Milloin äidiksi?

[haaveliina]

Niin, vaikea kysymys.

Milloin ja miksi koit olevasi valmis yrittämään ensimmäisen lapsen saamista? Nyt kun olen asiaa oikeasti miettinyt, niin elämähän muuttuu täysin. Mikään ei ole entisellään. Ikinä enää ei tule tilannetta, jossa sinulla ei olisi (joskus ollut) lapsia.

Milloin ihminen on valmis? Vai luuleeko sitä vain olevansa valmis eikä olekaan, kuin vasta sitten tosipaikan koittaessa: meillä on vauva!

Keskustelu saa olla vapaata, haluaisin vain kuulla pohdintoja asiasta, kun täällä kuitenkin noin keskimäärin vauvasta haaveillaan.

 

[Ei kinä]

Ei kai sitä ikinä ole valmis.

Mä en ainakaan koe olevani valmis, enkä oikein edes vielä haaveile haaveilemisesta. Mies kovasti haluaisi lapsia, joten siksi sitä on miettinyt paljon viime aikoina. Mutta totuus on varmaan se, että varsinkin jos ei ole koko pienen ikänsä toivonut olevansa jonkun äiti, niin ainakaan järkisyillä sitä oikeaa aikaa ei koskaan löydy: aina on sen verran rahasta tiukkaa, tai töissä kiire, tai urassa juuri nyt se väärä aika tai tai tai...

Joskus itselle tulee sellainen olo, kun antaa ajatuksen tulla rauhassa, että olishan se ehkä ihan mukavaa, että olisi yhteinen lapsi. Mutta sitten sitä rupeaa ajattelemaan yövalvomisia, kakkavaippoja, riippurintoja, teini-ikää, omaa uraa...

Apteekeissa pitäisi myydä "päättämättömien ja panikoivien naisten e-pillereitä" jossa vaikka joka sadas pakakus olisikin plaseboa...

 

[Aina+++]

Nii'in, meitä on moneen junaan(onneksi). MInä olen aina ollut valmis äidiksi ja ensimmäisen lapsemme saimmekin 19 vuotiaina
Ja jonkin asteinen vauvakuume on vakilämpö....

Ystävälläni ei taas koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta, äidiksi kuitenkin jossain vaiheessa halusi, joten järkisyillä he perustivat perheen ja vuoden yrittämisen jälkeen he saivat ihanan pojan joka on heille maailman tärkein asia, jota eivät vaihtaisi yhteenkään vapaailtaan tai kiinteisiin rintoihin.
Huh, olipas pitkä lause...

 

[haikaraa odotellessa]

silloin kun siltä tuntuu että ois ihana saada oma käärö.

 

[ehkä joskus]

silloin kun siltä tuntuu että ois ihana saada oma käärö.

Niin, ja lapsi on hirmuisen vähän aikaa sellainen käärö... miettikää elämäänne puoli vuotta taaksepäin, mitä teitte toukokuussa? Onko siitä pitkä aika? Kuitenkin, vastasyntynyt käärö ja puolivuotias lapsi ovat jo aivan eri asia! Tämän lisäksi jaksan aina hämmästellä sitäkin, miten nopeasti ystävien raskausajat ovat kuluneet.

Itselläni ei ole lapsia, mutta pikku hiljaa alkaa tuntua siltä, ettei ajatus omasta lapsesta ole enää niin kaukainen. Itseasiassa, taisin muutama päivä sitten tuntea ensimmäistä kertaa pienen pilkahduksen vauvakuumetta. Tilanne oli tämä: olin juuri herännyt ja makuuhuoneessa oli vilpoista. Peiton alla oli lämmintä ja makasin kyljelläni puoli istuvassa asennossa. Yhtäkkiä aloin miettiä, miltä mahtaisi tuntua imettää omaa lasta, pitää siinä lähellään lämpimässä. Tunne oli hätkähdyttävän alkukantainen, en ole koskaan ennen tuntenut vastaavaa.

 

[Jaa-a, hyvä kysymys]

Hyvä kysymys. Itse koin olevani valmis äidiksi, kun olin alle 30-vuotias, haaveissani oli ollut aina ollakin suhteellisen nuori äiti ja hyvä avomieskin minulla oli. Asunto- ja työasiat järjestyksessä. Vaan eipä se mies ollutkaan valmis vielä, tai pitäiskö sanoa minun kanssani valmis... muutaman vuoden jaanaamisen jälkeen tuli ero ja siitä reilu vuosi niin miehellä oli lapsi toisen kanssa.

Sain niin pahasti siipeeni että en edes yrittänyt seurustella vakavasti aikoihin. Olin jo mielestäni päättänyt, että elän loppuelämäni yksin ja lapsettomana. Vasta lähempänä 40 tuli elämääni mies, joka ei antanut periksi vaan vei vihille
Nyt on sitten lastakin yritetty, vaikka nyt alkaa tuntua itsestä siltä että pitäisikö näin vanhana jo unohtaa koko juttu. Pelot on paljon suuremmat, kuin miltä silloin alle kolmekymppisenä tuntui. Silti se vaan kummasti tuntuu pahalta, kun ne menkat vaan alkaa taas...ja silloin tällöin pitää käydä tälläkin palstalla kaikenlaista lueskelemassa. Minulle siis helpointa olisi ollut tehdä se lapsi silloin aikoinaan, en edes pohtinut voisiko jotain ongelmia tulla vaan olisin vain porskuttanut. Nyt vain miettii, mitä kaikkea lapsi voikaan sairastaa, entä jos tulee keskenmeno etc.

 

[liinsu]

silloin kun siltä tuntuu että ois ihana saada oma käärö.

No kun musta se ei riitä. On oltava enemmän vastuuta.

Siis olisihan se ihanaa, mutta entä jos ei jaksakaan? Ja juuri se, että eihän se ole käärö kauan alkuunkaan. Olisihan "oma käärö" ihana, mutta entä jos ei ole vaikka varaa ostaa sille mitään? Tilaa hoitopöydälle? Mahdollisuuksia pestä vauvaa muualla kuin suihkussa?

Minusta se ei saisi olla lähtökohtaisesti itsekäs ajatus, että minä nyt vaan haluan.

 

[Ei kaikki rakasta vauvoja]

silloin kun siltä tuntuu että ois ihana saada oma käärö.

Joo, mutta pointti onkin just se, ettei kaikille ikinä tule sitä tunnetta, että olis ihana saada oma käärö. Kaikista vauvat ei ole ihania, kaikista ei edes ajatus omasta vauvasta herätä mitään erityisen lämpimiä tunteita, sillä vauva-aika on monesta älyttömän raskasta. Ei se silti tarkoita ettei rakasta lasta tai ole valmis äidiksi.

 

[Mielenkiintoista]

Hyvä kysymys. Itse koin olevani valmis äidiksi, kun olin alle 30-vuotias, haaveissani oli ollut aina ollakin suhteellisen nuori äiti ja hyvä avomieskin minulla oli. Asunto- ja työasiat järjestyksessä. Vaan eipä se mies ollutkaan valmis vielä, tai pitäiskö sanoa minun kanssani valmis... muutaman vuoden jaanaamisen jälkeen tuli ero ja siitä reilu vuosi niin miehellä oli lapsi toisen kanssa.

Ihan vaan tähän yhteen pätkään piti kommentoida; vastaavia tarinoita kuulee aina välillä. Ehkä se on vaan niin, että sitten kun se "oikea rakkaus" osuu kohdalle on yhteinen lapsi luonteva osa suhdetta vaikka ennen ei lasta halunnutkaan. Ei tämä tietenkään kaikkiin päde, mutta sellaisille, jotka eivät koe olevansa oikein koskaan valmiita hakkimaan lapsia, on todella tärkeätä voida luottaa partneriinsa. Lapsi on iso vastuu ja valtava mullistus elämässä, joten jos suhde ei ole riittävän vakaalla pohjalla, voi se heijastua siihen, ettei edes uskalla haluta lasta. Tämä siis karkea yleistys.

 

[Ei ikinä, kai]

En voi allekirjoittaa edellistä teoriaa omalta kohdalta, vaikka ehkä voi jollain toisella pitää paikkansa, toivoakseni meillä suhde on vakaalla pohjalla, vaikka toinen meistä haluaa lapsia, ja toinen ei.

Mutta eräällä tavalla hyvin tuttu tilanne: olemme puhuneet luottamuksesta ja sitoutumisesta väsyksiin asti. Huomaan, että minä olen se, joka sittenkin edelleen arkailee sitoutua ja luottaa täysillä toiseen. Siis kaikkien yhteisten vuosien ja kokemusten jälkeenkin. Tämmöinen kontrollifriikki kun olen joten ylipäänsä pelaan elämässä liikaakin varman päälle. Joten eipä ihme sitten että ajatus lapsesta lähinnä kauhistaa: ehkä en siis osaa tässäkään ihan täysillä luotaa miehen apuun ja tukeen. Eikä siis sitä ”oikeaa aikaa” todellakin ole näkyvissä.

Jaa-a, nyt tuli kyllä ajattelemisen aihetta.

 

[Pome]

Ei kai äidiksi juuri kukaan ole valmis, eiköhän siihenkin hommaan kasveta lapsen myötä, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Minua estää perheen perustamisessa eniten pelko siitä, että parisuhde kaatuu, kuten on näyttänyt käyvän suurimmalle osalle kavereista. Ja jokainen on ollut lasta yrittäessään sitä mieltä, että juuri he ovat poikkeuksia, eivätkä eroa tai vieraannu toisistaan. Miksi sitten mekään kestäisimme lapsiperheen arkea yhtään paremmin?
Lisäksi vauvakuumetta hillitsee äitini painostus. Hän sanoi tässä eräänä päivänä, että jos ihminen on yhtä empaattinen ja hoivaava kuin minä, niin hänen on käytännössä pakko tehdä lapsia, tai vanhempana voi katua ja rankasti, masentua ja ahdistua. Vedin kyllä aika herneet tuosta lauseesta; nimenomaan ne itsensä uhraavat naiset ei minusta ole parhaita äitejä. Lapsi saa hyvittää lopun elämäänsä äidilleen sitä, että kehtasi ensin syntyä, pistää äitinsä uhraamaan elämänsä, ja sen jälkeen uskalsi vielä kasvaa ja jättää äitinsä ja lapsuudenkotinsa. Oma äitini on vähän tällainen, ja säikähdin todella, että tässäkö sitä tallusteltaisiin oman marttyyriäidin itsesäälin viitoittamaa tietä, jos lapsen saisi...

 

[Tähti**]

Itse olen myös pohtinut tätä asiaa melko paljon! Meillä ei ole niinkään "kovin kiire" lapsia saada iän puolesta, mutta vauvakuume on ollut jo useita vuosia niin minulla kuin miehelläkin. Vielä on vain opiskelut kesken minulla ja mieleinen työpaikka uupuu... Myös itseäni pelottaa miten parisuhteen käy raskauden ja lapsen syntymän jälkeen, vaikka olemmekin pitkään jo seurustelleet. Pelottaa myös vauva arjen pyöritys ja rankkuus, vaikka niin kovin sitä lasta toivookin, ei siis vain sitä kääröä. Ja pelottaa myös se vastuu ja, että jaksaako sitä kaikkea vanhemmuuteen liittyvää.

Ei jaksais kuitenkaan odottaa, että sais vihdoin aloittaa sen yrityksen, kun tietää, että ei niiden lapsien saanti niin helppoakaan ole välttämättä. Inhottavan ristiriitaista; toisaalta haluais lopettaa pillereireiden syönnin mutta toisaalta arveluttaa niistä luopuminen.... Tällä hetkellä ilmeisesti vielä jaksamme odottaa vielä hetken, että saan opintoja vähän pidemmälle.

Jotenkin tuntuu niin itsekkäälle ajatella, että onkohan sitä nyt tarpeeksi matkustellut ja käynyt siellä baarissa. Mietityttää, että mitä ne naiset, jotka ovat jo raskaana niin mitä he ajattelevat näistä asiosta, että vieläkö tekee mieli baariin ja onko tarpeeksi tehnyt elämässään asioita ennen lapsen syntymää?...

 

[neito-2]

Tuntuu mukavalta, että ei ole ainoa joka miettii samoja asioita. Olen jo pitkään miettinyt, että oma lapsi olisi ihana... Mutta samalla tuntuu, että olenko itse valmis tai olenko koskaan. Lapsi muuttaa elämää paljon, ja haluanko kaiken sen? Yövalvomiset, kakkavaipat, huolen lapsesta, kiukuttelevan murrosikäisen... Tuleeko enemmän positiivisia asioita vai negatiivisia. Osaanko edes ottaa kaikkea huomioon? Välillä tulee sellainen olo, että kun järjellä miettii, ei lasta kannattaisi edes yrittää, mutta sydän sanoo toista. Kumpaa uskoa?

Olemme kumpikin valmistuneet, ja kummallakin on vuoden määräaikaiset sopimukset menossa. Kummallakin on kyllä toivoa vakipaikasta, kummankin työpaikalla on noususuhdetta. Itse kyllä uskon asian vasta sitten kun nimi on paperissa... Muutaman kerran olen saanut nokilleni, usko "varmaan" työpaikkaan on mennyt...

Nuoria olemme, kiire ei olisi iän puolesta. Mutta itsestä tuntuu, että mitä nuorempana lapsen saa sitä parempi, jaksaisi paremmin yövalvomiset ja eikä olisi ikäloppu kun lapset lentävät pesästä. Mutta kaikki se vastuu mitä lapsi tuo tullessaan, olenko valmis siihen. Kun lapsi on alulla, ei sitä voi työntää pois kun ei enää huvita, lapsi on siinä sitten lopunikää.

Suhtautumisen asiaan on ollut tosi ristiriitaista, ajatukset vellovat puolesta ja vastaan. Välillä pukkaa itsekkyys päälle, ja haluan jatkaa vain helppoa elämääni. Toisaalta välillä haluaisi nähdä oman lapsen kasvun ja pitää toisesta huolta ja antaa hyvän pohjan elämälle.

 

[Samoja tunteita]

Ihan samanlaisia tunteita, rsitiriitaisia ajatuksia, pelkoja, toiveita, huolia täälläkin on vatvottu jo pari vuotta.

Olipa rohkaisevaa lukea ettei ole ainoa. No, en sitä uskonutkaan, mutta on ollut vaikea tavoittaa näitä samoin tuntevia. Kaveripiirissä olen ainoa, joka ei ole koskaan kokenut lapsen saamista välttämättömänä asiana, joten olen kohta ainoa jolla sitä jälkikasvua ei ole. Tilanne ei sinänsä ole ongelma, vaikka perheellisiä ystäviä tapaakin nykyään tosi harvoin, mutta heidän kanssaan on ollut vaikea puhua omasta epävarmuudesta tai haluttomuudesta tämän asian suhteen.

 

[Pome]

Samoja tunteita; minuakin hiukan vaivaa, ettei ole oikein ketään, jonka kanssa keskustella siitä, kuinka ristiriitaisia tunteita perheen perustamista kohtaan on. Olen kohta 28, eli en enää mitenkään erityisen nuori. Mutta minun ystäväpiirini kanssa en voi näistä asioista puhua, sillä suuri osa on vapaaehtoisesti lapsettomia ja mukana on niitäkin, jotka lapsen haluaisivat, mutta eivät sitä voi saada. Eli joko kavereita ei kiinnosta, tai sitten aihe on niin arka, etten halua siitä puhua jotten loukkaisi ketään.

Parhaalla ystävälläni on jo lapsia, ja hän on kertonut tunteneensa samoin kuin minäkin. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että lapset on parasta tehdä vain eikä vatvoa näitä asioita, joten en ole viitsinyt hänelle asiasta enää keskustella. Me kun olemme kuitenkin siinä mielessä erilaisia, että hän on minun silmissäni lähes superäiti, enkä minä ikinä pystyisi moiseen; hoitamaan kahta pientä lasta, hankkimaan sivussa vakiviran, opiskelemaan iltaisin toisen tutkinnon, rakentamaan talon ja jumppaamaan monta kertaa viikossa- kaikki kolmen vuoden sisällä. Olisin vastaavassa tilanteessa varmaan ihan hajalla, hän vain porskuttaa. Avioliitto on hänelläkin hajoamispisteessä, vaikka kaikki on olleet ihan varmoja, että parempaa suhdetta saa hakea.Tosi surullista.

Lisäksi harmittaa, että minä ja mieheni ollaan tehty tässä elämässä aika huonoja valintoja koulutuksen suhteen. Kun aloitimme opinnot, oli molempien alalla hyvä työllisyys, nyt tilanne on tosi huono. En ole valmistumisen jälkeen ollut kuin noin vuoden alani töissä, ja loput ajat teen milloin mitäkin tilapäisduunia. Ei tähän lasta tehdä kun oma elämä ja oma talous on ihan hajallaan. Aloitan uuden alan opinnot ensi syksynä, ja miehenkin on pakko tehdä jotain ratkaisuja. Haluttaisi elää edes hetken elämää, ettei joka penniä tarvitse laskea. Monilla kavereillani on ihan sama tilanne, erona vain että heillä on miehet it-alalla hyvillä palkoilla, ja siinä voi tyttöystävä turvallisin mielein harrastaa työssäkäyntiä pienelläkin palkalla, kun mies kuitenkin elättää. Meillä taloudellinen vastuu on minun harteillani jopa enemmän kuin mieheni vastuulla, joten jos tämä pieni perhe aikoo mihinkään laajeta, on minun ensin löydettävä keinot tienata meille jonkinlainen pesämuna.

 

[Eva Raskaana 11+4]

Me yritettiin puolisen vuotta raskautta, nyt kun sitten onnellisesti olen raskaana niin asia on alkanut hirvittämään, elämä muuttuu ja miten käy parisuhteen ym.
Olen melko laiska luonteeltani, miten pystyn muuttumaan epäitsekkääksi ja ajatella aina vain lapsen etua omalla kustannuksellani. Toisaalta olen myös onnellinen ja odotan vauvan tuloa. Uskoisin että on melko normaalia että nämä asiat askarruttavat ja on hyvä pohtia kaikkea etukäteen. Kai sitä kautta kasvetaan äidiksi. Tuskin kukaan on aivan valmis ikinä, siis ennenkuin oikeasti tulee äidiksi. Asioilla on aina puolensa; jos ei hanki lapsia koskaan voi tehdä elämässään mitä ikinä huvittaa, matkustella ja seikkailla, juhlia ja pitää hauskaa. Toisaalta pidemmän päälle kuitenkin ihmisen perustarve on perustaa jotain pysyvää; oma perhe. Periaattessahan monet sinkutkin etsivät vain "sitä oikeaa" jonka kanssa asettua aloille ja ehkä joskus perustaa perhe. Vaikka välillä ajattelenkin että en haluaisi saada lasta, niin toisaalta tiedän että ilman omaa lasta/lapsia elämässä en voisi kokea täyttymystä ja aina varmasti tuntuisi että jotain puuttuisi. Jos esimerkiksi en voisi jostain fyysisestä syystä saada koskaan omaa biologista lasta se tuntuisi varmaan samalta kuin jonkun todella läheisen ihmisen kuolema ja jota jäisi lopun elämäkseen kaipaamaan.
Itselläni on hyvä tilanne siinä mielessä että vaikka opiskeluni ovat vielä kesken niin se ei haittaa koska mieheni on varakas, enkä toisaalta edes mitään omaa uraa kaipaakaan, en tunne että luovun jostain koska hankin lapsen ja aion olla päätoiminen kotiäiti ja ehkä sivutoiminen opiskelija. Toisille taas oma ura on tärkeä ja uran ja äitiyden yhdistäminen vaatii suuria voimia.
Onnea teille päätöksissänne! Kannattaa kuitenkin muistaa se kuten jo aiemmissakin todettiin haikaraa odotellessa-kirjoittajalle että te ette saa vain vauvaa vaan lapsen joka on teidän lapsenne koko lopun ikäänne, murrosikäisenä ja myöhemmin.

 

[Annex]

Itse olin valmis vasta lähempänä 40 vuotta. Olen jotenkin ollut niin menevä, vaikka jossain taustalla ajatus hieman kummitteli joskus. Sopiva mieskin löytyi suht myöhään. Sanoisin, että nyt on kyllä laitettu polvilleen, ja olisin valmis ilman mitään miettimisiä vapauden menetyksestä tms. mitä vielä joku vuosi sitten ajattelin. Niin paljon pettymyksiä jo tullut ;-( Mutta noin yleisesti voisin sanoa, että olin ehkä valmis silloin, kun ajattelin, että kaikesta varmaan selviän, tärkeintä on perhe.

 

[n35]

Me aloimme ajatella lasten hankkimista yli kolmekymppisinä. Oli tuolloin 31 vuotias ja mies 33 v. Kypsyttelimme ajatusta pari vuotta, jona aikana sain harrastukseni siihen pisteeseen, ettei mitään jäänyt hampaan koloon. Olin saavuttanut elämässäni kaikki tavoitteet. Oli työpaikka, puoliso, säästöjä omakotitalon hankintaa varten, mukavia harrastuksia ja lemmikkejä. Siinä vaiheessa alkoi tuntumaan, että jotain tärkeää elämästä vielä puuttui ja koin elämäni ensimmäisen vauvakuumeen. Sen tuloksena sain 34 vuotiaana maailman suloisimman lapsen. Tuolloin oli täysin valmis äitiyteen. Olen saanut nauttia äitinä olosta reilun vuoden ja tämä aika on ylittänyt kaikki odotukseni. En etukäteen osannut kuvitellakaan, miten paljon ihania asioita oma lapsi tuo elämään. Lapsettomana olin ajatellut pelkästään negatiivisia puolia, jotka todellisuudessa osoittautuivat turhiksi peloiksi.

Raskausaikana tuli muutama epäröinnin hetki, että mitä olinkaan mennyt tekemään, mutta vauvan synnyttyä olen harmitellut ainoastaan sitä, etten tehnyt lapsia jo aikaisemmin. Haluaisin saada ainakin kolme lasta, mutta ikäni voi rajoittaa lapsilukua. Nyt yritämme toista lasta.

 

[Saarax]

En usko koskaan olevani oikein valmis: helpottavaa kuulla, että niin se on ollut monen muunkin kohdalla. Kaikki eivät koskaan sairastu vauvakuumeseen, mutta lapsi voi silti tuoda elämään hyviä asioita, olla kaivattu, toivottu ja haluttu.

Pelkään kuitenkin miten ihmeessä selviän raskaudesta, synnytyksestä, vauvasta - ja pahinta kaikesta, murrosikäisestä. Vauvat ovat mielestäni lähinnä epämiellyttäviä ja vaivalloisia, ja teini-ikäiset inhottavia ja rasittavia. Mutta kai sitä omaansa sitten kuitenkin rakastaa, kaikesta huolimatta. Kuitenkin on alkanut miettiä miltä meidän lapsemme näyttäisi, mitä piirteitä perisi minulta, mitä mieheltä.

Olen kohta 33 joten meittimisaikaa ei enää juuri ole. Ja se tässä kaikkein eniten ahdistaakin. Voisin olla valmiimpi tähän kaikkeen 10:n vuoden päästä, mutta en nyt! En vielä halua luopua urastani, en vapaudesta, omista harratuksista...

Vaikeaa on tämä elämän suurimman päätöksen tekeminen.

 

[ny]

En taida itsekään olla koskaan valmis.Haluaisin ensin olla naimisissa ja ehkäpä asua jo omakotitalossa jollei se sitten olisi vasta rakennusvaiheessa.Tällä hetkellä asumme vuokrakolmiossa ja monet sukulaiset jo vihjaillut ylimääräisestä huoneesta...Olen 19v asti kuumeillut (sitä ennen en halunnut lainkaan lapsia) ja nyt ikää kohta 26v.Todella paha kuume ei kerrallaan kestä kauaa,aina alle kuukauden eikä tulekaan kuin ehkä kerran vuodessa.Pientä lämpöä taitaa olla melki koko ajan.Kun aina tulee ajatelleeksi sitten parisuhteen kestämistä,vartalon muokkautumista uuteen uskoon,rahallista selviämistä...Mieskin on näiden vuosien aikana vaihtunut pari kertaa ja nykyisen kanssa ollut 2v.Hänellä ei vauvakuumetta ole,mutta tahtoo niitä kuitenkin joskus.

Itse valitsin myös väärän alan,en halua edes tehdä 3-vuorotyötä vaan siistiä sisätyötä.Joten aloin sitä tänä syksynä opiskelemaan.Miehellä myös koulut kesken,jopa vielä pahemmin kuin minulla koska hänellä ei ole edes sitä yhtä ammattia.Haluaisin ekan lapsen viimeistään 30vuotiaana,mutta olenkohan silloinkaan vielä valmis.Matkustelukin on minulle henki ja elämä...

 

[Samoja tunteita]

Kun omia ajatuksia lukisi: ihan samalla lailla panikoin kaikkea parisuhteen kestämisestä riipputisseihin, murrosiän kauhuista vaipparumbaan. Ja ura, matkustelu, harrastukset on tukitärkeitä enkä niistä haluaisi luopua... Ja sitten taas toisaalta väliin tulee tunne, että miltä se tuntuisi seurata oman lapsen kasvua ja olla siinä mukana, tukemassa ja auttamassa.

Yhtenä hetkenä olen jo melkein valmis ehdottamaan miehelle pillereiden jättämistä, ja sitten taas seuraavana iskee järjetön paniikki ja sellainen olo, että en tosiaan halua lasta, nyt enkä ikinä.

Tekeepä hyvää "puhua" näistä ajatuksista, vaikka vaan tälleen keskustelupalstalla.

 

[JH*]

Joo, sama täällä. En usko, että jaksaisin, pystyisin, osaisin tai edes HALUAISIN revetä ja jaksaa ja venyä siihen kaikkeen mihin äidit joutuu. Ja mun tuurilla saisin jonkin koliikkivauvan jolla on syntymästä saakka joku raivotautikäytöshäiriö.

Eniten siis kai pelkään sitä, etten jaksaisi sitä vastuuta. Tuntuu vaikealta välillä kantaa vastuuta edes itsestään, saatikka sitten jostain avuttomasta olennosta. Miten kukaan uskaltaa ryhtyä äidiksi? Tai siis, selvästi uskaltaa, mutta mistä ne siihen repii voimat?

Huokaus.

 

[Annex]

Hei 33-vuotias ja muut! Mietin ihan samoja vielä tuossakin vaiheessa! Sitten kun annettiin asialle mahdollisuus, kaikki nuo ajatukset hävisi pikkuhiljaa. Tietysti pelkäisin synnytystä jne. mutta pääasiassa mietin vaan tosiaan nykyisin, että kunhan vain saisin perheen!

 

[tahkooja 6v]

Tässä oma tarinani.
En todellakaan ole koskaan ollut kiinnostunut vauvoista tai lapsista ylipäätään, enkä koskaan ole kärsinyt vauvakuumeesta. Pitkässä parisuhteessa ollaan nautittu mieheni kanssa kaksin olosta ja yhteisistä harrastuksista. Kuusi vuotta sitten huomattiin, että minulle ei sovi mikään ehkäisymuoto (paitsi kondomi), joka tuntui tässä parisuhteessa aika hölmöltä vaihtoehdolta. Silloin aloimme miettiä, että olisiko se niiiin paha asia, jos meille syntyisi lapsi. Koska yhteistä matkaa oli käyty jo pidempään ajattelimme, että no luonto hoitakoot asian. Kuuteen vuoteen ei sitten kuitenkaan lasta kuulunut. Ehdin välissä jo vaihtamaan ammattia kahteen kertaan, matkustella ja elää todellakin itselleni. Viime kesänä sinetöimme suhteemme ja menimme naimisiin. Syksyllä aloitin yksityisyrittäjänä samoin mieheni, joten vakioduunit sai jäädä. Emme ole harkinneet kertaakaan tämän kuuden vuoden aikana hoitoja lapsettomuuteen vaan menimme naimisiin sen takia, että meillä on todellakin hyvä suhde ja hyvä olla kahdestaan. Minulle ei ole koskaan ollut biologin lapsi pääasia, vaan olemme harkinneet adoptiota ja se pitikin laittaa vireille vuoden vaihteessa. Mutta sitten se vaan tapahtui, raskaustesti osoitti positiivista tämän kuun alussa . En tiedä mikä on muuttunut, luovuttaminen, suhteen sinetöinti, työn vaihto vai mikä, mutta luomulapsi on nyt sitten kesällä tulossa. Olenko tähän kaikkeen valmis?
Voisi ajatella, että töiden puolesta tämä sattui pahinpaan mahdolliseen aikaan, koska yrittäjänä ei ole helppo olla ja näin alussa. Mutta olen ajatellut vaan niin, että aioiden on tapana järjestyä. EN todellakaan koe itseäni superäidilliseksi enkä varmaan sitä koskaan tule olemaan. Mutta tähänkin rooliin kasvaa lapsen myötä, siitä olen varma. EN vaan jaksa ihmisten hössöttämistä aiheesta. Tämähän on vain elämää! Toisille raskausuutinen on ylitsevuotavan onnellinen asia ja muu asia ei enää täytä elämää kuin vauvajutut. Itse en edelleenkään kestä lukea esim vauvalehtiä, koska ne ovat kertakaikkiaan tylsää luettavaa. Toiset jankuttavat, että nauti nyt raskaudesta. En ymmärrä tätä lausetta. Itse nautin elämästä, johon kuuluu ihana työ, ihana parisuhde, tämä tuleva lapsi sekä tulevat matkat ym. Elämään tulee kuulumaan aina muutakin mikä tekee siitä elämästä sen ihanan. Mutta vastaus siihen, onko sitä koskaan valmis raskauteen.... ei varmana koskaan ole täysin. Elämässä sattuu ja tapahtuu asiota, ja asiota tapahtuu yleensä niile huonoimpaan aikaan. Mutta aina kaikkia asiat järjestyy tavalla tai toisella...

 

[mitä jos]

Ensimmäistä kertaa täällä ja lueskelin läpi ajatuksia. Tunnistaa itsensä ja samalla tulee olo että mitä ihmettä teen edes tällä palstalla. En ole koskaan tuntenut itseäni äidilliseksi eikä vauvakuumettakaan ole ollut vaikka kahden- ja kolmenkympin puolivälissä mennään ja takanakin useamman vuoden suhde. Nyt kuvioissa ihana mies ja olen keskustellut vauvasta enemmän kuin koskaan ennen. Pieniä välähdyksiä äitinä olemisesta ja miehestä isänä on ollut ja yllätyksekseni en ole edes niitä säikähtänyt. Siksi siis ehkä eksyinkin tänne...lukemaan onko kenelläkään samoja ajatuksia. Ihana huomata etten ole yksin.
Ehkä lapsi on jossain vaiheessa enemmänkin kuin haave...niin kuin tahkooja sanoi "Elämässä sattuu ja tapahtuu asiota, ja asioita tapahtuu yleensä niille huonoimpaan aikaan. Mutta aina kaikkia asiat järjestyy tavalla tai toisella..." omalla painollaan.