miltä sinusta tuntui 26-vuotiaana?

26 vanha? Jaa jaa... x) Otan osaa siinä tapauksessa. (Musta 26 on liian nuori ikä olla "toinen jalka haudassa", ootas kun alkaa 36 lähestyä -- toivoisit että se olisi 26!)

 

Sain esikoiseni pari kuukautta sen jälkeen kun täytin 26. Tunsin itseni aivan pennuksi, en ymmärtänyt miksi ihmeessä hankin vauvan, enhän osaisi sitä edes hoitaa. Tunsin itseni jonkinlaiseksi huijariksi, joka yritti elää aikuisen elämää vaikka oli täysi teini.

Nyt olen 37 ja olen viimeinkin aikuistunut, ainakin osittain En silti haluaisi enää olla 26, olin niin kovin epävarma kaikesta silloin.

 

Hektistähän tää on.
Muksuja kolme, neljäs tulossa. Jaloissa pyörii lisäksi kani, 4 kissaa ja koira. Pihamaalla ja ulkorakennuksissa asustaa kana, kukko ja 6 kopukkaa.
Oma firma pyörii paremmin kuin oli alunperin tarkoituskaan.

Matkusteluun ei mitään hinkua. Jotain jo nähty, enempään ei nyt just ole tarvetta. Jos tarve iskee, niin sitten varmaan ehtii kun lapset on isoja.

Tuntuu aikalailla siltä, että maailma on mallillaan ja elämä maistuu, tällaisena voisi jatkuakin vielä vuosia ainakin.

 

Olin neuroottinen ja pelokas opiskelija. Pelkäsin kaikkea. Pelkäsin, että olen saanut aidsin kun olen etelänlomalla suudellut, ja pelko oli todellista, itkin yöt. jne jne. Nuoruus on rankkaa.

Lastenteko on tasoittanut minua. entinen neuroottinen huono nukkuja nukkuu milloin vaan. Omat olotilat ym. tutkiminen ja sairauksien kuvittelu on jäänyt vähemmälle.

 

Kun täytin 26 oli opinnot kesken, ei lapsia, vuokra-asunto...Nyt pari vuotta myöhemmin on tutkinto, talo, avioliitto ja 2 lasta ja mietin et tässäkö tää oli X)

Mä uskon että me kaikki tunnemme itsemme ikäämme nuoremmiksi tai vanhemmiksi, koska meillä on mielessä joku kuva siitä, mitä "täytyy" olla minkäkin ikäisenä. Ne mallit tulee yleensä mediasta tai jostain ulkopuolelta, oikeasti ihmiset kehittyy ja tekee eri asioita eri ikäisinä.

 

Jännä lukea toisten tuntemuksia ja verrata niitä omiinsa. Itse tunsin olevani ihan täysillä aikuinen 26-vuotiaana. Lapset olivat 3v ja 5v, olin työelämässä ja syksyllä pääsin aloittamaan opinnot, jotka sain loppuvan vuoden keväällä valmiiksi. Kai se oli hyvää aikaa siksikin, että vain vuotta aiemmin olin antanut itselleni luvan olla oma itseni, niin hyvässä kuin pahassakin. Vapautuksen jälkeinen mielettömän ihana olo.

 

Mä olin tiiviisti kotiäitinä silloin.

Sain esikoisen 23-vuotiaana ja olin tosi nuori, suorastaan teiniäiti kaikkien silmissä. Lopetin kotiäitiputkeni 6 vuotta myöhemmin koin olevani varsin ikäloppu mm. työmarkkinoilla.

Nyt kuitenkin oikein tyytyväinen elämääni ja hei, mun lapset muuttaa pois himasta kun mä oon 40 v! Sitten voinkin neljävitosena työnnellä lapsenlasta vaunuissa kaduilla ja tavata jonkun vanhan koulukaverin omien vaunujensa kanssa joka kehuu että kiva kun joku muukin on hankkinut lapsia vielä kypsällä iällä.

Mistä sä tiedät että saat silloin lapsenlapsen? Et voi määrätä lastesi elämää ja vaatia lapsiasi tekemään samoja ratkaisuja....

 

Ei musta miltään erikoiselta tunnu...en huomaa siis eroa siihen kun olin 25v, enkä usko että kun täytän 27v, mikään olossani radikaalisti muuttuu.

 

Musta tuntuu että elämä hymyilee Kamalan rankka ja opettavainen vuosi takana, mutta nyt ei voisi mikään olla paremmin. Ihana mies, täydellinen asunto, hyvä työpaikka ja esikoinen tuloillaan, mitäpä sitä muuta elämältä vaatimaan. Nuorempi en haluaisi olla, olisi kamalaa olla alle 20v..

Tosin tähän ikään voisi pysähtyä

 

olin todella onnellinen, odotin esikoista. ei tietoakaan ikäkriisistä. nyt enemmän kun on ongelmia ikään suhtautumisessa kun 50-v-juhlat lähenee

 

Vaikea sanoa ku oon 24v.
Kerron sitte parin vuoden päästä.

 

Olen juuri nyt tuon ikäinen ja eipä tämä kummosemmalta tunnu Vanhin lapsi 6,5 vuottaa ju nuorempi 3v. Kolmas odottelee masussa. Työssä olen sosiaalipuolella ja odottelen innolla äitiyslomaa. Asutaan pienessä rivarissa "maalla"(keskustaan n. 10km) vuokralla ja haaveillaan omasta. Että ihan jees

 

Mulla tais olla pahin kolmenkympin kriisi just 26-vuotiaana... Näin 32-vuotiaana sitä ei enää onneksi ole Kakskutosena olin just tavannut tulevan aviomieheni ja sain maisterin paperit käteeni. Taisin silloin katsella tulevaisuuteen oikein hyvillä mielin, vaikka vähän sitä kolmenkympin kriisiä olikin ilmassa.

 

Ei kai silloin mitenkään kummalta tuntunut. 26-vuotiaana odotin viimeisilläni toista lastani. Elämä oli leppoisaa, oltiin puoli vuotta aikaisemmin muutettu tähän nykyiseen kotiin, olin saanut vakituisen viran ja kaikki puitteet kunnossa. Ei ollut ikäkriisiä.

 

26-vuotiaana... olin eronnut usean vuoden suhteesta johon kuului lähinnä baareissa istumista, dokaamista ja krapulaa, enimmäkseen henkistä sellaista. Ei työtä, joitain määräaikaisuuksia. Ei omaisuutta. Ei lapsia.

Huh. Pitkään meni "teineillessä" ja likeltä liippasi alkkiuskin. En todellakaan kaipaa noita aikoja 10 vuotta sitten. Kyllä mulle seesteinen perhe-elämä sopii paremmin. Tai no, ehkä sen arvostaminen vaati tuonkin jakson elämästä

 

Kauhealta. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta.

 

No silloin vielä luulin että elämässä pitää suorittaa ollakseen hyvä ja arvostettu. Vanhaksi en tuntenut oloani. Olin juuri suorittanut kaksoistutkinnon ja siihen nähden kyllä olin vanha. Ostettiin miehen kanssa ihana vanha maalaistalo ja meille tuli eka tanskandoggi. Ihana mutta myös vaikea vuosi. Nyt melkein neljä vuotta myöhemmin vaikeita asioita läpikäyneenä tunnen itseni aikuiseksi, en vanhaksi. Naimisiin ollaan ehditty tässä välissä. Perheeseen on tullut toinenkin doggi ja ihana viisikuukautinen poika. Elän nyt elämäni parasta aikaa. Tulevaisuudessa aion vielä opiskella ja matkustaa. Tehdä vaikka mitä. Mutta nyt olen kotiäiti tovin ja lapseni lumoissa. Lisättäköön vielä se että en tunne olevani nuorikaan mutta haluankin elää jokaisen ikävaiheen enkä jämähtää nuoruuteen. On ihana olla juuri tämän ikäinen. Jokainen vuosi on tuonut ja toivottavasti tuo viisautta!

 

Ihan yhtä vedossa olin silloin kuin nytkin.

 

Mä täytän seuraavaksi 26 ja pikkasen kyllä ahdistaa... Tuntuu kamalan vanhalta.
Onneksi nuorekas voi silti aina olla mieleltään vaikka olisi miten vanha fyysisesti. Enkä mä nyt tarkoita missään teinien vaatteissa kulkemista tai lapsellisena oloa yleensä tms.

 

Musta tuntui ihanalta. Olin juuri saanut toisen lapseni. Oltiin juuri muutettu omaan vastavalmistuneeseen omakotitaloon. Esikoinen aloittelemassa esikoulua. Omia häitä pikkuhiljaa suunnitellessa. Myöhemmin vielä 26-vuotiaana sain tietää, että odotan taas vauvaa, jonka sain vielä ollessani 26-vuotias.

 

Toivoin tuolloin kovasti vauvaa(ja edelliset 4v)Olikin jo sitten raskaana ennekuin ehdin täyttää 27

 

Se oli ihaninta aikaa mun elämässä. Olin vielä nuori ja vapaa, reissasin paljon ulkomailla yhdessä tietyssä paikassa ja muutenkin on jäänyt hyviä muistoja. Nyt mulla on lapset, joita tietysti rakastan eniten maailmassa, ja tavallaan olen tästäkin elämänvaiheesta nauttinut. Mutta...

 

Minä tunnen niin monia eri ikäisiä elämästä nauttivia ihmisiä, että en oikein ymmärrä noita ikäkriisejä. Jos tuntuu että mitään jännää et ole vielä tehnyt niin mene tekemään! Minä ainakin ajattelen ihan hyvillä mielin omia kolmekymppisiä, nelikymppisiä ja viisikymppisiä. Toivottavasti edessä on vuosikymmeniä ihanaa elämää ja saa katsella lasten varttumista ja maailman muuttumista. Enkä edes pidä itseäni mitenkään hirveän positiivisena ihmisenä .

 

Olin just valmistunut lääkäriksi, oltiin muuttamassa yhteen poikaystävän kanssa ja elämä hymyili. En todellakaan tuntenut oloani vanhaksi, päin vastoin! Töissäkin olin aina nuorin. Kivaa oli, voi kun saisi nuo ajat takaisin! Nyt tuntuu jo tosi vanhalta kun on kymmenen vuotta kulunut. Mutta saas nähdä jos hengissä pysyy että kaipaako sitä kymmenen vuoden kuluttua ihan yhtä lailla tähän aikaan...

 

26-vuotiaana juhlin mukavasti ystävien kanssa. Töistä tuli rahaa matkusteluun ja mieheni kanssa käytiin syömässä ulkona lähes joka ilta.