N
Nuori ja hölmö nainen
Vieras
Kerronpa oman "rakkaustarinani". Kerron sen, koska en itsekään oikein jaksa uskoa, miten solmuun sitä voi asiansa saada jo ennen kolmenkympin ikää.
Tarinan alussa mieheni ja minä olimme seurusteleva pari. Rakastimme toisiamme, suhteemme toimi hyvin, ja ainakin kuvittelimme tuntevamme toisemme. Kumpikin meistä haaveili perustavansa perheen melko nuorena, ja kun kerran oikea ihminen tuntui olevan rinnalla, otimme ratkaisevan askeleen. Ainoa mutta oli, että minulla oli vielä opinnot kesken. Mutta koska mieheni oli jo koulunsa käynyt, ja talous niiltä osin kunnossa, ei se tuntunut esteeltä. Mies vannoi ja vakuutti olevansa aina apunani, jotta saisin opinnot kunnialla päätökseen normaalissa aikataulussa.
Hyvin pian vauvan syntymän jälkeen huomasin, että kaikki ei taitaisi mennä aivan suunnitelmien mukaan. Vauvan ollessa muutaman päivän ikäinen minulle iski se ns. baby blues, joka käsittääkseni tulee hyvin suurelle osalle äideistä. Yhtenä päivänä olin aika itkuinen, enkä osannut sanoa miksi. Miehen mielestä se ei ollut ollenkaan normaalia eikä hyväksyttävää, vaan hän komensi minua lopettamaan typerän vollotukseni välittömästi. Siitä lähtien mies otti sen asenteen, että hänen ei tuollaista hankalaa ja kiukuttelevaa eukkoa tarvitse auttaa paskankaan vertaa. Hän sanoi myös, että olen halunnut lapsen vain siksi, jotta voisin sen varjolla riistää häneltä oman vapauden (totuus on, että hän halusi lasta vähintään yhtä paljon kuin minä).
Tilanne kärjistyi. Mitä enemmän yritin vaatia miestäni tilille lupauksestaan osallistua vauvan ja kodin hoitoon, sitä enemmän hän syyllisti minua. Hän sanoi, että koska olen niin hankala ja nalkuttava, hän ei halua eikä hänen tarvitse tehdä yhtään mitään. Eli kaikki oli minun syytäni. Ja huomautan nyt, että mies ei todella tehnyt MITÄÄN; en nukkunut ensimmäistäkään kokonaista yötä kahdeksaan kuukauteen, minkä jälkeen vauva alkoikin jo nukkua paremmin. Sama näkyi kaikessa muussakin vauvan- ja kodinhoidossa. Ja mies kuitenkin piti täydet isyyslomat sekä osia vanhempainvapaista, koska palasin opiskelemaan. Käytännössä opiskeluni oli todella hankalaa, koska miehelle vanhempainvapaa oli sama kuin VAPAA, eli hän ei silloin kokenut olevansa päävastuussa vauvan hoidosta. Silloinkaan.
Pari kertaa mieheni teki sellaisia temppuja, että kun minun oli pakko tehdä jokin opinnäytetyö, hän lupasi viimeiseen asti huolehtia lapsesta sen aikaa, että saan työn valmiiksi. Kunnes sitten huomasi, että minun oli enää liian myöhäistä pyytää ketään muuta auttamaan lapsen kanssa (kerrankin oli mökkiviikonloppu, jonne lähdin sillä ehdolla, että saan siellä tehdä töitäni). Siinä vaiheessa mies paskaisesti nauraen häipyi koko päiväksi kavereiden kanssa juopottelemaan, ja haistatteli päälle, kun yritin puuttua asiaan. Jälkeen päin hän aina sanoi vain, että "Minkäs minä sille nyt enää voin?" tai "Mitäs et tyhmä aloittanut ajoissa työn tekemistä, niin ei olisi tullut noin kiire?"
Kun hoitovapaan jälkeen menin töihin, ei tilanne muuttunut miksikään. Mies jäi niihin aikoihin työttömäksi, ja lapsi oli kuitenkin päivähoidossa. Siitä huolimatta suurin osa kotitöistä oli minun vastuullani, eli töistä tultuani kiireen vilkkaa hakemaan lapsi, kauppaan, ruoka, siivous, jne... Sekä luonnollisesti kaikki lapsen kanssa seurustelu ja leikkiminen sekä hoito (minkä toki haluankin tehdä, sillä nautin suloisen lapseni seurasta. Mies ilmeisesti nauttii vain omasta seurastaan). Lisäksi maksoin enemmänkin kuin osuuteni kaikista kuluista. Kysyn vaan, että kuinka moni mies sietäisi tuollaista vaimoltaan?
Kaikki mieheni käytös perustuu alkujaan siihen, että minulla ei olisi ollut varaa jättää häntä. Opiskelijana ja pienen vauvan äitinä voi olla rahallisesti aika tiukkaa. Mutta minulla on uutisia miehelleni: nyt minulla on siihen varaa! Miehen käytös on saanut minussa aikaan sellaisen raivon, että nyt minulla on ihan hyvä koulutus ja työpaikka, koska huomasin, että minun on pakko hankkia ne mahdollisimman nopeasti. Ja luultavasti hyvin pian tulevaisuudessa jatkamme lapseni kanssa elämäämme kaksin. Kaksinhan me olemme hyvin pärjänneet tähänkin asti...
Haluan kirjoituksellani sanoa vain sen, että kannattaa todella tarkkaan miettiä, ennen kuin lähtee tilanteeseen, jossa on noin taloudellisesti riippuvainen miehestä kuin minä olin. Myönnän, että olin nuori, sinisilmäinen ja hyvin, hyvin typerä. Ja on minua siitä sakotettukin. Nyt aion olla sinkkuäiti ehkä hamaan loppuun saakka. Ja on tästä kaikesta tuloksena tullut jotain hyvääkin, nimittäin suloinen lapsi, joka on elämäni tärkein asia, ja jolla tulee aina olemaan ainakin yksi rakastava vanhempi. Ehkä eron jälkeen isänkin silmät avautuisivat, ja hän muistaisi olla edes joskus läsnä lapselleen.
Tarinan alussa mieheni ja minä olimme seurusteleva pari. Rakastimme toisiamme, suhteemme toimi hyvin, ja ainakin kuvittelimme tuntevamme toisemme. Kumpikin meistä haaveili perustavansa perheen melko nuorena, ja kun kerran oikea ihminen tuntui olevan rinnalla, otimme ratkaisevan askeleen. Ainoa mutta oli, että minulla oli vielä opinnot kesken. Mutta koska mieheni oli jo koulunsa käynyt, ja talous niiltä osin kunnossa, ei se tuntunut esteeltä. Mies vannoi ja vakuutti olevansa aina apunani, jotta saisin opinnot kunnialla päätökseen normaalissa aikataulussa.
Hyvin pian vauvan syntymän jälkeen huomasin, että kaikki ei taitaisi mennä aivan suunnitelmien mukaan. Vauvan ollessa muutaman päivän ikäinen minulle iski se ns. baby blues, joka käsittääkseni tulee hyvin suurelle osalle äideistä. Yhtenä päivänä olin aika itkuinen, enkä osannut sanoa miksi. Miehen mielestä se ei ollut ollenkaan normaalia eikä hyväksyttävää, vaan hän komensi minua lopettamaan typerän vollotukseni välittömästi. Siitä lähtien mies otti sen asenteen, että hänen ei tuollaista hankalaa ja kiukuttelevaa eukkoa tarvitse auttaa paskankaan vertaa. Hän sanoi myös, että olen halunnut lapsen vain siksi, jotta voisin sen varjolla riistää häneltä oman vapauden (totuus on, että hän halusi lasta vähintään yhtä paljon kuin minä).
Tilanne kärjistyi. Mitä enemmän yritin vaatia miestäni tilille lupauksestaan osallistua vauvan ja kodin hoitoon, sitä enemmän hän syyllisti minua. Hän sanoi, että koska olen niin hankala ja nalkuttava, hän ei halua eikä hänen tarvitse tehdä yhtään mitään. Eli kaikki oli minun syytäni. Ja huomautan nyt, että mies ei todella tehnyt MITÄÄN; en nukkunut ensimmäistäkään kokonaista yötä kahdeksaan kuukauteen, minkä jälkeen vauva alkoikin jo nukkua paremmin. Sama näkyi kaikessa muussakin vauvan- ja kodinhoidossa. Ja mies kuitenkin piti täydet isyyslomat sekä osia vanhempainvapaista, koska palasin opiskelemaan. Käytännössä opiskeluni oli todella hankalaa, koska miehelle vanhempainvapaa oli sama kuin VAPAA, eli hän ei silloin kokenut olevansa päävastuussa vauvan hoidosta. Silloinkaan.
Pari kertaa mieheni teki sellaisia temppuja, että kun minun oli pakko tehdä jokin opinnäytetyö, hän lupasi viimeiseen asti huolehtia lapsesta sen aikaa, että saan työn valmiiksi. Kunnes sitten huomasi, että minun oli enää liian myöhäistä pyytää ketään muuta auttamaan lapsen kanssa (kerrankin oli mökkiviikonloppu, jonne lähdin sillä ehdolla, että saan siellä tehdä töitäni). Siinä vaiheessa mies paskaisesti nauraen häipyi koko päiväksi kavereiden kanssa juopottelemaan, ja haistatteli päälle, kun yritin puuttua asiaan. Jälkeen päin hän aina sanoi vain, että "Minkäs minä sille nyt enää voin?" tai "Mitäs et tyhmä aloittanut ajoissa työn tekemistä, niin ei olisi tullut noin kiire?"
Kun hoitovapaan jälkeen menin töihin, ei tilanne muuttunut miksikään. Mies jäi niihin aikoihin työttömäksi, ja lapsi oli kuitenkin päivähoidossa. Siitä huolimatta suurin osa kotitöistä oli minun vastuullani, eli töistä tultuani kiireen vilkkaa hakemaan lapsi, kauppaan, ruoka, siivous, jne... Sekä luonnollisesti kaikki lapsen kanssa seurustelu ja leikkiminen sekä hoito (minkä toki haluankin tehdä, sillä nautin suloisen lapseni seurasta. Mies ilmeisesti nauttii vain omasta seurastaan). Lisäksi maksoin enemmänkin kuin osuuteni kaikista kuluista. Kysyn vaan, että kuinka moni mies sietäisi tuollaista vaimoltaan?
Kaikki mieheni käytös perustuu alkujaan siihen, että minulla ei olisi ollut varaa jättää häntä. Opiskelijana ja pienen vauvan äitinä voi olla rahallisesti aika tiukkaa. Mutta minulla on uutisia miehelleni: nyt minulla on siihen varaa! Miehen käytös on saanut minussa aikaan sellaisen raivon, että nyt minulla on ihan hyvä koulutus ja työpaikka, koska huomasin, että minun on pakko hankkia ne mahdollisimman nopeasti. Ja luultavasti hyvin pian tulevaisuudessa jatkamme lapseni kanssa elämäämme kaksin. Kaksinhan me olemme hyvin pärjänneet tähänkin asti...
Haluan kirjoituksellani sanoa vain sen, että kannattaa todella tarkkaan miettiä, ennen kuin lähtee tilanteeseen, jossa on noin taloudellisesti riippuvainen miehestä kuin minä olin. Myönnän, että olin nuori, sinisilmäinen ja hyvin, hyvin typerä. Ja on minua siitä sakotettukin. Nyt aion olla sinkkuäiti ehkä hamaan loppuun saakka. Ja on tästä kaikesta tuloksena tullut jotain hyvääkin, nimittäin suloinen lapsi, joka on elämäni tärkein asia, ja jolla tulee aina olemaan ainakin yksi rakastava vanhempi. Ehkä eron jälkeen isänkin silmät avautuisivat, ja hän muistaisi olla edes joskus läsnä lapselleen.