Piti alkaa itsekin ottamaan kantaa aiheeseen, koska minulle aihe on niin tuoreessa muistissa oman kokemukseni pohjalta, joten kerron tarinani, josko se sitten jotenkin helpottaisi päätöksentekoa.
Mutta sitä ennen kysymys teille ihmiset: te ketkä tuomitsette Tian ja kaikki muut vastaavaa kokeneet ja tuumitte ""sen siitä saa kun kakarat alkavat seksiä harrastamaan"", haluankin kysyä ja antaa aavistuksen ajattelemisen aihetta: minkä ikäisiä lapset teidän mielestänne ovat, jos 22v ikäinenkin ihminen on ""lapsi""? Miettikää vain mielessänne, en välttämättä edes kaipaa vastausta.
Toisekseen, ymmärrän, että ne jotka pitkään ovat yrittäneet lasta eivätkä kuitenkaan sitä syystä tai toisesta saa ja sitten joku tahtomattaan raskautuu kuten joku asian ilmaisi, miksi pitää syyllistää ja katkeroitua, etenkin jos ehkäisyä on käytetty? Elämä ja maailma ei koskaan ole tasapuolinen, oikeudenmukainen vaikka mitä tekisimme. Luonto vaan on päättänyt tehdä tehtävänsä ja sille emme aina voi tehdä mitään. Ikävä kyllä. Tällä kommentillani ei ole tarkoitus puolustaa tai syylllistää ketään, vain ja ainoastaan anta ajattelemisen aihetta meille jokaiselle.
Ja sitten se tarinani: asuin avoliitossa reilu pari vuotta, yli kolme vuotta oltiin yhdessä avokin kanssa kunnes vapun aikaan tuli ero kun mies löysi uuden. Lähes koko suhteen ajan minua vaivasi enemmän tai vähemmän vauvakuume, mutta mies ei lämmennyt lainkaan ajatukselle, sanoi ettei ehkä koskaan halua lapsia. Hyväksyin asian ja toivoin kuitenkin että mieli muuttuisi. Jouduin lopettamaan pillerit haitta/sivuvaikutuksien takia ja kokeilin muutakin ehkäisyä, mutta kun hormonivalmisteet ei sovi niin ei sovi. Kuitenkaan en koskaan tullut raskaaksi, ""ehkäisynä"" käytettiin keskeytettyä yhdyntää. Todella varmaa peliä
Elätin toivoa raskaudesta, mutta ei. Ihan hyvä näin lopulta, koska suhde kariutui, nyt olisin lapsen kanssa yksinään jos se lapsi meille olisi suotu.
Nyt sinkkuna hetken aikaa ollessani olen sitten päästänyt takaisin elämääni erään miehen menneisyydestä, jonka kanssa olen elänyt enemmän tai vähemmän seksisuhteessa eroni jälkeen. Ehkäisyn otin heti takaisin eroni jälkeen, pillerit tälläkin kertaa koemielessä, mutta kuitenkin käytimme vielä kumia lisänä (yleensä), koska olin niin vasta aloittanut pillerit. Kuitenkin pian aloin kärsiä todella epämääräisistä alamahakivuista, jatkuvasta nälästä ja turvotuksesta. Tein raskaustestin - negatiivinen. Eipä olleet menkat edes myöhässä. Lääkäriin ja verikokeisiin, samana iltana vielä sairaalaan ja tiputukseen kipujeni vuoksi. Epäilynä kohdun ulkopuolinen raskaus.
En tiennyt mitä tehdä, en voinut kertoa lapsen isälle, mutta pakko oli. Tyly tuomio: keskeytys on tehtävä. En ollut ihan varma asiasta ja koska viikkoja oli vasta ihan muutama, tiesin että on aikaa miettiä. Kävimme pitkiä keskusteluja, raivoisia tappeluita ja kompromissineuvotteluita miehen kanssa. Aina sama vastaus: lasta ei tule maailmaan. Yritin käyttää keinoja jos jonkinmoisia, yritin ehdottaa ettei miehen tarvisi osallistua lapsen elämään jos niin haluaa, koska minä todella halusin pitää lapsen ja olinhan lapsesta jo todella kauan haaveillut. Ja nyt se olisi mahdollista. Mikään ei auttanut. Halusin ajatella järjellä, koska mielestäni lapsi on oikeutettu molempiin vanhempiin ja halusin taata lapselle tulevaisuuden. Tällöin keskeytys oli järkevintä. Mutta sydän huusi vastaan ja lujasti, ei auttanut.
Raskaus olikin kuitenkin normaali ja tk-lääkärin kanssa juteltuani keskeytyksestä hän kehotti miettimään vielä ellen olisi varma. Olin päätökseni tehnyt, en jaksaisi yksin. Kontrollissa käydessäni kerroin gynekologille samalla tavalla ja sain saman vastauksen kuin tk-lääkäriltäkin. Halusin keskeytyksen lääkkeellisenä. Samana päivänä sain vielä lääkkeen, jolloin tiesin ettei paluuta enää olisi, kahden päivän päästä toisen ja olin todella kipeä, jouduin jopa jäämään osastolle. Sairaslomalla vietin tämän jälkeen kaikkineen yli kaks viikkoa kipujeni takia, mies josta isä olisi tullut, tuntui häviävän kuin tuhka tuuleen kun ""homma oli hoidettu pois alta"". Eipä ole näkynyt miestä, mutta viestiä laittaa - miten olis? Kiitos mutta ei kiitos.
Iltaisin nukkumaan mennessäni olen asiaa puntaroinut, kuulostellut tunteitani ja tullut tulokseen, että tein oikean ratkaisun. Vaikkakin sydämeen sattuu ja taatusti tulen useat kerrat miettimään asiaa. Varsinkin silloin kun laskettu aika olisi käsillä. Oma 24v. syntymäpäiväni muistuttaa myös, seuraavalla viikolla kun kuulin raskaudestani. Näin on kuitenkin parempi. Minulla on vielä aikaa, mahdollisuus perheen perustamiseen sellaisen miehen kanssa jota todella rakastan, joka rakastaa minua ja haluaa lapsia kanssani. Epäilen, että se mies kolkuttelee jo ovellani, mutta aion edetä hitaasti, hänkään ei vielä tiedä että olen ollut raskaana, vaikka näki kipuni ja kuinka lyyhistyin maahan niiden ollessa pahimmillaan. Kertomisen aika tulee vähän myöhemmin, kun tiedän mitä meistä todella tulee vai tuleeko mitään.
Tämän tarinan tarkoitus on pistää ihmiset miettimään asioita, aina jokaiselle tapahtumalle on joku tarkoitus. Elämä opettaa.
tämä on henkisesti niin raskasta ettei sitä kukaan voi tietää. Haluan kuitenkin lapselle hyvät lähtökohdat, äidin ja isän. Sitä en voi antaa vaikka kuinka haluaisin. En halua saattaa maailmaan lasta jolle en voi tarjota sitä mitä se ansaitsee. Tiedän etten jaksaisi kantaa vastuuta yksin pienestä ihmisestä. Silti tämä asia on vaikein elämässäni koskaan ollut... En todella tiedä miten jaksan tästä eteenpäin.
Suru helpottuu ajan myötä, vaikkei koskaan katoa. Joskus abortti vain on parempi ratkaisu siinä tosi vaikeassa tilanteessa. Sivullisten on paha mennä sanomaan juuta tai jaata tilanteeseen, joka on noin henkilökohtainen. Tiedän Tia83 hyvin miltä susta tuntuu, kaiken sen tuskan ja ahdistuksen...Se helpottaa kyllä ja joskus saat lapsen miehen kanssa, joka haluaa sitä yhtä paljon kuin sinä ja voit luottavaisin mielin perustaa perheen.