Minun tarinani

[Nuori ja hölmö nainen]

Kerronpa oman "rakkaustarinani". Kerron sen, koska en itsekään oikein jaksa uskoa, miten solmuun sitä voi asiansa saada jo ennen kolmenkympin ikää.

Tarinan alussa mieheni ja minä olimme seurusteleva pari. Rakastimme toisiamme, suhteemme toimi hyvin, ja ainakin kuvittelimme tuntevamme toisemme. Kumpikin meistä haaveili perustavansa perheen melko nuorena, ja kun kerran oikea ihminen tuntui olevan rinnalla, otimme ratkaisevan askeleen. Ainoa mutta oli, että minulla oli vielä opinnot kesken. Mutta koska mieheni oli jo koulunsa käynyt, ja talous niiltä osin kunnossa, ei se tuntunut esteeltä. Mies vannoi ja vakuutti olevansa aina apunani, jotta saisin opinnot kunnialla päätökseen normaalissa aikataulussa.

Hyvin pian vauvan syntymän jälkeen huomasin, että kaikki ei taitaisi mennä aivan suunnitelmien mukaan. Vauvan ollessa muutaman päivän ikäinen minulle iski se ns. baby blues, joka käsittääkseni tulee hyvin suurelle osalle äideistä. Yhtenä päivänä olin aika itkuinen, enkä osannut sanoa miksi. Miehen mielestä se ei ollut ollenkaan normaalia eikä hyväksyttävää, vaan hän komensi minua lopettamaan typerän vollotukseni välittömästi. Siitä lähtien mies otti sen asenteen, että hänen ei tuollaista hankalaa ja kiukuttelevaa eukkoa tarvitse auttaa paskankaan vertaa. Hän sanoi myös, että olen halunnut lapsen vain siksi, jotta voisin sen varjolla riistää häneltä oman vapauden (totuus on, että hän halusi lasta vähintään yhtä paljon kuin minä).

Tilanne kärjistyi. Mitä enemmän yritin vaatia miestäni tilille lupauksestaan osallistua vauvan ja kodin hoitoon, sitä enemmän hän syyllisti minua. Hän sanoi, että koska olen niin hankala ja nalkuttava, hän ei halua eikä hänen tarvitse tehdä yhtään mitään. Eli kaikki oli minun syytäni. Ja huomautan nyt, että mies ei todella tehnyt MITÄÄN; en nukkunut ensimmäistäkään kokonaista yötä kahdeksaan kuukauteen, minkä jälkeen vauva alkoikin jo nukkua paremmin. Sama näkyi kaikessa muussakin vauvan- ja kodinhoidossa. Ja mies kuitenkin piti täydet isyyslomat sekä osia vanhempainvapaista, koska palasin opiskelemaan. Käytännössä opiskeluni oli todella hankalaa, koska miehelle vanhempainvapaa oli sama kuin VAPAA, eli hän ei silloin kokenut olevansa päävastuussa vauvan hoidosta. Silloinkaan.

Pari kertaa mieheni teki sellaisia temppuja, että kun minun oli pakko tehdä jokin opinnäytetyö, hän lupasi viimeiseen asti huolehtia lapsesta sen aikaa, että saan työn valmiiksi. Kunnes sitten huomasi, että minun oli enää liian myöhäistä pyytää ketään muuta auttamaan lapsen kanssa (kerrankin oli mökkiviikonloppu, jonne lähdin sillä ehdolla, että saan siellä tehdä töitäni). Siinä vaiheessa mies paskaisesti nauraen häipyi koko päiväksi kavereiden kanssa juopottelemaan, ja haistatteli päälle, kun yritin puuttua asiaan. Jälkeen päin hän aina sanoi vain, että "Minkäs minä sille nyt enää voin?" tai "Mitäs et tyhmä aloittanut ajoissa työn tekemistä, niin ei olisi tullut noin kiire?"

Kun hoitovapaan jälkeen menin töihin, ei tilanne muuttunut miksikään. Mies jäi niihin aikoihin työttömäksi, ja lapsi oli kuitenkin päivähoidossa. Siitä huolimatta suurin osa kotitöistä oli minun vastuullani, eli töistä tultuani kiireen vilkkaa hakemaan lapsi, kauppaan, ruoka, siivous, jne... Sekä luonnollisesti kaikki lapsen kanssa seurustelu ja leikkiminen sekä hoito (minkä toki haluankin tehdä, sillä nautin suloisen lapseni seurasta. Mies ilmeisesti nauttii vain omasta seurastaan). Lisäksi maksoin enemmänkin kuin osuuteni kaikista kuluista. Kysyn vaan, että kuinka moni mies sietäisi tuollaista vaimoltaan?

Kaikki mieheni käytös perustuu alkujaan siihen, että minulla ei olisi ollut varaa jättää häntä. Opiskelijana ja pienen vauvan äitinä voi olla rahallisesti aika tiukkaa. Mutta minulla on uutisia miehelleni: nyt minulla on siihen varaa! Miehen käytös on saanut minussa aikaan sellaisen raivon, että nyt minulla on ihan hyvä koulutus ja työpaikka, koska huomasin, että minun on pakko hankkia ne mahdollisimman nopeasti. Ja luultavasti hyvin pian tulevaisuudessa jatkamme lapseni kanssa elämäämme kaksin. Kaksinhan me olemme hyvin pärjänneet tähänkin asti...

Haluan kirjoituksellani sanoa vain sen, että kannattaa todella tarkkaan miettiä, ennen kuin lähtee tilanteeseen, jossa on noin taloudellisesti riippuvainen miehestä kuin minä olin. Myönnän, että olin nuori, sinisilmäinen ja hyvin, hyvin typerä. Ja on minua siitä sakotettukin. Nyt aion olla sinkkuäiti ehkä hamaan loppuun saakka. Ja on tästä kaikesta tuloksena tullut jotain hyvääkin, nimittäin suloinen lapsi, joka on elämäni tärkein asia, ja jolla tulee aina olemaan ainakin yksi rakastava vanhempi. Ehkä eron jälkeen isänkin silmät avautuisivat, ja hän muistaisi olla edes joskus läsnä lapselleen.

 

[no name]

Ikävä kuulla, että miehesi on ollut niin petollinen. Voi vain hämmästellä, onko hänen rakkautensa ollut aitoa tai miksi hän on sadistisesti nauttinut siitä, kun olet kärsinyt.

Tiedän kyllä, että monille miehille vauvan syntymä on mullistava kokemus. Jos kuvittelee, että vauva vain suloisena nukkuu puhtaissa rimpsuvaatteissaan omassa nätissä pinnasängyssään, niin raadollinen synnytys, pulauttelut, kakkavaipat, yöheräämiset ja ennenkaikkea vaimon muuttuminen ÄIDIKSI säikäyttävät. Moni nainen ainakin väliaikaisesti kulkee verkkarit jalassa, meikittömänä maidolta tuoksuen ja ero siihen vuoden takaiseen naiseen on huikea.

Onnittelut, että olet jaksanut sietää tilannetta opiskelusi loppuun asti. Moni muu olisi lähtenyt pois vaikka sitten opintolainan ja asumistuen turvin. Hienoa, että olet nyt vapaa menemään ja elämään lapsesi kanssa omannäköistä elämäänne.

Anna ajan kulua, nauti lapsestasi ja työnteosta. Älä kuitenkaan katkeroidu koko mieskuntaa vastaan, sillä vaikka miehesi on täysi sika ja vastuuton renttu, niin on paljon niitäkin miehiä, jotka ovat valmiita rakastamaan aidosti ja suorastaan palvomaan sinua Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi!

 

[alkup.]

Kiitos kannustavasta vastauksestasi. Uskon ainakin osittain itsekin, että mieheni aluksi järkyttyi vauvaperheen arkea ja todellisuutta. Olihan se minullekin yllätys, kuinka raskasta vauvan hoito voi olla (etenkin yövalvomiset). Niin se varmaan monille äideille ja isille on. Mutta ei se kuitenkaan selitä kaikkea. Etenkään sitä, että hän kielsi vastuunsa täysin, ja sama meno jatkuu edelleen, vaikkei lapsi ole ollut enää aikoihin vauva.

Yritin vauva-arjesta huolimatta ainakin parhaani mukaan huolehtia ulkonäöstäni, jotta mieheni ei siitä pääsisi minulle sanomaan. Voin sen sanoa, että nykyään en ole sen rupsahtaneempi, kuin kukaan muukaan ikäiseni nainen. Tosin, vaikka olisinkin, ei miehen käytös olisi sen oikeutetumpaa...

Nyt minun pitäisi sitten vain jaksaa käydä eroprosessi läpi. Mieheni tulee varmasti syyttämään kaikesta minua, onhan hän ennenkin ottanut saman linjan. Enkä voi sille mitään, että itsekin syytän itseäni pahasta epäonnistumisesta. Toki olisin halunnut antaa lapselleni ehjän perheen. Myönnetään, että olen tehnyt ison virhevalinnan miehen suhteen. Virheidensä kanssa pitää pystyä elämään, mutta ei kai niistä silti tarvitse koko elämää kärsiä... Olen yrittänyt omalta osaltani korjata tilannetta niin, että lapselle jää ainakin yksi rakastava, suht tasapainoinen vanhempi, joka pystyy antamaan hänelle kaiken tarvitsemansa (taloudellisesti ja muutenkin). Isäksi en pysty muuttumaan, mutta äitinä yritän parhaani.

Tulipas taas tilitettyä, mutta kyllä helpotti ainakin vähän...

 

[Kissi]

Miehesi kuulostaa mielisairaalta =o Lähde pian äläkä katso taaksesi.

 

[tilittelystä]

"Tulipas taas tilitettyä, mutta kyllä helpotti ainakin vähän..."

Arvaapa ap. miten paljon minä olen tilitellyt Ellien sivuilla.
Nykyään minulla on kummallinen mania katsella vanhoja almanakkoja.
Kelaan aikaa aika-akselilla 98-01. Silloin tapahtui niin paljon isoja asioita.

Kirkko käyttää mielestäni liikaa termiä ehjä perhe, eheytyminen.
Törmäsin sanaan, kun ramppasin eron jälkeen paljon kirkossa ja luin hengellistä kirjallisuutta.

Tärkeintä on olla kasvattajana mieleltään ehjä. Yksi hyvinvoiva vanhempi lapsen huolehtijana riittää hyvin. Nyt soi puhelin.
Jatketaan myöhemmin. Neuvottelen nyt mikrotuen kanssa, sillä töppäilin sähköpostin kanssa. Palaillaan.

 

[alkup.]

Tuota juuri olen itsekin paljon ajatellut. Nimittäin, että olen itse huomannut olevani paljon parempi vanhempi, kun mieheni ei ole paikalla. Niin, ja hän on työnsä puolesta välillä pitkiäkin aikoja pois, useita viikkoja kerrallaan. Ja aina silloin koen, että olen onnellisempi, ja jaksan lapsen kanssakin paremmin. Miehen ollessa paikalla minulla on useimmiten pinna kireällä, ja sen luultavasti huomaa minusta, vaikken mitään sanoisikaan.

Minulla on kyllä siis aika laajaltikin kokemusta siitä, mitä yksinäisen äidin elämä on. Eikä se ole ollut minusta ollenkaan kamalaa, vaan miehen kanssa olemiseen nähden ihanaa, helppoa ja rauhallista. Jaksan kyllä huolehtia arjesta yksin, mutta sitä en tahdo millään kestää, jos paikalla on toinenkin aikuinen, jolla olisi aikaa ja velvollisuus auttaa, mutta jota ei kiinnosta.

 

[kukka]

Hui hirvitys! Kuin olisi omasta elämästä lukenut. Tosin molemmat on nyt töissä. Minä vuoden verran opiskelin, mutta en voinut jatkaa taloudellisista syistä. Olen myös alta kolmenkympin ja melkein kuin yh-äiti. Isäntä kun ei vaan välitä/kerkeä omilta menoiltaan osallistumaan mihinkään kotihommiin ym. Kamppailen myös ero asian kanssa. Kovin se tuntuu vaan vaikealta, vaikka oman ja lapsen hyvinvoinnin kannalta melkeinpä ainoa ratkaisu.

 

[Tuore isä itsekkin]

Hatunnosto sisukkuudellesi ja sinnikkyydellesi. Mahtaa tuntua edes hieman hyvältä kun katsot ponnistelujasi näin jälkikäteen. Tuolla asenteella ansaitset huomattavasti parempaa kuin mitä olet saanut, ja luulen että näin tulet myös saamaan. Onnittelut!!

 

[---]

Minä itsekin sinnittelin pitkään avioliitossa lasten vuoksi. Ei myöskään ollut herkkua myöntää itselleen ja muille, että liitto päätyy eroon, sillä suvussani on pysytty yhdessä vaikeuksista huolimatta ja kaveripiirissäkään ei avioeroja vielä ollut tullut vastaan.

Muutaman vuoden miettimisen jälkeen ero koitti ns. kunnon miehestä, jonka kanssa kuitenkin olin henkisesti yksin ja ahdistuneena. Jos päädyt eroon, voin lohduttaa, että asennoitumalla siitäkin selviää. Aluksi on hankalaa, kun pitää etsiä asuntoa jne, mutta kun vihdoin pääset uuteen kotiisi lapsen kanssa, niin voin vakuuttaa, että päälimmäinen tunne on helpotus. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Ei kannata liikaa ajatella sitä, että pitäisi pystyä tarjoamaan ULKOISESTI ehjää perhemallia. Tärkeämpää on se, että kykenet tarjoamaan SISÄISESTI tasapainoisen ja ehjän vanhemman kuvan lapsellesi. Minä kylmässä avioliitossani olin päällisin puolin lasten läsnäollessa normaalisti, mutta tiedän, että lapsetkin huomaavat nyt, miten paljon nauravaisempi ja tasapainoisempi olen.

Sinkkuajan jälkeen elämässäni on ihana mies, jota rakastan. On ollut myös hyvä näyttää lapsilleni, että hyvässä suhteessa aikuiset voivat halailla, suukotella, hassutella ja olla onnellisia yhdessä sen sijaan, mitä he näkivät, kun vielä olimme "ehjä ja kokonainen" perhe, jossa minun ja exän välillä ei koskaan ollut halailuja jne.

Niihän elämä muutoinkin on katkonaista ja arvaamatonta. On pätkätyötä, jatkuvaa opiskelua jne. Ihan niin kuin miessuhteistakaan ei voi olla varmuutta, että nuorena solmittu liitto kestää (kuten ei välttämättä unelmatyökään). Voi vain vastata omasta itsestään; toisen käyttäytymisestä ja kehittymisestä ei ole mitään takeita.

Tuli mieleeni, että joskus voi olla niinkin, että itsellä ei rohkeutta riitä lähteä suhteesta irti, jolloin huonolla käytöksellään antaa ymmärtää, että toinen saa lähteä sitten kuin haluaa. Tiedän ystävän, joka pihtasi seksissä ja ikäänkuin alitajuntaisesti toivoi miehen pettävän, jotta hän olisi saanut syyn erota. Kun mies sitten aikansa odotti seksin saamista, hän petti ja otti eron. Nainen oli helpottunut. Alkuperäisen kirjoittajan tapauksessakin ehkä saattaisi kyse olla siitä, että ei itse halua luovuttaa, vaan odottaa, että toinen lähtee ensiksi.