Minkä ikäisenä olet alkanut seurustelemaan nykyisen kumppanisi kanssa ja kauan olette olleet yhdessä? Lapsia?

Minä tapasin mieheni 16 vuotiaana ja aikaa haipakkaa edettiin suhteessa. Muutettiin alle vuoden seurustelun jälkeen yhteen ja kihloihinkin mentiin. Olemme olleet yhdessä reilu 8v ja lapsiakin on... Ongelma on se että molemmat ollaan kyllästytty toisiimme eikä muuta läheisyyttä ole kuin seksi. Seksi on taivaallista, mutta tuntuu että meillä olis vaan seksisuhde eikä mitään muuta..
Tänään sitten nostin kissan pöydälle ja ehdotin eroa hyvissä väleissä. Lapset näkisivät iskää usein ja pystyttäis lasten asiat sopimaan ilman riitoja. Nyt me molemmat mietimme tätä vaihtoehtoa, enkä kyllä keksi muuta ratkaisua kuin ero.

Kysyin tätä siksi, että haluan tietää onko muita teinistä asti saman miehen kanssa seurustelleita joilla suhde olis toiminut hyvin. Tai vaikka alamäkiä (PITKIÄ) olis ollut, niin miten niistä selviäis...

 

Olin just täyttänyt 17, kun alettiin seurustelemaan, 19 olin naimisiin mennessämme, 22 kun eka lapsi syntyi, 28 kun neljäs. Kohta 10-vuotis hääpäivä. Vaikeita aikoja on ollut, suuria maatakaatavia ongelmia ei.

Kyllä se pitää töitä tehdä parisuhteen eteen. On ollut aikoja, kun on tuntunut, ettei saa toiselta mitään muuta kuin päänsärkyä, mutta pian saa taas huomata toisen arvon.

Ei se alkuhuuma pysy vuodesta toiseen, rakastaminen on rutkasti oleellisempaa kuin rakastuminen. Ei se vaihtamalla parane.

 

Olin 16 mies 17 kun alettiin seurustelemaan nyt ollaan oltu yhdessä reilu 15-v ja kaksi lasta. Hyvin menee tosin alamäkiä on ollut ja eron partaallakin oltiin 10-vuotta sitten vaan niistä on selvitty sisulla ja sillä että aina ollaan toisiamme rakastettu.

 

Olin 19-vuotias, lapsia kaksi, nyt 15 vuotta yhdessä.

 

olin 18, kimpassa 27 vuotta ja lapsia 4

 

Olin 27v ja mies 31v, lapsia 3 ja yhdessä ollaan oltu nyt 6 vuotta.

 

Olin 18, mies 24. Nyt 12v myöhemmin kolmas lapsi tulossa. Kaikki hyvin.

 

16 v ja vuosi oli -70. Onhan tuossa jokunen vuosi, eikä aina niin seesteistäkään.

 

Kyllä mäkin miestäni rakastan yli kaiken. Siksi en oo menny suinpäin eroamaan, vaan oon pyöritelly tätä ajatusta päässäni yli 1/2 vuotta... Mä oon sanonut miehelle että tarvin huomiota; läheisyyttä, haleja, kehuja EDES JOSKUS. Mutta ei, se vaan piereskelee ja röyhtäilee sohvan nurkassa. Töissä käy, lapsia hoitaa, tekee kotitöitä ym, eli kaikkien ulkopuolisten silmään unelmamies. Mutta mulle on tosi inhottava ja etäinen..
Surullinen ja inhottava tilanne.

 

[QUOTE="vieras";26945347]Olin 27v ja mies 31v, lapsia 3 ja yhdessä ollaan oltu nyt 6 vuotta.[/QUOTE]

Niin ja ensimmäinen vakava seurustelusuhde alkoi kun olin 18 vuotta ja yhdessä olimme 8 vuotta, kunnes mies löysi toisen ja erosimme. Olimme juuri puhuneet lapsista ja naimisiin menosta. Vanhempani alkoivat seurustella kun äitini oli 16 vuotias, ja he ovat edelleen yhdessä 40 vuoden jälkeen.

 

Ihan teinejä ei enää oltu kun tavattiin, mä olin 20 ja mies 21. Muutettiin yhteen parin hassun kuukauden jälkeen (ennemin järkiperäisistä syistä; asuttiin solussa ja oli järkevämpää jakaa yksi huone kuin se, että oltais kuitenkin majailtu jomman kumman huoneessa). Kihloihin mentiin puolen vuoden seurustelun jälkeen, avioliiton satamaan purjehdittiin 4,5vuoden jälkeen. Oma asunto ollaan ostettu ja lapsiakin on kaksi. Yhteistä taivalta on kohta takana 12vuotta. Mäkiä on ollut, sekä ylä että ala (ja tulee olemaan), mutta eroa ei olla koskaan mietitty.

 

21-vuotiaana tapasin hänet. Tänä vuonna on 10. hääpäivä, sitä ennen oltiin pari vuotta yhdessä. 33-vuotias olen siis nyt Lapsia on kolme.

 

Mekin oltiin 16, kun alettiin seurustelemaan . Muutettiin yhteen 23-vuotiaina, mentiin naimisiin 26-vuotiaina ja tyttö syntyi, kun oltiin 28. Nyt ollaan oltu yhdessä 19 vuotta. Meillä on elämä melko tasaista. Ei mitään suuria intohimon paloja, muttei myöskään riitoja. Mä olen onnellisimmillani silloin, kun elämässä ei tapahdu mitään yllättävää. Mä tiedän, että tuo rakastaa mua ihan hirveästi, vaikkei aina sitä sanokaan. Meillä voi olla kuukauden tauko seksielämässäkin, mutta silti meidän on hyvä olla, kun ei mitään isoja muutoksia tule.

Jos vaan mahdollista, niin älkää erotko ihan vielä. Teillä vaikuttaa olevan ihan hyvä liitto, te vaan ehkä odotatte siltä liitolta samanlaista tunteiden paloa kuin teineinä. Ja mä ymmärrän sen, mäkin elin pitkään siinä uskossa, että meidän elämä on ihan perseestä ja siitä puuttuu intohimoa jne jne. No toki siitä puuttuu se alkurakkauden intohimo ja ihastumisen järisyttävä tunne. Mutta kun ajattelee, että siihen alkuaikaan liittyi myös pelko siitä, ettei toinen haluakaan jatkaa, että toinen ottaa ja lähtee tai pettää.... Mulla ei ole enää sellaista pelkoa, ei ole ollut vuosikausiin. Mulla on turvallinen olo tässä liitossa.

Jos sulla on periaatteessa kaikin puolin hyvä mies, älä vaihda. Voit saada tilalle ihan toisenlaisen miehen ja sitten sulla voikin jo tulla ikävä tätä vanhaa tuttua tyyppiä. Ottakaa aikaa itsellenne ja toisillenne, tehkää vaikka jotain sellaista mitä teillä oli teineinä tapana tehdä yhdessä. Miettikää, mihin te toisissanne ihastuitte ja onko se vielä tallella. Älkää luovuttako !

 

Olin 18, kohta 22v.
Lapsia löytyy.

 

Tutustuimme kun olin 21-vuotias, opintojen merkeissä. Kun olin 23, meistä tuli pari ja olemme olleet yhdessä 23 vuotta. 2 lasta.

 

Oltiin 18 ja 19v, yhdessä oltu 13v ja 4 lasta. Kaikenlaista on mahtunut tähän väliin, mutta sellainen jokapäiväinen läheisyys (halit, pusut, ollaan vierekkäin, nukutaan toisessa kiinni) on pysynyt.

 

Olin 21v. Tänä vuonna tulee 16 vuotta yhdessä, 3 lasta löytyy.

 

Ihana kommentti Saraldo ja ihanalta kuulostaa teidän elämä
Mä haluaisinkin puhua ja keskutella meidän tilanteesta ja siitä mitä toinen haluaa. Mutta kun mies ei puhu ei sitten millään, niin minkäs teet.
Meillä on kyllä melko rankka elämänvaihe kun lapset on vielä niin pieniä ja tosi pienillä ikäeroilla, että tässä ei kyllä jää parisuhteelle paljon aikaa. Ehkä voiskin kokeilla siirtää parisuhteen syrjään vähäks aikaa ja kaivaa se takas esille kun elämä vähän helpottaa..

 

15-vuotiaita oltiin, isäntä täytti kohta sitten 16. Viisi vuotta hengailtiin yhdessä ennen kihloja, ja sen jälkeen vajaa pari vuotta ennen naimisiin menoa. Nyt ollaan oltu yhdessä siis vajaa 26v, josta 19v naimisissa ja lapsia on kolme, kohta 17v, kohta 14v ja 11v.

Meidän suhteessa vaikein aika oli mun kolmenkympin kriisiaikani, jolloin en ollut oma itseni ja halusin enemmän kokemuksia elämältä, kuin mitä sain kolmen pienen lapsen kotiäitinä. Erota en ole kuitenkaan koskaan/silloinkaan halunnut. Tätä ajanjaksoa kesti parisen vuotta, jonka jälkeen suhteemme on ollut parempi kuin koskaan aiemmin. Ja tämä tunne tuntuu vain jatkuvan. Arvostamme ja rakastamme toisiamme todella paljon, teemme paljon töitä yhteisten asioiden eteen. Nyt, kun lapset ovat kasvaneet, niin myös yhteistä aikaa ja tekemistä löytyy enemmän. Meillä on hyvin hauskaa yhdessä.

Tuo kausi opetti mulle sen tärkeimmän seikan parisuhteesta, joka ei suinkaan ole rakkaus, vaan tahto. Ei se pappikaan turhaan kysy, että tahdotko rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä... Vaikka rakkaus on välillä ollut heikoilla kantimilla, niin aina olemme halunneet olla yhdessä ja sen on kantanut suhdettamme eteenpäin. Mä toivon myös teidän suhteeseenne tätä tahtoa, sillä ainakin itselläni on aina ollut tunne, että haluan säilyttää lapsilla ehjän perheen.

 

[QUOTE="a p";26945461]Ihana kommentti Saraldo ja ihanalta kuulostaa teidän elämä
Mä haluaisinkin puhua ja keskutella meidän tilanteesta ja siitä mitä toinen haluaa. Mutta kun mies ei puhu ei sitten millään, niin minkäs teet.
Meillä on kyllä melko rankka elämänvaihe kun lapset on vielä niin pieniä ja tosi pienillä ikäeroilla, että tässä ei kyllä jää parisuhteelle paljon aikaa. Ehkä voiskin kokeilla siirtää parisuhteen syrjään vähäks aikaa ja kaivaa se takas esille kun elämä vähän helpottaa.. [/QUOTE]

Älkää ihan kokonaan pistäkö syrjään, muuten se jää sinne. Sä voisit vaikka aloittaa ja yrittää murtaa vähän miehen jäätä. Sano vaikka ihan yllättäen, että vaikka me eletään ruuhkavuosia ja hektistä ja raskasta lapsiperheen arkea, mä rakastan sua silti edelleen ja haluan, että meillä on yhteinen elämä vielä senkin jälkeen, kun lapset ovat lähteneet pesästä. Mun mies ainakin yllättyi tuontyyppisestä aika lailla. Oltiin menty taas muutama kuukausi siihen malliin, että hyvä kun edes puhuttiin mitään illalla. Kumpikaan ei ollut vihainen eikä mitään riita ollut, me vaan oltiin omissa oloissamme kun lapsi oli menyt nukkumaan. Sitten yhtenä iltana lausuin hänelle jotain tuon tyyppistä ja mies jotenkin heräs. Seuraavana päivänä hän sanoi, että "mä en edes ajatellut, että sä enää musta sen kummemmin välität". Siinä kohtaa tajuttiin, että nyt jos koska meidän on tehtävä jotain.

 

Minä olin 16v ja mies 19v kun rupesimme seurustelemaan. Nyt on yhteistä taivalta takana 23 vuotta... huh huh Olimme kaksi vuotta yhdessä, kun menimme kihloihin.. ensimmäinen lapsi syntyi,kun olimme olleet yhdessä seitsemän vuotta, toinen lapsi syntyi,kun olimme olleet yhdessä yhdeksän vuotta, naimisiin menimme,kun olimme olleet yhdessä 10 vuotta, kolmas lapsi syntyi kun olimme olleet yhdessä 21 vuotta

Tasaista, mäkistä,mutkaista, tuttua,turvallista, ärsyttävää, mukavaa, onnellista, vihaista.... kaikkea sitä ja paljon muutakin vaan kai tässä vielä jotain on kun kerran yhdessä ollaan

 

olin 26v tai 27v ( tavattiin ensimmäisen kerran synttäreideni aikoihin, en muista ennen vain jälkeen). yhdessä oltu 6v ja lapsiakin on.

puolisoni on ensimmäinen oikea suhteeni.

 

36 olin kun ton tapasin,1v3kk oltu yhdessä,yhteisiä lapsia ei ole.

 

Olin 20v. Yhdessä 18v (kauhia sentään ). Yksi lapsi.

 

Oltiin molemmat 17v. Nyt lapsia 5 ja naimisissa oltu 20v. Ala-ja ylämäkiä ollut, rakkautta ja rajuja riitoja. Arjessa ei romantiikkaa oikeen ole, mutta ei vaihtamaankaan rueta...vois olla huonomminkin.