Minä en enää jaksa! :(

Nyt on ihan pakko purkautua jonnekin, kun tuntuu etten jaksa enää mitään... Olen valvonut viidestä asti ja itkenyt viimeiset pari tuntia ja tuntuu etten saa tätä millään loppumaan. Ja kohta pitäisi pystyä lähtemään töihinkin. Kaikki kaatuu päälle. En vaan enää jaksa...

En tiedä että mitä tässä pitäisi tehdä, vai pitäisikö mitään. Olen ollut avopuolisoni kanssa yhdessä kohta viitisen vuotta, asuttu yhdessä muutaman ja nyt odotamme esikoistamme. Olen raskausviikolla 27. Käymme molemmat töissä, mies tekee 8h päivää ja minä osa-aikatöitä, työaikani vaihtelee 4-7 tuntiin ja välillä on ilta- ja yövuoroja ja välillä lyhyempiä työviikkoja. Lisäksi opiskelen avoimessa yliopistossa muutamia kursseja, joihin uppoaa ihan hyvin aikaa niihinkin. Päivästäni iso osa menee siis töissä käymiseen ja opiskeluun. Lisäksi käytännössä kaikki kotityöt ovat minun kontollani; teen ruoat, tiskaan, imuroin, pyykkään ja yritän muutenkin pitää kodin suht järjestyksessä. Mieheni ei näihin juurikaan osallistu. Joskus korkeintaan tiskaa, mutta silloinkin vain kun pyydän ja näkee kyllä että ko. homma pännii.. Meillä on myös koira, jonka lenkitykset olen myös ennen pääasiassa hoitanut, nyt miehen on pitänyt ottaa homma hoitaakseen kun en mahani kanssa enää pysty. Minulla meinaa supistella ja muutenkin kipuilla, ja lääkäri on kieltänyt lenkkeilyn ja raskaammat puuhat.

Silloin kun muutimme mieheni kanssa yhteen, olin itse työttömänä ja tulottomana ja mieheni elätti meidät molemmat. Otin tuolloin kaikki kotityöt hoitaakseni - olinhan päivät kotona miehen ollessa töissä. Lisäksi yritin olla miehelle parhaani mukaan mieliksi, kun elelin hänen tuloillaan. Tämä jäi kuitenkin "oletukseksi" myös kun minä itse sain töitä. Nyt, kun käyn töissä, opiskelen ja olen raskaana, on järjestely alkanut kuitenkin tuntua melko raskaalta. Normaali päivä meillä on sellainen että mies on töissä 7- 16.00, ja minä (yleensä) aamupäivästä sen 4- 7 tuntia. Tulen yleensä ennen miestä kotiin, teen kotitöitä ja ruokaa, ulkoilutan vähän koiraa ja illalla yritän vielä opiskella. Kun mies tulee kotiin, hän yleensä vain syö ja sitten katsoo loppuillan joko televisiota tai on tietokoneella. Koiran hän joutuu nykyään käyttämään jossain välissä lenkillä, mutta ei siihen mene kuin puolisen tuntia.

Nyt on alkanut tuntumaan, etten minä enää jaksa tätä menoa. Töiden jälkeen olo on yhä useammin todella kipeä, ja kotitöiden tekeminen vain pahentaa asiaa. Jos pyydän mieheltä apua, saattaa hän sanoa että "joo, kohta voin auttaa", mutta mitään ei tapahdu moneen tuntiin jos on tapahtuakseen ollenkaan. Vapaaehtoisesti tai omasta aloitteestaan mies ei tee oikeastaan mitään. Aina pitää pyytää. Eilinen ilta oli jälleen kerran hyvä esimerkki tällaisesta; työpäivän, asiointien ja lääkärikäynnin jälkeen tein monta tuntia ruokaa, tiskasin ja imuroin. Mies istui tietokoneella. Kun pyysin apua, hän lupasi kyllä "kohta auttaa", mutta apua ei tullut koko iltana. Vasta sitten kun olin saanut kaikki hommat tehtyä ja olin väsynyt ja kipeä, mies lopetti surffailun ja tuli sanomaan että "ai niin, anteeksi että sinun piti taas tehdä kaikki työt". Ja tämän jälkeen hän siirtyi sohvalle katsomaan tv:tä. Tuntuu, että ko. lausahdus on nykyään miehen lempirepliikki... Tuntuu että sillä hän kuittaa aina itsensä ulos tilanteesta, ja hyvittää kaiken.

Haluaisin niin kovasti, että mies AUTTAISI minua silloin kun olen väsynyt enkä meinaisi jaksaa siivota tai tehdä ruokaa. Tai olisi mukava jos hän edes joskus huomioisi minua vähän erikoisemmin. Mies ei ole esimerkiksi koskaan antanut minulle lahjaa tai muuten yllättänyt ilman mitään pakottavaa syytä, ja viimeisimpänä syntymäpäivänänikin jäin jo kokonaan ilman.. Ei sillä, että ne lahjat tai yllätykset itsessään olisivat minulle tärkeitä vaan se, että mies muistaisi ja huomioisi minut... Itse kyllä yritän järjestää mukavia yhteisiä iltamia, ja ostelen miehelle lahjoja ihan muuten vain silloin tällöin tarkoituksenani piristää häntä. Nytkin olen kerännyt ja koonnut hänelle viimeiset pari kuukautta isyyspakkausta, jonka eteen olen todella nähnyt vaivaa.

Jos suutun miehelle ja huomautan ettei hän oikein osallistu, hän suuttuu ihan silmittömästi eikä ainakaan sitten tee mitään. Välillä tuntuu siltä, että hän ihan oikeasti ajattelee tekevänsä ja auttavansa paljonkin... Nalkuttaminen ei auta, on oikeastaan ihan yhtä tehotonta kuin pyytäminen. Menee ihan ohi korvien.

Pelkään, että mies olettaa minun tekevän kaiken vielä silloinkin kun maha alkaa olla kokoa rantapallo, tai kun vauva on muutaman vuoden ikäinen ja minun on aika lähteä taas opiskelemaan.

Lääkäri suositteli minulle eilen supistelujen ja kipuilun takia sairaslomalle jääntiä, mutten vielä millään haluaisi. Työsopimusta olisi muutenkin enää pari kk jäljellä, ja minä niin pidän työstäni. Ja eniten pelkään sitä kotiin jäämistä.

Olen miettinyt ja painiskellut tässä pitkään omantuntoni kanssa. Vaadinko minä tuolta mieheltä liikaa? Onko minusta tullut vain itsekäs ja laiska? Löytyykö täältä ketään samassa tilanteessa olevaa?

 

Oletko keskustellut tilanteesta miehesi kanssa? Siis ihan syyttelemättä ja raivoamatta, asiallisesti.

Mitä jos tekisit niin, että tänään, kun pääset töistä ja mies ei vielä ole kotona, peset omat vaatteesi puhtaiksi ja jätät miehen vaattet likakoriin. Syöt itse mahasi täyteen jotain jämiä jääkaapista ja käyt sohvalle makaamaan. Kun mies tulee kotiin ja ihmettelee, missä ruoka on, sanot, että sulla supistelee ja tekee niin kipeää, että et jaksa tehdä nyt yhtään mitään. Sitten et hievahda siitä sohvalta mihinkään muualle kuin vessaan ja odotat, mitä tapahtuu. Sulla on puhtaita vaatteita ja miehellä alkaa vaatteet olla likapyykissä. Jos ihmettelee tilannetta, sanot, että sun oli pakko minimoida töiden määrää, kun supistelee ja sattuu, niin teit ne, mitkä oli aivan välttämättömiä. Et missään vaiheessa ehdota, että mies tekisi mitään, mutta kaikkiin pyyntöihin vaan vastaat, että et pysty. Kun jääkaapista loppuu ruoka, niin käyt töiden jälkeen vaikka ruokakaupasta hakemassa valmisruokatiskiltä jotain, minkä mätät itse naamaasi, mutta et osta miehelle ruokaa.

Luulisi tällaisen lakon jossain vaiheessa tehoavan sen verran, että saatte kunnon keskustelun aikaan.

 

kokeile muutaman päivän ajan ettet tee mitään kotitöitä? jospa se mies sitten huomaa että siistissä kodissa on kiva olla ja tekee itse asian eteen jotain. mielestäni molempien kuuluu osallistua ja tehdä kotitöitä ja ruokaa jne. ei ole naisen etuoikeus tehdä kaikkea. et vaadi liikaa, et ole itsekäs etkä laiska. en ole samassa tilanteessa. kyllä se siitä.

 

Miehellä pitäisi olla samanlainen vastuu kodin pyörittämisestä kuin naisellakin. Mutta onhan sulla puolet lyhyempi työpäivä. Oletko tehnyt täyttä päivää viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen? SeKIN on kuluttavaa.

Yritä puhua. Sopikaa vaikka, millainen on teidän yhteinen kodin siisteystaso. Syöttekö kuinka paljon itsetehtyä ym. Yritä olla sortumatta nalkutukseen. Puhu asiat asioina. Kerro, miltä sinusta tuntuu ja miten voit. Kysy mieheltäsi, mitä hän voisi ja haluaisi tehdä yhteisen kodin eteen.

 

Mun mielestä toi lakkoilu on ihan puhdasta vittuilua...

Istut alas ukon kanssa ja kerrot et kultaseni, sun on alettava osallistumaan, sulla supistelee ja jos ahkeroit liikaa, vauva syntyy pian liian aikasin, jossei toimi, ota mies mukaan lääkäriin jossa lääkäri sit takoo päähän järkeä..

Meillä on sama tilanne, ollu jo pari vuotta, mut mä taas kyllästyin pyytämään ja tein itse, tosin mulla ei ollutkaan mitään estettä sille ettenkö olisi voinut tehdä, pikkuhiljaa toi mies on kuitenkin alkanut ite osallistuu, kai sekin vaikutti kun lakkasin nalkuttamasta ja jos tekee jotain, en oo vieressä kertomassa kuinka se minun milestäni pitäis tehdä...

Mut tsemppiä, raskaana kaikki ongelmat kärjistyy, vallankin jos on vielä supisteluja yms. :hug:

 

kuulostaa ihan tyypilliseltä mieheltä joka osoittaa rakkautensa tekemällä töitä/seksillä/uskollisuudella. On olemassa monenlaisia miehiä, sellaisiakin jotka eivät kotona juuri viihdy ja pettureita jne. Raskaana sinä kaipaat huomiota, se on aikaa kun sinulla on tyhjä olo, kohta saat kuitenkin pikkuisen, joka täyttää päivät. kotitöistä ei kannata ottaa liikaa stressiä, mutta toki yritä ottaa puheeksi miten vastuun jaatte, kerro miten väsynyt olet ja LÄÄKÄRIN MÄÄRÄYKSESTÄ LEPOA! anna kodin vaikka olla millainen, tuolla menolla saat ennenaikaisesti vauvasi. älä hukkaa energiaa häneen, mutta toivotaan että miehesi alkaisi ahkerammaksi, tuskin kuitenkaan, miehet eivät muutu.

 

Kerro miehellesi, etten enää jaksa. Tästä lähtien miehen on tehtävä puolet kotihommista. Piste.

Älä pese miehen pyykkejä, äläkä tee ruokaa. Osta vain itsellesi jokin valmisruoka. Anna villakoirien juosta nurkissa ja tiskialtaan kasaanuta, jos ukko ei tajua tehdä osaansa. Ei miehen kuulu olla mikään apulainen, vaan tasaveroinen osapuoli parisuhteessa. Viimestään nyt, kun vauvakin on tulossa, hänen on alettava ottamaan vastuuta myös kodinhoidosta.

 

Mä en oikeastaan usko, et miehet koskaan tajuaa sitä että jätät jotain kotitöitä tekemättä. Tuntuu ettei miehiltä löydy sellaista syyllisyydentuntoa tekemättömien kotitöiden takia, jos ei niistä ikinä ole tullut vastuuta otettua. Sen takia suosittelen enemmän asiallista keskustelua aiheesta. Sovitte yhdessä, mitkä hommat on miehen ja mitkä sinun vastuulla, ja pidätte niistä sovituista sitten kiinni. Kenelle laitat tuota ruokaa tuntikausia? Jätä se ehdottomasti vähemmälle, kyllä se mieskin osaa itsensä ruokkia. Tai sitten rupeatte tekemään yhdessä.

Mä olen itse kamppaillut vähän samanlaisen tilanteen kanssa, mutta itsekseen raivoamisesta ei vaan ole mitään hyötyä. Selkeät sopimukset ja niistä yritetään sitten pitää kiinni. Äläkä valu siihen, että sanaakaan sanomatta teet toisen työt! Jos mies jättää vuorollaan tiskaamatta, seuraavana päivänä on isompi tiski odottamassa jne.

 

Jos et saa itkua lakkaamaa, jäät tänään kotiin ja yrität nukkua ja levätä koko päivän.

Ei tietystikään ole oikein, että sinä olet jo burnoutin partaalla. Jotain sun velvoitteista täytyy karsia, jos et niistä millään tahdo selvitä, oli se karsittava sitten opiskeluja, kotitöitä ja/tai töitä.

Mutta ihan ekaksi koeta levätä vaikka väkisin.

 

Sopikaa selkeä työnjako, ja pidät siitä kiinni. Meillä mies tekee kaikki keittiöhommat ja kaupassakäynnit, kun tykkää laittaa ruokaa ja minä en. Minä sitten hoidan kaikki pyykit ja suurimman osan siivoamisesta. Toimii aivan loistavasti. Tietty kumpikin auttaa toistaan. Välillä autellaan ihan vaan siitä auttamisen ilosta, mutta sitten tietty myös kun toinen pyytää apua vaikka ollessaan väsynyt.

Mulla osu silmään myös tuo, että olet laittanut ruokaa tuntikausia. Minkälaista ruokaa teillä oikein tehdään? Kun olet vauvan kanssa kotona, niin yksi tapa helpottaa elämää on se, että teet aina isoja ruoka-annoksia ja sitten syötte samaa ruokaa useammalla aterialla. Silloin ei mene joka päivä aikaa ruuan laittamiseen. Lisäksi musta kuulostaa siltä, että sun pitää yksinkertaistaa teidän ruokia, jos oikeasti menee noin kauan aikaa.

Ja kun voimat on oikeasti loppu, niin sitten vaan valmisruokaa kaupasta. Ei siihen kuole, vaikka joskus söisi vähän mauttomampaa valmispöperöäkin. Oma jaksaminen on paljon tärkeämpää!

Pidä itsestäsi nyt hyvää huolta, koska se vaikuttaa sun vauvaan myös!

 

Hohhoh mikä mies. Kyllä meillä jaetaan kotityöt ihan tasan vaikka minä opiskelen ja mies töissä ja samoin oli silloin kun itse olin kotona lapsen kanssa ja mies opiskeli.

 

Älä tee niitä kotitöitä niin vastuullisesti! Onko pakko joka päivä imuroida, tehdä ruokaa ym? Kaupasta saa niita eineksiä tai pakasteruokia. Juttele miehesi kanssa, sen on pakko ymmärtää, että pian on vauvakin tulossa, ja sitten sinulla ei todellakaan ole aikaa eikä voimia hoitaa koko husholin yksin!
Meillä mies imuroi ja siivoa muutenkin kun mä olen aika huono siivoamaan

 

Kiitoksia vastauksista, piristivät.

Kaikki tuo kotitöiden tekemättä jättäminen ja keskustelut sun muut on läpikäyty useaankin otteeseen... Olin oikeastaan kai jo vaipunut siihen että tein kaiken itse, nyt asia taas nostaa päätään kun olo on muuttunut hankalaksi tämän raskauden myötä. Keskustelujen jälkeen mies on saattanut vähän aikaa auttaa, esimerkiksi tiskata enemmän mutta siihen se on taas sitten jäänyt. Jotenkin siltä tuntuu aina vaan "unohtuvan". Kotitöiden tekemättä jättämistä tuskin huomasi. Kotonaan mies ei ole joutunut "naisten töitä" juurikaan tekemään, niin että on kai tottunut sotkuun... Minä taas en. Jonkinlainen järjestys pitää olla, muuten minulla menee hermo. En kestänyt kovinkaan pitkään ilman, että oli pakko vähän siivota.

Ja siitä ruoka asiasta josta moni kyseli, ihan normaaleja kotiruokia minä teen.. Ja usein vielä niitä isoja satseja, kuten eilenkin. Tein laatikkoruokaa ja leivoin sämpylöitä, joita sitten pakastan niin että on sellaisiakin päiviä jolloin minun ei sitä ruokaa tarvitse tehdä. Valmisruokiakin joskus ostan, nyt olen yrittänyt kuitenkin syödä vähän monipuolisemmin ja terveellisemmin, vauvaa ajatellen. Jos alan nyt ihan pelkästään valmismössölinjalle vain sen takia ettei mies tee ja itsellä meinaa jaksaminen loppua niin vauvahan siitä kärsii, eikä se ole oikein...

Jospa tämä tästä jotenkin lähtisi sujumaan. Tulee välillä vain epäitoivon hetkiä...

 

Hei,
Jos olet täällä vielä vastauksia lukemassa niin ehdottaisin, että hankkisitte tiskikoneen ennen vauvan syntymistä. Helpottaa elämää kummasti.

Muiden kotitöiden osalta teillä täytynee tasata hommia. Jo ihan sinun terveytesi vuoksi. Keskustelua, keskustelua, keskustelua. Jos ei mene läpi niin väännä vaikka rautalangasta ja kirjoita paperille.

 

Päätin yrittää ottaa asian tänään puheeksi miehen kanssa. Toivottavasti tällä kertaa kuuntelee ja ottaa opikseen... En minä ihan oikeasti enää kovin kauaa jaksa tätä menoa, en enää kun alan olla jo niin hyvin raskaana. Pitää koettaa löytää jonkinlainen yhteinen sävel, ja työnjako. Jos saisin tuon miehen vaikka imuroimaan puolestani, kun se on sellainen touhu mikä sitä kipuilua nykyään monesti aiheuttaa... Ja meillä pitää monta kertaa viikossa imuroida, varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun on tuo pitkäkarvainen koira ja sitä karvaa tosissaan lähtee ja leijuu ympäriinsä. Liian siistiä meillä ei kyllä ole, enkä minä mikään siisteysintoilija olekaan. Joku raja kuitenkin pitää olla.

Rakastan kyllä miestäni ja tiedän että hän rakastaa minua, jotenkin tuo vaan on sellainen hömelö ettei ymmärrä että voisi joskus autella. Ja on sitä vikaa minussakin. Itsehän minä tämän olen osaksi aiheuttanut, kun olen tuon antanut tottua siihen ettei sen tarvitse tehdä. Ja monesti kun olen suutuksissani asiasta huomautellut ja saanut sillä tavalla miehen tekemään jotain, olen vähän ajan kuluttua omantunnon tuskissani alkanut häntä (ihan turhaan kyllä) säälimään ja mennyt itse tekemään hommat jotka hän olisi saattanut tehdäkin... Kun on itse tottunut niin paljon tekemään ja koska käyn töissäkin vähemmän (mikä ei kyllä todellisuudessa kovin paljon helpompaa ole kun ottaa huomioon että lisäksi opiskelen..) niin sitä sitten ajattelee että itse on laiska ja itsessä on vikaa kun toinen joutuu tekemään. En minä odota että mies yhtä paljon tekisi kuin minä, haluaisin vain että vähän osallistuisi... Kertoo varmaan aika paljon siitä miten paljon tuo todella TAJUAA auttaa ja tehdä, kun yhtenä viikonloppuna muutama viikko sitten olin itse todella pahassa mahataudissa pari päivää ja mies ei ollut edes tiskannut koko viikonloppuna... Maanantaina kun pääsin ylös sängystä muuallekin kuin vessaan, keittiö oikein lainehti likaisia astioita ja muutenkin kämppä oli ihan sikin sokin. Koirankin mies oli vienyt muualle hoitoon, ettei sitäkään ollut tarvinnut lenkittää.. Ilmeisesti oli vain tuijottanut tv:tä ja ollut koneella ne kaksi päivää. Sanoi kyllä että vei koiran hoitoon siksi että olisi voinut olla koko ajan hoitamassa minua, ja niin mies kyllä tekikin. Toi juotavaa ja kävi silittelemässä aina kun olin hereillä. Ajatus oli kyllä nätti ja oli ihana kun tuo sillä tavalla minua hoivasi. Yksinkertaisesti ei vain vissiin ollut käynyt mielessäkään että olisi voinut vähän siivotakin... Jouduin ensitöikseni puolipökerryksissä maanantai-aamuna tiskaamaan, kun mies lähti töihin (tiskiallas nimittäin ihan haisi...).

Joku heitti että meidän kannattaisi hommata tiskikone, ja olen kyllä ihan satakymmenen prosenttisesti samaa mieltä! Olen kyllä puhunut koneesta jo varmaan vuoden, mutta jospa se kohta...