osasi sanoa missä olen.
Soitin miehelleni ja hän sanoi, että haen sut pois sieltä, kun ei siellä mitään apujakaan saa. Soitin äidille itkien mikä tilanne ja äiti meni heti meille hoitamaan 2vuotiastamme ja mieheni lähti kaverinsa kanssa minua hakemaan. Olin nimittäin omalla autolla koulutuksessa. Isä oli tankannut autonsa ja käski mieheni sillä hakea.
Yöllä 11 aikaan lähdimme takaisin kotia kohden, sain vähän mieltäni takaisin, kun oli kulta rinnalla ja kuunteli.
Verinen vuoto jatkui, mutta ei kipuja.
Olimme yöllä 3aikaan kotona. Poika sen verran havahtui unestaan ja sanoi:äiti kotona, isi hakenut ja jatkoi unta.
Seuraavana päivänä menimme äitipolille ja siellä ultrassa huomattiin kaksi pussia, toisessa sydän löi.
Meille annettiin toivoa, että tämä toinen olisi poistunut ja toinen jäisi. Olin viikon sairaslomalla, verenvuoto teki olon heikoksi. Oli piinaava viikko odotella ja toivoa ja varautua pahinpaan ja ja taas toivoa. Perjantai päivänä oli ultra ja kohtu ihan tyhjä!Molemmat tulleet pois!
Purin huultani, etten itkisi,lääkäri oli mukava, mutta halusin vain päästä pois äkkiä. eihän näin voi meille käydä, eihän, meidän lapsemme,ei tämän näin pitänyt mennä! Pääsin autolle ja itkin ja itkin, jotenkin vain ajoin kotia 50km päähän. Mies ei päässyt mukaan, kun poikamme oli 39 kuumeessa kotona. Tuntuu vieläkin 2viikon jälkeen, että aivan kuin nytkin olisin kirjoittanut jostakin toisesta ihmisestä, en vieläkään usko että näin on tapahtunut meille. Meillä ei raskaudet ole lähteneet helposti alulle ja taas ollaan alkupisteessä. Pelottaa, että tämä tapahtuu uudelleen...Silti kovasti toivoisin vielä tulevani raskaaksi, mutta jos....

Suru ja kaipaus on kova, mutta pakko puskea eteenpäin jo ihanan ja rakkaan poikamme takia.

 

Murheellisia tarinoita..itseäni kanssa jostain syystä "helpottaa" lukea muiden samassa tilanteessa olleiden tarinoita. Tietää, ettei todellakaan ole asian kanssa yksin. Tässä minun kokemukseni:

Olen 37-vuotias ja en ole koskaan aikaisemmin ollut raskaana. En ole käyttänyt ehkäisyä vuoden -94 jälkeen. Olemme käyneet mieheni kanssa lapsettomuustutkimuksissa, laparoskopiassa ym. ja ei mitään syytä ole löytynyt. Hoidoissa emme ole olleet, jotenkin uskoimme kohtaloon tässä asiassa, tulee jos on tullakseen. No, vuodet meni ja eipä vaan raskautta tullut. Niinpä olin tietoisesti ja aktiivisesti unohtanut vauvahaaveet..

Yllätys olikin sanoinkuvaamaton, kun kesäkuussa olin yllättäen raskaana. Kuukautiset olivat myöhässä jo useamman päivän, mutta en osannut epäilläkään raskautta - miten olisinkaan, kun olen jo vuosia ajatellut, etten voi tulla raskaaksi. Kun kuukautisten piti alkaa oli vähäistä ruskeaa vuotoa (mikä neuvolan tätin mukaan oli ihan yleistä, eikä kannata huolestua). Loppujen lopuksi kuitenkin oli pakko käydä hakemassa apteekista raskaustesti tai oikeastaan 2, ihan vain varmistaakseni, että hormoonihäiriö oli nyt päällä tai sitten aikaiset vaihdevuodet..Olin jostain naistenlehdestä lukenut, että esimenopaussioireet voi alkaa jo alle 40-vuotiaana. Mutta tikkuun tärähtikin tosi vahva plussa ja itkulta ja naurulta ei meinannut tulla loppua. Minusta äiti? Aamulla pissasin uudelleen tikkuun, ja pakkohan se oli uskoa. Raskaana olin ja vahvasti. Mieskin kulki hymy korvissa sen jälkeen. Olipa elämä järjestänyt meille suurimman mahdollisen yllätyksen!

Oli ihana mennä töihin tällaisen suuren salaisuuden kanssa, kesälomaan oli vielä viikkoja aikaa, mutta aika meni kuin siivillä ja voin suhteellisen hyvin. Hymyilin (sisäänpäin) varmasti enemmän kuin koskaan. Minulla oli ihana salaisuus! Paino tosin nousi vähän ja mahaa turvotti, ja kaikki ihmiset haisi tosi pahalta. (heh) Lenkillä käydessäkin haistoin kaikkien vastaantulevien ihmisten "tuoksut". Pahoinvointikin pysyi jotenkuten hallinnassa ja sitä mukaa kun vartalo muuttui ja alkoi näyttää enemmän raskaana olevan naisen vartalolta (rinnat kasvoi hurjasti jne.), tuntui jo ihan todelliselta, että vauva on sitten meille tulossa. Meille! Me höpsöt mietittiin "pojalle" jo nimeä ja naureskeltiin, että sattuu pian syntymään samana päivänä kuin miehelläni on syntymäpäivä. Neuvolassakin kaikki näytti menevän terkkarin mielestä hyvin, tosin ultraa ei oltu tehty vielä alakautta (meidän kunnassa eka ultra viikolla 13 eteenpäin), joten varasinkin ensimmäiseksi ultraksi yksityiseltä niskapoimu-ultran 12+risat viikolle. Sitä ei ehtinyt koskaan tulla..

Elokuun 6. päivä sunnuntainä päätimme lähteä pienelle kesälomaretkelle lähikaupunkiin. Oli kaunis helteinen kesäsää ja vaikka aamulla kärsin pienistä vatsavaivoista, luulin sen kuuluvan asiaan. hieman tuli taas tuhruakin, mutta en huolestunut ihan hirveästi, koska sitä oli alussakin hieman. Valitettavasti mahakipu yltyi päivän aikana ja alkoi tuntua enemmän ja enemmän menkkakivuilta. Edellisellä viikolla olin tuntenut ja ihmetellyt miten napaa omituisesti "kutitti" ja koko ajan pissitti, mutta ajattelin kohdun jo laajenneen vain niin paljon, että pissitti enemmän. (minulla on lisääntynyt pissittäminen muuten AINA pms-oire.) Mutta kun neuvolan tätsykin sanoi kohdun olleen jo ison ja "kohollaan", en tosiaan ollut huolissani. Vaavi siellä vain kasvoi pikkuhiljaa.

Iltapäivällä kivut yltyivät ja vuoto muuttui vähän veriseksi, yritin niellä kyyneleitä ja toivoin, että kaikki menee vielä ohi. Kävimme pienellä kävelyllä ja ajelemassa autolla, mutta kivut tuntui vaan yltyvän entisestään. Pääsimme takaisin hotellille ja arvasin että nyt on paha tilanne, kun alkoi tulla normaalia tosin niukkaa kuukautisvuotoa. Niinpä lähdimme illalla kesken kesäretken (ja maksetun hotellin) ajamaan kotiin päin, onneksi mieheni oli niin fiksu ja sanoi, että nyt mennän kotiin, jos tulee vaikka sairaalareissu. (Olin onneksi hakenut päivällä isoja siteitä kaupasta, pelkäsin jo pahinta, mutta toivoin vielä etten niitä tarvitsisi..)

Olimme 45 kilometrin päässä kotoa kun vuoto todella alkoi. Yhtäkkiä verta tulvi siteistä huolimatta niin, että auton penkki ja vaatteeni meni ihan vereen napaan saakka, ja miehen oli pakko ajaa moottoritieltä pois ensimmäisestä rampista pienemmälle tielle ja pysäyttää auto. Yritin käsillä pidätellä veren tuloa, mutta minkäs tein. Juoksin autosta metsän laitaan ja sinne kesäisen kauniiseen luontoon valui elämä minun sisältäni. (Tien risteyksessä johon pysähdyimme, luki muuten "XX:n jätteen kaatopaikka, jonka huomasimme paikalta lähtiessämme. Jälkikäteen se tuntui lähes kaurismäkilaisen absurdilta tekstiltä tuossa tilanteessa) Onneksi en ollut yksin ja mies toi autosta paperia, pyyhkeitä, vaatteita ja juomavettä, jotta sain puhdistettua itseäni ja sain jotain puhdasta päälleni. Sanoin vain miehelle, että älä tule katsomaan - verta ja muuta tavaraa oli niin paljon joka paikassa, itseänikin huimasi se näky, mutta oli pakko vaan suoriutua. Kun sain siteillä ja froteepyyhkeellä "tukittua" vuotoa vähän ja vaihdettua vaatteet, istuin autoon(penkkikin oli vuorattava muovipusseilla). Silloin tuli itku ja huuto. Itkin hiljaa turtuneena koko loppumatkan miehen ajaessa ja yrittäessä lohduttaa. Koskaan ei ollut tuntunut niin pahalta, kivut yltyi poltoiksi (supistuksiksi), mutta se ei ollut pahinta.. pahinta oli unelman menetys. Ei ollut enää vauvaa, olin ollut raskaana 11+5 viikolla, kolmen päivän päästä olisi ollut tulossa eka ultra. Emme ehtineet koskaan nähdä mitä sisälläni kasvoi vai kasvoiko. Elokuinen kesäyö oli silti edelleen kauneimmillaan.

Yö meni kuin #&%?$!*ä, istuin vessassa ja välillä seisoin kuumassa suihkussa koska kivut oli niin kamalat ja verta ja muuta "materiaali" tuli lorisemalla. Froteepyyhkeen avulla pystyin vähän aikaa vuotoa tukkimaan. En halunnut lähteä kuitenkaan päivystykseen, koska ei siellä mitään olisi asialle voitu enää tehdä, halusin olla mieluimmin omassa kotona ja mennä aamulla lääkäriin.

Maanantaiaamuna tietysti menimme heti neuvolan lääkäriin ja kaikki enimmät oli luonnollisesti tyhjentynyt yöllä, eikä kaavintaa tarvittu. Muistan vain, kun tuttu terkkari sanoi, että eihän tässä näin pitänyt käydä ja että hän on tosi pahoillaan.. Siitä alkoi kuitenkin viikkojen lääkäri ja sairaalassa käyntien rumba. Kivut eikä vuoto lakanneet ja eka viikolla kävin kolmesti lääkärissä ja kerran sairaalassa. Töiden piti alkaa kesäloman jälkeen, mutta lääkäri kirjoitti heti reilusti sairaslomaa. Sain sairaalassa antibiootteja kaksin kappalein (kipujen takia epäiltiin kohtutulehdusta) nestettä ja rautaa, koska veriarvotkin putosivat tosi alas. Vuotoa jatkui kovana 6,5 viikkoa), kontrollikäyntejä joka viikko ja hsg:n mittausta samoin joka viikko, kunnes sain lopulta "terveen paperit". Lääkärit olivat ymmällään, miksi vuoto ja kivut kesti niinkin kauan, koska ensimmäisellä viikolla lääkäri sanoi vuodon kestävän yleensä pari viikkoa. Vuodon jatkuminen oli tosi kamalaa, kun tuntui ettei ikinä parane ja ei voi alkaa henkisestikään toipumaan koettelemuksesta.

Huomenna tulee kuluneeksi tasan kolme kuukautta keskenmenosta. Aika parantaa haavat, sanotaan. Itken vieläkin silloin tällöin, harvemmin kuin alussa, mutta silti itken silloin tällöin. Nytkin vähän itketti, kun tätä kirjoitan. Jostain syystä tunnen ja pelkään, etten tule toista kertaa raskaaksi, vaikka toivonkin kovasti. Pikkuenkelimme olisi ollut todellinen luomuihmevauva, mutta kohtalo tai joku muu päätti toisin.

Kiitos, kun jaksoit lukea tämän pitkän sepustukseni. Toivon kaikille jaksamista, oikein hyvää talven jatkoa ja Joulun odotusta! Toivoa on.