Minun synnytystarinani (voi triggeröidä)

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja NewMom23
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

NewMom23

Uusi jäsen
02.11.2025
3
0
1
"Vääränlainen" synnytys:

HUOMIOITAVAA!! Haluan jakaa tarinani nettiin koska olemme tukiverkkoni kanssa miettineet, jos se auttaisi minua pääsemään painajaisista eroon tai, jos täällä on muitakin äitejä jotka kokevat surua tai epäonnistumisen tunteita synnytykseen liittyen. Kokemus oli minulle traumaattinen ja siksi en halua vähätteleviä kommentteja mitä tuntuu tulvivan jokaisesta suunnasta, kiitos.

(Olen 23v nainen, kyseessä on esikoiseni)


Minulta riistettiin mahdollisuus. Kukaan ei kysynyt, kaikki vain olettivat. Kukaan ei kysynyt tahdonko, minulle vain kerrottiin.


Käynnistykseen tullessa kaikki oli hienosti. Olin nukkunut hyvin ja syönyt vatsani täyteen. Hoitajat olivat mukavia. Minulta kyseltiin toiveita synnytystä varten ja kerroin halusta mennä ammeeseen heti kun supistukset kovenee ja mahdollisesti saunomisesta. Sanoin samat toiveet myös synnytyspelko polilla aiemmin raskauden aikana ja siellä hoitaja kirjasi sen myös koneelle.

Ensimmäinen päivä ja yö oli pelkkää odottelua ja kävelyä. Olin parin tunnin välein käyrillä. Kaikki oli hyvin. Ensimmäisen illan aikana käyrällä huomattiin että minua supisti paljon, mutta en tuntenut niitä ollenkaan. Tämän jälkeen sain ensimmäisen kivuliaan supistukseni.

Seuraavana aamuna supisteli vielä ihan normaalin rajoissa ja otin niitä vastaan tens-laitteen avulla samalla kun kävelin mieheni kanssa pitkin sairaalan hiljaisia ja kolkkoja käytäviä. Puolen päivän aikaan minulle laitettiin ballonki, jonka oli tarkoituksena nopeuttaa avautumis vaihetta. Sitä jouduttiin tyhjentämään melkeinpä heti, sillä en pystynyt seisomaan suorassa kovien kipujen vuoksi. Pääsin takaisin huoneeseeni ja lopulta se jouduttiin poistamaan kokonaan, sillä supistukset menivät niin voimakkaiksi, ettei niiden välissä ollut lainkaan taukoja. Illalla sain kipupiikin ja hieman enne puolta yötä kivut olivat jo niin pahat, että siirryimme synnytyssaliin.

Kävely saliin oli kauhea. Olin aivan kauhean tuskan vallassa enkä voinut edes kävellä suoraan. Saavuttiin saliin ja minulle oli tilattu etukäteen epiduraali. Kukaan ei kysynyt että haluanko odottaa tai edes hetken yrittää lievittää kipua lääkkeettömästi. Kukaan ei vilkaissutkaan minun tietoja siitä mitä olen kertonut haluavani.
Olin niin kovissa kivuissa etten voinut puhua. Menin autopilotilla enkä ollut enää hetkessä läsnä. Kuinka ollakkaan havahduin siihen kun mieheni kysyi ammeen mahdollisuutta ja hoitaja kertoo meille ihmetellen, että:- "Et sinä enää voi mennä ammeeseen, eikö kukaan kertonut?". No ei tosiaan kertonut. Katsoin miestäni ja huomasin hänen kasvoillaan samat ilmeet kuin minulla, ihmetyksen ja pettymyksen. Tosin yksi ilme oli erilainen kuin minulla. Se oli sääli. Tästä alkoi minun synnytykseni helvetistä.

Ensimmäinen epiduraali lisä annoksineen toimi hyvin. Se toimi muutaman tunnin ajan niin, että olin tunnoton rinnasta alaspäin. Sen jälkeen oli kuin ei mitään olisi annettukaan. Epiduraali uusittiin, ei eroa. Tässä vaiheessa olin ollut salissa kuudesta kahteentoista tuntia. En osannut enää hahmottaa aikaa. Hoitaja kävi välillä huoneessa lisäämässä lääkettä ja katsomassa minua säälien kun kiemurtelin vähissä vaatteissa kylmän hiki otsalla. Välillä hän kehotti minua syömään jotakin. Söin rypäleen. Yhden surkean rypäleen, koska muu ei mene alas.

Monen tunnin kuluttua ja monien tuhansien kyynelten jälkeen sain kohdunkaulan puudutteen. Se helpotti... 2 minuuttia. Viidennen (?) samanlaisen puudutteen jälkeen lääkäri tarkisti ja sanoi minun olevan täysin auki ja sain luvan alkaa ponnistaa. Halusin odottaa mieheni paluuta, sillä hän oli lähtenyt polttamaan savuketta ulos. Olin iloinen, mutta samaan aikaan ei tuntunut siltä että haluaisin, tai edes pystyisin. Mutta mistä minä mitään tiedän? Tämä on minun ensimmäinen lapseni.

Olin niin kovissa kivuissa etten voinut olla liikkumatta. Huusin, kirosin ja itkin. Katsoin miestäni joka oli vajonnut penkkiinsä, koska hän ei osannut auttaa minua siinä tilanteessa lainkaan. Pidin häntä kädestä kiinni ja ponnistin. Ponnistin, mutta se ei tuntunut oikealta. Kätilö sanoi minun oikealla puolellani seisten, että kipu kyllä helpottaa samalla kun ponnistan vain lisää. Hän valehteli.
Puoli tuntia jatkoin tätä holtitonta ponnistamista ilokaasun voimin ja minä itkin, huusin sekä ensimmäistä kertaa vuosiin minä rukoilin. Rukoilin että kipu loppuisi. Rukoilin että vauvallani olisi kaikki hyvin ja että hänellä olisi turvallinen olo.
Lopulta kätilöni pyysi minua lopettamaan että hän saisi tarkistaa tilanteen uudestaan, sillä "tämä ei nyt näytä aivan normaalilta". Hetken ajan sain pidettyä kehoni rentona ja kätilö käskee minua lopettamaan ponnistamisen heti. Olin auki vain 4cm!. Lääkäri oli kokeillut tyttäreni päätä joka oli kohdunsuun edessä ja olettanut että olin täysin auki. Minä romahdin.

Tämän jälkeen en enää luottanut hoitohenkilökuntaan. Jokin sisälläni särkyi. En tuntenut enää mitään. En suostunut enää jatkamaan. En enää edes kivun takia, vaan luottamuksen puutteen, pelon sekä sen, etten pystynyt antamaan itsestäni enää yhtään mitään. Pyysin pääsyä sektioon. Lääkäri sekä kätilö poistuivat huoneesta sanomatta sanaakaan. Oloni oli tyhjä ja surullinen. Täydelliseen synnytykseeni oli minun ajatuksissani kuulunut supistuksien vastaanottaminen hämärässä huoneessa lämpimässä ammeessa lilluen ja rauhallista musiikkia kuunnellen yhdessä mieheni kanssa. Halusin synnyttää hengitellen rauhassa ja ympärilläni luotettava hoitotiimi. Tiesin ettei tämä tulisi olemaan kivutonta, mutta tällaista tuskaa en voinut edes kuvitella. Olin pettynyt itseeni.

Muutaman minuutin kuluttua lääkäri palasi huoneeseen ja istahti WC:n oikealla puolella olevalle jakkaralle. Olin saanut hetki sitten kipulääkkeeksi fentanyyliä. Se helpotti ja olin hetken aikaa fyysisesti kivuton. Lääkäri yllätti minut sanoillaan. Ei pahoittelua juuri tapahtuneesta virheestä, ei edes kysymystä että kuinka voin, miten kivut. Hän kysyi ainoastaan, että :-"Entä jos yritettäisiin vielä uudestaan?". Mitä vittua? Tämä sama lääkäri joka on paraati paikalta seurannut minun tauottomia supistuksia tuntien ajan. Sama lääkäri joka on katsonut toivoni hiipumista taivaista helvettiin. Kihisin raivosta, koska se oli ainoa tunne mikä oli enää jäljellä. Vastasin rauhassa, edelleen itkien shokissa, etten enää kykene. Lääkäri nousi tuolilta ja sanomatta sanaakaan poistui huoneesta. Tässä vaiheessa fentanyylin vaikutus lakkasi. Kiemurtelin jälleen kerran kivusta ja ilokaasu apunani yritin kontrolloida hengitystäni. Se aiheutti minulle vain pahan olon.

Noin viisi minuuttia siinä sängyllä alasti kiemurreltuani kätilöni astui sisään huoneeseen, istuutui sille samalle tuolille missä lääkäri oli hetki sitten istunut ja yritti suostutella minut yrittämään uudestaan minun mielestä ehkä kummallisimmalla lauseella mitä olen koskaan kuullut... "Sinä kadut tätä sektio päätöstä vielä myöhemmin". Siis kiitos? Mitä helvettiä? Jos potilas on ollut kohta 20 tuntia elämänsä kovimmissa kivuissa ja joku miespuolinen kätilö (sukupuolella ei ole väliä, mutta toin sen kuitenkin esille) tulee sanomaan minulle, että tulen katumaan jos en tahdo kärsiä yhtään pidempään silloin kun en jaksa nostaa edes omaa päätäni tyynystä ilman mieheni apua..?!?? Jos mikään ei vielä tähän mennessä ole minua särkenyt, niin tuo lause sen teki.

Jos nyt ihan totta puhutaan, niin kyllähän minä ihan hyvin tiesin että tulen katumaan sektio päätöstäni myöhemmin. En vain pystynyt enää. Olin fyysisesti aivan romuna ja henkisesti täysin hukassa. Nyt halusin vielä kaiken lisäksi kadota maan pinnalta, koska kuinka nöyryyttävää on ettei nainen pysty tekemään sitä mihin hänen kehonsa on suunniteltu? Olisin tarvinnut henkilökunnalta tukea ja arvostusta. Edes hieman. Sen sijaan sainkin epäilyä ja painostusta. Kerroin kätilölle haluavani sektion.

Yhtäkkiä huone täyttyi ihmisistä. Yksi naishoitaja juotti minulle pienestä pullosta lääkettä ja toinen räpelsi sähköisen tippatelineen kanssa. Ei tiennyt mitä nappia pitää painaa, niin "painelin vähän kaikkia"... Päällimmäisenä oli mielessä että mihin ihmeen paikkaan minä tulin synnyttämään ja kai nämä kaikki ovat koulutettuja?!
Lopulta joku hoitajista kertoi että pääsenkin leikkaussaliin nyt heti. Maailman hitaimmalta tuntunut synnytys tuleekin aivan kohta päätökseen. Ihan pienen hetken tunsin iloa että tämä kipu loppuu aivan pian! Seuraavaksi iski kauhu. Minut leikataan auki! Mitä nyt tapahtuu? Miksi kukaan ei puhu minulle?

Minut kytkettiin kiinni kaiken maailman letkuihin ja mieheni ohjattiin pois luotani samalla kun minua kärrättiin saliin. Kipujen lisäksi olin yksin ja peloissani. Kun saavuin leikkaussaliin, siellä minua vastassa oli mies joka pyysi minua siirtymään leikkauspöydälle. Tässä vaiheessa lihakseni kramppasivat niin paljon etten voinut liikkua. En ollut saanut supistuksista lainkaan taukoa noin viiteen tuntiin ja nyt joku kiukkuinen mies käskyttää minua istumaan kuin koiraa. Lopulta he joutuivat siirtämään minut leikkauspöydälle jonkin ison laudan avulla. Sitten huomasin että minun kehoni alkoi ponnistamaan itse. En voinut estää sitä vaikka kuinka kovasti yritin. Tämä samainen mies käskytti minua kädet puuskassa:-"NYT LOPETA, kun kerta ollaan jo täällä!"... En voinut muuta kuin olla huomioimatta häntä.
Helpotuin kun näin mieheni kävelevän sisään saliin ja istuvan pääni viereen. Yritin hymyillä ja näyttää siltä ettei minua pelota. Minut sidottiin käsistä pöytään kiinni ja yhtäkkiä kehoni valtasi kauhea kylmyys. Koko kehoni alkoi tärisemään aivan holtittomasti. Sitten lähti tunto.

Ensimmäinen muisto leikkauksesta on siitä hetkestä, kun kuulin tyttäreni ensimmäisen itkun. Lääkäri sanoi hänelle että "älä vielä itke, kun olet vasta hartioita myöten ulkona. Et ole vielä syntynyt". Se oli ensimmäinen kerta kun hymyilin synnytykseni aikana. Viimeinen kyyneleeni vierähti poskelleni. Tämän jälkeen joku leikkaussalin hoitohenkilökunnasta huomautti kuinka olen onnekas etten "joutunut" synnyttämään alateitse, koska meidän vauva oli isokokoinen. Sinne katosi sen hetken ilo.

jatkuu...
 
part 2.

Lääkäri nosti lapsemme kirkkaan muovin päälle ja toi hänet suojamuovin toiselle puolelle, että saisin katsoa. En nähnyt mitään muuta kuin punaisen, turvoksissa olevan vauvan selän. Pelästyin koska en tuntenut rakkautta. En lainkaan. Tunsin vain surua ja katkeruutta. Sitten he kävelivät jo pois ja tajusin etten saanut edes koskea lapseeni. Jäin taas aivan yksin ajatusteni kanssa. Kyyneleet kuivuivat poskilleni ja kaduin koko vauvaa. Miksi kukaan haluaa käydä tällaista läpi? Miksi muut naiset saavat unelmiensa synnytyksen? Minkä takia minä kärsin aina eniten? Miksi ne iloiset synnytystarinat täytyy jakaa nettiin antamaan turhaa toivoa? Loppujen lopuksi tuijotin leikkaussalin kirkkaita loisteputki valoja enkä tuntenut enää katkeruutta, surua tai edes vihaa. En tuntenut mitään.

Viimeisin asia mitä leikkauksestani muistan on se, kun hoitaja kuivasi kohtuani niin lujasti, että koko pöytä heilui. Tämä samainen lääkäri joka tuntia aiemmin oli käskenyt minua ponnistamaan vaikka en ollut lähellekkään valmis, sanoi minulle että "äiti voi nyt sitten ottaa nokoset". Laitoin silmäni kiinni enkä voinut miettiä mitään muuta kuin sitä iloista ja onnellista kokemusta minkä menetin ja mikä niin epäreilulta tuntuvalla tavalla tavallaan riistettiin minulta pois. Nukahdin.


Heräsin teho-osastolta. Oli pimeää. Tunsin vain ja ainoastaan polttavaa kipua. Minua janotti. Muistin että olin ennen leikkausta pyytänyt puhelintani mukaan, että saisin yhteyden mieheeni leikkauksen jälkeen. Puhelimeni ei ollut huoneessani. Hoitaja huomasi että olin hereillä ja kysyi haluaisinko juotavaa. Hänellä oli pitkät vaaleanruskeat luonnonkiharat hiukset ja lempeä olemus. Pyysin saada vichyä. Hän juotti sen minulle pillillä ja sen jälkeen haki puhelimeni. Kiitin häntä.
Laitoin heti miehelleni viestiä. Katsoin kelloa, 22:28. Mieheni vastasi heti. He olivat vauvan kanssa nukkumassa.
Hoitajat johdattivat mieheni huoneeseeni. Hän työnsi mustia kuomullisia lastenrattaita missä tyttäremme nukkui valkoinen neulottu pipo päässään. Hän näytti rauhalliselta. Mieheni laski vauvan minun vasempaan kainalooni tärisevin käsin, mutta hyvin varovasti. Aivan kuin vauva olisi mennyt rikki peiton hipaisusta. Muistan ajatelleeni heti että pidän tästä puolesta miehessäni. Hän kun ei ole normaalisti mitenkään kauhean lempeä persoona. Tunsin aivan kamalan poltteen mahassani. Aivan kuin joku olisi polttanut minua kuumalla hiilihangolla vatsani sisäpuolelle.
Miten kevyt ihminen voikaan olla? Huolestuin. En tuntenut rakkautta, läheisyyttä enkä kiintymystä. Aloin pelätä. Veikö synnytyksen kokeminen minulta tunteet? Mikä minua vaivaa?

Mies lääkäri astui sisään. Kysyi onko kipuja. Kyllä oli, ja paljon. Hän poistui hetkeksi. Sen aikaa olin ihailevinani lastani ja juttelin mieheni kanssa. En yhtään muista että mistä. Muistan että lääkäri käveli käytävää pitkin ruisku vasemmassa kädessään, astui huoneeseen sanomatta sanaakaan, avasi oikeassa kädessäni olevan tippalukon ja alkoi työntämään lääkettä suoneeni. Halusin tietää mitä ruiskussa on. "Ketamiinia". KETAMIINIA??! Päihdeaddiktille? Ihanko tosi? Ajattelin että kai se on ihan OK, koska ketamiini on aika yleinen kipulääke ja pakko kai se on ottaa jos se on jo annettu. Näkökenttä sumeni, huone alkoi "hengittää", hoitajat hävisivät näkökentästä kokonaan. Minun viimeinen muistikuva on siitä, että mieheni poistui huoneesta työntäen niitä samoja mustia kuomullisia lastenrattaita, kolmen kolmion sisällä. Sitten nukahdin.
Myöhemmin minulle kerrottiin, että olin ruennut huitomaan käsilläni ilmaa vauva vielä kainalossani. Hienoa. Ketamiinin yliannostus... Sairaalassa... Päihdeaddiktina.. Onneksi psykedeelit ei ole minun juttu. Olisi ollut retkahdus lähellä.

Heräsin aamulla kello kuusi. Hoitaja sanoi että pääsen osastolle perheeni luo aamupalan jälkeen. Aamupala saapui klo 8 ja minun kuulemma täytyi syödä. Voin pahoin enkä halunnut. Pakotin alas kaksi lusikallista mautonta puuroa ja join lasillisen maitoa. Päätäni särki aivan kauheasti. Lopulta minut vietiin perhehuoneeseen noin yhdeksän aikaan ja mieheni odotti minua siellä vauva sylissä. Tunsin olevani vain kuori itsestäni. Hoitajat hoputtivat nousemaan. En pystynyt. En noussut sängystä kokonaiseen vuorokauteen. Tunsin oloni niin hyödyttömäksi.
Lopulta oli pakko nousta ylös. Kipu oli sietämätön. Päänsärkyni vain paheni.

Hoitajia ravasi huoneessa antamassa lääkettä ja tökkimässä vauvaa. Minulta kyseltiin hyvin harvoin että kuinka voin. Minun tilanteessani olevalla täytyi valehdella. Voin hyvin. Myös silloin kun yritin imettää lastani ja itkin, vastasin voivani hyvin. Ne uskoi! Kuka täysjärkinen tuota uskoo?
Lopulta minun päänsärkyyni saatiin syy. Post spinaali päänsärky. Sain veripaikan. Yksi omanlaisensa kokemus lisää, mutta se helpotti. Pääsin vihdoin keskittymään lapseeni. Vaihdoin ensimmäisen vaipan, hänen sekä omani.

Parin päivän päästä päänsärky palasi, eli veripaikka ei ollut pitänyt. Kaksi kertaa pahempana. Makasin sängyssä imettämässä vauvaa ja hoitaja tuli tarkistamaan imuotteen. Tämä sama sairaala, joka lupaili minulle raskauden aikana ensiluokkaisen imetysohjauksen, lähetti minulle hoitajan joka ei suostunut koskemaan minun rintoihin sekä sanoi minulle ainoastaan, että pumppaa paljon ja imetä lapsentahtisesti. Näin imetys haaveeni kiipeävän lähimpään torniin ja hyppäävän sieltä alas. Halusin mennä perässä. Meille ei edes selitetty mitä tarkoittaa lapsentahtinen imetys.

Viivyttelin veripaikan ottoa toista kertaa. Edellisen veripaikan suorittanut lääkäri oli hyvin melankolinen ja nyrpeä. Se ei ollut pahin kokemus, mutta siinä mielentilassa en kestänyt enää enempää tällaista. Lopulta oli pakko. Minun onnekseni tällä kertaa sain erittäin mukavan savolais tyylisen mieslääkärin joka teki kokemuksesta niin miellyttävän kun vain mahdollista. Sain kanyyliini jopa tarran missä oli nalle. Se nauratti meitä kaikkia.


Pääsimme kolmen viikon ja viiden päivän sairaalassa olon jälkeen kotiin. Kotimatkan menimme kävellen, sillä asumme 200m päässä sairaalasta. Haimme omat lastenrattaat kotoa ja lähdimme Huhtikuiseen kylmään kevät ilmaan kävelemään. Rattaat osoittautuivatkin turhiksi, sillä tyttäremme pisti ranttaliksi heti kun pääsimme sairaalan liukuovista ulos. Mieheni pääsi siis kantamaan meidän lämpimästi pakattua pientä kääröä loppu kotimatkan ajan.

Ensimmäiset viikot kotona olivat raskaita, mutta omalla tavallaan helppoja. Ei tarvinnut olla sairaalassa valvontakameran alla kaikkien kyylättävänä, mutta silti olin peloissani. Joka öiset painajaiset synnytyksestä vainosivat ja rakkauden tunnetta omaa lasta kohtaan ei ollut vieläkään.
Neljännen viikon kohdalla ihmettelin, koska kätilöni oli luvannut soittaa kuukauden päästä kotiutumisesta, että voisimme käydä synnytystä läpi. Soittoa ei kuulunut. Surin. Olin pettynyt itseeni. Vihasin itseäni. En ymmärtänyt miksi en saanut positiivista synnytyskokemusta mitä muut äidit ovat saaneet. Olen katkera, pettynyt sekä surullinen.

Lopulta avasin kotimme ystäville sekä perheelle. Kaikki halusivat kuulla miten synnytys meni. Kerroin rehellisesti kaiken. Monet kauhistelivat ja toiset yrittivät keventää tunnelmaa. Mikään määrä vertaistukea ei auttanut, koska en voinut sanoa voivani äärettömän huonosti. Mielenterveys potilaana sekä toipuvana addiktina minulla ei ole varaa voida julkisesti huonosti. Varsinkaan synnytyksen jälkeen. Muistan ajatelleeni, että nehän vievät minulta lapsen pois jos vaikutan surulliselta ja siltä etten pärjää.

Minulle sanottiin että "sentään molemmat olette kunnossa ja terveitä". Entä jos emme olisi? Mitä sitten sanoisit?

Sain myös kuulla että unohtaisin sen kivun ihan pienessä hetkessä. Ei tunnu unohtuvan, jos tunnen sen painajaisissani yhä uudelleen.

"Sentään sait imettää niin kuin toivoit" Sekin lysti oli loppunut hyvin lyhyeen. Tämä kommentoija ei vain tiennyt sitä vielä...

Jälkitarkastuksessa hoitaja sanoi että "sentään lapsesi syö jotain". Ihan kuin se helpottaisi minun surua yhtään. Täys imetystä tahtoneena äitinä jolle luvattiin maan parasta imetysohjausta koko raskauden ajan vieläpä saamatta sitä, tämä ei helpota lainkaan. Tämä lisäsi raivoa itseäni kohtaan vain entisestään.

Ihmiset yrittivät neuvoa päivänselvissä asioissa, aivan kuin olisin joku aivokuollut. Jos huomautin asiasta, niin olin liian herkkä ja loukkaannuin liian pienestä. Aivan kuin en tietäisi, että vauvalle täytyy laittaa tarpeeksi vaatetta päälle ulos mentäessä.

Lopulta kätilö sitten soitti. Pahoitteli viivästystä, oli ollut lomalla. Hän pyyteli paljon anteeksi ja hänelle minä sanoin saman kuin sairaalassakin:- "Se ei ollut sinun vika. Sinä huomasit virheen ja en kanna tästä kaunaa sinulle". Tämä tuntui helpottavan hänen taakkaansa. Muuta hyödyllistä me emme käsitelleetkään siinä puhelussa. Hän siis lähinnä soitti pahoitellakseen.

Nyt synnytyksestä on hieman yli 6 kuukautta. Rakkauden tunne vauvaa kohtaan hiipii pikkuhiljaa. Jatkuvat painajaiset ja yökauhut eivät helpota lainkaan arjen rullaamista. En voi itkeä lainkaan, jätin kyyneleeni leikkauspöydälle. Traumatisoiduin. Olen aina halunnut vähintään kaksi lasta. Nyt en enää tiedä.
Lääköri ei ole vieläkään pahoitellut mitään läpi käymiäni virheitä. Ihmiset ympärilläni alkavat jo kyllästyä tunteettomuuteeni. Totta puhuen alan itsekin kyllästyä jo itseeni.

Tyttäreni on minulle maailman rakkain, mutta en voi unohtaa sitä painajaista minkä seurauksena hän saapui tähän maailmaan. Haluaisin itkeä ja purkaa kaiken pahan oloni juuri niin kuin ennenkin, mutta en enää kykene siihen.

Nykyään minä suren, katkeroidun ja pelkään saanko omaa itseäni enää koskaan takaisin, mutta teen sen vain hyvin hiljaa...



Tämä oli minun synnytyskertomukseni jonka haluan tuoda julki oman terveyteni vuoksi, että saisin läpikäytyä tämän asian. Joillekkin tämä saattaa tuoda vertaistukea ja tiedon siitä, ettet ole yksin. Toisaalta itsekin haluaisin tiedon etten ole tällaisen kokemuksen kanssa yksin.
Saa kommentoida. Saa kertoa omia kokemuksia. Saa myös olla tekemättä mitään. Luen kommentteja jos niitä tulee ja vastailen sitä mukaa mitä voimia riittää.

Kiitos kun luit, mukavaa loppupäivää.
 
No olipahan ihan perseestä koko synnytys! En ole ikinä tajunnut miksi epiduraalia suositellaan kellekään saati että sitä ollaan antamassa ellei sitä pyydä.

Helposti sen jälkeen kaikki menee ihan vitulleen kuten sulle kävi.

Tsemppiä ja *halaus*
 
No olipahan ihan perseestä koko synnytys! En ole ikinä tajunnut miksi epiduraalia suositellaan kellekään saati että sitä ollaan antamassa ellei sitä pyydä.

Helposti sen jälkeen kaikki menee ihan vitulleen kuten sulle kävi.

Tsemppiä ja *halaus*

Sitä ihmettelin itsekin. Kerroin heille haluavani epiduraalin jos kivut menevät liian kipeiksi, mutta olin myös kertonut heille monia lääkkeettömiä vaihtoehtoja mitä olisin halunnut kokeilla ennen sitä.. Koko synnytys kokemus oli kyllä sen verran kummallinen ja meni niin monella tapaa pieleen, että en enää tiedä pitäisikö nauraa vai soittaa lakimiehelle😅

Kiitos sulle 🥰
 

Similar threads

P
Viestiä
3
Luettu
393
Aihe vapaa
"Maarikka"
M
V
Viestiä
38
Luettu
905
Aihe vapaa
platoniskaa
P
O
Viestiä
6
Luettu
635
Aihe vapaa
onnellinennyt
O

Yhteistyössä