E
Epäilevä Eeva
Vieras
Mutta miksi pitäisi olla valmis tai haluta äidiksi? Miksi?
Ei kaikkea tarvitse tässä elämässä tehdä.
Ei kaikkea tarvitse tässä elämässä tehdä.
N
-neito-
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Epäilevä Eeva:
Ei kaikkien tarvitse haluta äidiksi ja tulla äidiksi. Maailma on vapaa tehdä niin kuin haluaa.
Tässä keskustellussa on pohdittu sopivaa hetkeä äitiydelle tai sitä miten ja milloin jotkut ovat kokeneet sen hetken tulleen. Luulen, että moni tässä keskustelussa kallistuu enemmän lapsen haluamisen puolelle kuin sen haluamottumuuden. Kyllähän kaikki sen tietävät, ettei kaikkea tarvitse tehdä. Tällä palstalla on paljon lapsen haluavia ihmisiä, joten kommentisi on varsin kummallinen.
E
Epäilevä Eeva
Vieras
Kyllähän moni mietti, että ei oikeastaan edes ole varma haluaako äidiksi. Ei viestini ollut kommentti vaan vastaus heille ja toisekseen kysymys: miksi.
Ketjuun kirjoittaneista osa on miettinyt, että haluaako ja miksi. Minusta ihan pätevä kysymys on miettiä, että miksi ylipäätään haluaisi. Haluaisin edelleen vastauksia siihen, miksi täällä kirjoittelevat ovat ajatelleen haluavansa lapsen.
Ketjuun kirjoittaneista osa on miettinyt, että haluaako ja miksi. Minusta ihan pätevä kysymys on miettiä, että miksi ylipäätään haluaisi. Haluaisin edelleen vastauksia siihen, miksi täällä kirjoittelevat ovat ajatelleen haluavansa lapsen.
T
tahkooja
Vieras
No toiset haluavat koiran, kissan tai vaikka sen ihmisvauvan ihan hoivavietin takia. Se on vaan tunne sisällä, halu saada jatkoa omaan elämään oman lapsen myötä. Minulla se on enemmän hoivavietti, siksi olen myös ajatellut adoptiota, koska biologinen lapsi ei ole minulle välttämättömyys.
D
dddd
Vieras
Halusin lapsen itsekkäistä syistä. Haluan saada joskus lapsenlapsia ja toivon, etten joudu viettämään yksinäistä vanhuutta. Eivät lapset välttämättä tätä toivetta täytä, mutta mahdollisuudet ovat paremmat kuin ilman lapsia.
En ole koskaan ollut lapsirakas, enkä osannut etukäteen kuvitella, miten ihana asia oma lapsi on. Mikään negatiivisita ennakkoluuloistani ei toteutunut. Kaikki on ollut pelkästään plussaa, jota olen saanut elämääni lapsen myötä. Tuntuu pahalta niiden puolesta, jotka eivät halua/saa omaa lasta, mutta toisaalta eivät he tuskin edes tietävät, mitä menettävät. Sitä ei osaa kaivata, mistä ei tiedä. Tämä lause pätee tahallisesti lapsettomiksi jättäytyviin ihmisiin.
En ole koskaan ollut lapsirakas, enkä osannut etukäteen kuvitella, miten ihana asia oma lapsi on. Mikään negatiivisita ennakkoluuloistani ei toteutunut. Kaikki on ollut pelkästään plussaa, jota olen saanut elämääni lapsen myötä. Tuntuu pahalta niiden puolesta, jotka eivät halua/saa omaa lasta, mutta toisaalta eivät he tuskin edes tietävät, mitä menettävät. Sitä ei osaa kaivata, mistä ei tiedä. Tämä lause pätee tahallisesti lapsettomiksi jättäytyviin ihmisiin.
P
Päättämätön
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja dddd:
Näin on. Sama pätee myös lapsen hankkineisiin: eivät he voi tietää miltä tuntuu jakaa elämänsä vain oman, rakkaan aviopuolison kanssa, lapsista ja heidän tarpeistaan riippumattomana.
Kolikolla on aina kaksi puolta.
Tässä ketjussa on käyty hyvää ja ajatuksia herättävää keskustelua, kiitos kaikille ja jatkoa mielenkiinnolla odottaen.
T
tähti**
Vieras
Minuun jotenkin kolahti Eva Raskaana olevan sanat: "pidemmän päälle kuitenkin ihmisen perustarve on perustaa jotain pysyvää; oma perhe. Periaattessahan monet sinkutkin etsivät vain "sitä oikeaa" jonka kanssa asettua aloille välillä ajattelenkin että en haluaisi saada lasta, niin toisaalta tiedän että ilman omaa lasta/lapsia elämässä en voisi kokea täyttymystä ja aina varmasti tuntuisi että jotain puuttuisi. Jos esimerkiksi en voisi jostain fyysisestä syystä saada koskaan omaa biologista lasta se tuntuisi varmaan samalta kuin jonkun todella läheisen ihmisen kuolema ja jota jäisi lopun elämäkseen kaipaamaan. "
Eli ajattelen itse hyvin pitkälle samoin kuin "Eva Raskaana" miksi haluta lasta, en vain ole osanut pukea tätä tunnetta sanoiksi
. Ehkä "Epälevälle Eevalle" tässä on jotain ajateltavaa 
...
Eli ajattelen itse hyvin pitkälle samoin kuin "Eva Raskaana" miksi haluta lasta, en vain ole osanut pukea tätä tunnetta sanoiksi
. Ehkä "Epälevälle Eevalle" tässä on jotain ajateltavaa ...
K
Kaksikin on perhe
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja tähti**:
Mutta onko se todella perustarve? Eikö ihmiset tässäkin asiassa voisi olla tarpeineen erilaisia? Olemme jo muutenkin etääntyneet luonnosta, miksi siis nykyihmisen pitäisi kokea tarvetta lisääntyä, sillä se ei enää ole evoluutoon kannalta olennaista yksilön henkiinjäämisen kannalta. Eikä kyllä ihmiskunnankaan (väestöräjähdys).
En minä ainakaan koe minkäänlaista tarvetta hakea sisältöä elämääni lapsen kautta. Päinvastoin pelkään, että menetän kaiken sen joka sisältöä elämääni tuo: miehen, toimivan parisuhteen, toimivan seksielämän, työn ja kiinnostavan uran, mahdollisuuden matkustaa ja elää vain itselleen ja puolisolleen jne.
Ja kyllä kaksikin ihmistä muodostaa perheen. Minulle pysyvää, sikäli kun se mikään itseisarvo on, on työ, oma kaunis koti ja mies. Miksi lapsi tekisi siitä yhtään pysyvämmän? Päinvastoin. Lapsi tuo mukanaan onglemia ja huolia, vaarantaa uran ja parisuhteen, ja vaikka vaikeuksista selviäsikin, niin miksi haluaisin niitä vaikeuksia ehdoin tahdoin hankkia?
En vain tunne halua/tarvetta sitoutua ihmisolentoon, joka ei ole omasta vapaasta aikuisen ihmisen tahdostaan ja halustaan sitoutunut minuun. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
En missään nimessä epäile, etteikö jonkun tarve olisi nimenomaan perustaa perhe. Ja joku jossain aiemmassa keskustelussa viisaasti huomautti, että jos elämästä tuntuu puuttuvan yhä jotakin, se jokin voi olla lapsi ja perhe, vaikka asiat olisivat miten hyvin ja elämästä nauttisi muuten. Mutta ei se välttämättä ole niin kaikkien kohdalla.
Epävarmuus siis jatkuu edelleen
Kiitos kaikille keskustelusta myös minun puolestani.
P
Pome
Vieras
Kaksikin on perhe; on totta, että ihminen on vieraantunut luonnosta. Juuri nyt tämä onkin ihmiskunnan olemassaolon suurin uhka.
Olen itse ympäristöalalla, ja miettinyt myös sitä, onko oikein edes tehdä lapsia tähän liikakansoitettuun maailmaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vanhemmuus on kieltämättä tehnyt monista parempia ja empaattisempia ihmisiä. Huoli oman lapsen terveydestä kannustaa miettimään myös yhteiskunnan kehittämistä ja ympäristönsuojelua ihan uudelta näkökannalta.
Olen kerran luullut olevani raskaana, ja ensimmäinen tunne oli järkytys siitä, että tästä eteenpäin en voisi enää kontrolloida asioita. Ajattelin kauhulla, että nyt tähän perheeseen on tulossa uusi ihminen, joka on ihan oma persoonansa. Häntä ei voisi suojella tältä maailmalta, enkä myöskään voisi suojella maailmaa häneltä, jos tästä kasvaisikin aivan harvinaisen pottumainen ihminen. Nyt työttömyyden ja muiden vastoinkäymisien jälkeen olen alkanut tunnustaa, että voin muutenkin vaikuttaa vain rajattuihin asioihin elämässäni. Aika paljon on kuitenkin tuurista kiinni, vaikka yrittäisi parhaansa.
Olen itse ympäristöalalla, ja miettinyt myös sitä, onko oikein edes tehdä lapsia tähän liikakansoitettuun maailmaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vanhemmuus on kieltämättä tehnyt monista parempia ja empaattisempia ihmisiä. Huoli oman lapsen terveydestä kannustaa miettimään myös yhteiskunnan kehittämistä ja ympäristönsuojelua ihan uudelta näkökannalta.
Olen kerran luullut olevani raskaana, ja ensimmäinen tunne oli järkytys siitä, että tästä eteenpäin en voisi enää kontrolloida asioita. Ajattelin kauhulla, että nyt tähän perheeseen on tulossa uusi ihminen, joka on ihan oma persoonansa. Häntä ei voisi suojella tältä maailmalta, enkä myöskään voisi suojella maailmaa häneltä, jos tästä kasvaisikin aivan harvinaisen pottumainen ihminen. Nyt työttömyyden ja muiden vastoinkäymisien jälkeen olen alkanut tunnustaa, että voin muutenkin vaikuttaa vain rajattuihin asioihin elämässäni. Aika paljon on kuitenkin tuurista kiinni, vaikka yrittäisi parhaansa.
D
dddd
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Päättämätön:
Tässä tapaukseessa sama ei aina päde toisinpäin. Nykyään parit seurustelevat pitkään ennen lasten hankkimista, joten kyllä suurin osa tietää, miltä tuntuu jakaa elämä vain oman, rakkaan aviopuolison kanssa. Itse aloitin seurustelun mieheni kanssa 16-vuotiaana. Lapsen saimme ollessani 34-vuotias. Tiedän todellakin kolikon molemmat puolet.
A
Annex
Vieras
No itse olen kokenut tässä toistakymmentä vuotta sitä kahdeneloa ja pitkään ajattelin aika samalla lailla, että kaksikin on perhe. Mutta todella ihmeen myöhään tämä perinteinen vietti heräsi minussa. Mitään sisältöä en hae, elämäni on aika kiireistä ja erilaisia harrastuksia, päinvastoin niitä pitäisi karsia, jos lapsi tulee, vaan ihan sellainen tunne vaan on, että oma lapsi on aina oma lapsi, miehestä, hyvästäkään ei koskaan tiedä... ja sukupolvien jatkuvuus, ei miehen kanssa olla samalla lailla kuin lapsen, opeteta, viedä perinteitä eteenpäin jne;-) Mutta uskon, että jollemme lasta saa, olemme jatkossa onnellisia myös kaksin, haikeuden kestoa en tiedä...
A
Annex
Vieras
E
Eva Raskaana
Vieras
"Kaksikin on perheelle" Jotkut ihmiset ovatkin varmoja siitä että he eivät halua lisääntyä eivätkä koskaan saada lapsia (vaikka monet vanhemmiten "viime hetkellä" muuttavatkin mieltään)
Tämä aikasempi kirjoitukseni olikin tarkoitettu niille jotka haluaisivat ehkä saada lapsia mutta eivät ole asiasta varmoja. Ne jotka voivat olla täysin varmoja haluistaan ovat onnellisessa asemassa.
Ja Annexin sanoihin yhtyen, jos on niin varma ettei lapsia koskaan halua niin miksi surffailla "vauvahaaveet" palstoilla. Selvästi vauva-asiat heidänkin mielessään siis liikkuvat
Tämä aikasempi kirjoitukseni olikin tarkoitettu niille jotka haluaisivat ehkä saada lapsia mutta eivät ole asiasta varmoja. Ne jotka voivat olla täysin varmoja haluistaan ovat onnellisessa asemassa.
Ja Annexin sanoihin yhtyen, jos on niin varma ettei lapsia koskaan halua niin miksi surffailla "vauvahaaveet" palstoilla. Selvästi vauva-asiat heidänkin mielessään siis liikkuvat
E
Epäilevä Eeva
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Annex:
Oliko tuo nyt suurikin oivallus
Niin, aivan oikein, en sitä missään vaiheessa ole kieltänytkään! Se oli pelkkä kysymys, johon yhä toivon perusteluja. Ei minun oma tilanteeni kai siihen kuulu? Voin toki kertoa, että mietin rationaalisia perusteluja sille, MIKSI minun pitäisi saada tulla äidiksi ja MIKSI kaikkien muiden. Kun sitä jotenkin pidetään niin itsestään selvänä, ja moni ajattelee haluavansa vaikka ei ehkä oikeastaan lopulta halua. Vähän kuin että pitäisi hankkia ura, talo... Sellainen yhteisöllinen painostus.
Moni toki oikeasti haluaa, ja tunnen kuuluvani siihen ryhmään, mutta järkevään elämään kaipaa järkeviä selityksiä.
T
Toinen epäilevä Eeva
Vieras
Toinen syy sille, miksi kuitenkin, vaikka tuntee vahvasti ettei halau lasta elämäänsä, on tässä keskustelussa ja palstoilla mukana on ehkä tämän oman ajatuksen vahvistaminen ja varmistaminen. Mies voi aina muutta mielipidettään, naisella tulee ikä vastaan. On ihan normaalia kaiketi varmistua siitä, että on tekemässä itsensä kannalta hyvän päätöksen.
Oma syyni täällä oloon on kuitenkin surullisempi. Mieheni haluaa lapsia, minä en. Olen surullinen ja onneton asiasta, sillä en halua menettää häntä, mutta en toisaalta halua viedä rakastamaltani ihmiseltä jotakin korvaamatonta. Yritän täällä saada toisenlaista kuvaa siitä, millaista olisi jos olisi lapsi. Mutta kyllä koko ajan mielipiteeni vahvistuu, että en halua lasta. Ent unne siihen mitään biologista tarvetta ja nuo mainitut "järkisyyt" ne iahn erityisesti puoltaa lapsettomuutta. Eihän lapsen hankkimsiessa voi järkisyillä olla mitään tekoa? Päinvastoin: menee ura, terveys, vapaus, rahat, parisuhde...
Päätös lapsesta perustuu tunteeseen, ei järkeen. Ja jos ei sitä tunnetta ole, niin mitä tapahtuu jos sittenkin hankkii lapsen?
Vai onko niitä järkisyitä? Sellaiset kuin "joku sitten tulee katsomaan minua vanhana", tai "mieshestä ei tiedä, mutta lapsi on sitten aina siinä" tuntuu jotenkin epäuskottavilta. Eihän se lapsi välttämättä tule aikuisena toimeen oman äitinsä kanssa, joten jos oikein haluaa varmistaa turvaverkkonsa, kannattaa hankkia laaja ystäväpiiri.
Oma syyni täällä oloon on kuitenkin surullisempi. Mieheni haluaa lapsia, minä en. Olen surullinen ja onneton asiasta, sillä en halua menettää häntä, mutta en toisaalta halua viedä rakastamaltani ihmiseltä jotakin korvaamatonta. Yritän täällä saada toisenlaista kuvaa siitä, millaista olisi jos olisi lapsi. Mutta kyllä koko ajan mielipiteeni vahvistuu, että en halua lasta. Ent unne siihen mitään biologista tarvetta ja nuo mainitut "järkisyyt" ne iahn erityisesti puoltaa lapsettomuutta. Eihän lapsen hankkimsiessa voi järkisyillä olla mitään tekoa? Päinvastoin: menee ura, terveys, vapaus, rahat, parisuhde...
Päätös lapsesta perustuu tunteeseen, ei järkeen. Ja jos ei sitä tunnetta ole, niin mitä tapahtuu jos sittenkin hankkii lapsen?
Vai onko niitä järkisyitä? Sellaiset kuin "joku sitten tulee katsomaan minua vanhana", tai "mieshestä ei tiedä, mutta lapsi on sitten aina siinä" tuntuu jotenkin epäuskottavilta. Eihän se lapsi välttämättä tule aikuisena toimeen oman äitinsä kanssa, joten jos oikein haluaa varmistaa turvaverkkonsa, kannattaa hankkia laaja ystäväpiiri.
E
Ei ehkä kuitenkaan
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja dddd:
No ei se nyt ihan sama asia ole viettää nuoruutta kaksin, kuin viettää aikuisuutta, keski-ikää jne. kaksin. Joillekin se vain kaksin oleminen saa lopulta riittää ja halutaan jotakin muuta, uusia haasteita, sisältöä tms. Tai tulee vain se tunne, että halutaan yhteinen lapsi. Elämä muuttuu, eikä oikeasti voi tietää minkälaiseksi parisuhde ja elämä olisi muodostunut ilman lapsia.
R
Raitatyttö
Vieras
Haluaisin minäkin osallistua tähän mielenkiintoiseen keskusteluun...
Olen vuoden ikäisen lapsen äiti, ja yhden erittäin myöhäisen keskenmenon kokenut. Ennen vauvan yrittämistä ei minulla koskaan ollut vauvakuumetta eikä mitään "tarvetta" lisääntymiseen. Minut on kasvatettu siihen, että naisellakin on oikeus tehdä uraa ja olla merkityksellinen "älyllisesti", minua on kannustettu pitkään koulutukseen jne. Lasta aloimme yrittää herättyämme mieheni kanssa tunteeseen, että on ns. oikea aika; kummallakin vakituinen hyväpalkkainen työ, oma asunto, pitkä yhteinen taival jo takana, olimme avioliitossa, eläneet jo "vapaata" elämää riittävästi jne.
Edellä mainitsemani myöhäinen keskenmeno muutti elämämme täysin. Laskelmallisesti suunniteltu iloinen odotus vaihtui lapsen hautajaisiksi. Näen varmasti vielä kuolinvuoteellanikin kuvan miehestäni kantamassa lapsemme arkkua. Tajusimme molemmat raadollisesti kuinka elämää EI voi suunnitella, kuinka lapsia EI voi TEHDÄ, vaan SAADA kun lapsi suodaan. Tajusimme, kuinka tärkeä perhe on, kuinka tärkeää on, että ympärillä on rakastavia ihmisiä, oma perhe. Mikään ura tai muu ei sitä korvaa.
Tulin aika pian uudelleen raskaaksi ja tämä raskaus menikin reilusti yli lasketun ajan. Raskaus oli aika hankala, kauhea pelko oli koko ajan ja jouduin olemaan pitkään vuodelevossa. Nyt olen ollut kotona vuoden lapsen kanssa ja palailemassa töihin. Voi sanoa, että olen aikuistunut oikeastaan näiden lasteni myötä ja koko ajan kasvan lisää.
Luulin ennen lapsen saamista, että äitiys on omistautumista kokonaan äititeresamaisesti vauvan tarpeisiin unohtaen oman itsensä, ja olen todella huomannut, kuinka tärkeää "terve itsekkyys" on. Kun ottaa aikaa itselleen välillä, jaksaa taas aivan uudella innolla. Mitään en ole kokenut menettäneeni lapsen myötä, päin vastoin! Kyllähän elämässä voi muutenkin tulla eteen asioita, joiden vuoksi esim. ystäväpiiri muuttuu tai urakuviot muuttuvat. Se on elämää, eikä sitä voi ennakoida. Kohtalotoverit ovat joka tapauksessa tärkeitä tuoreelle äidille; itselleni oli elintärkeää huomata, että muillakin äideillä on samanlaisia ajatuksia, eikä ongelmia ole omassa perheessä vaan elämäntilanteessa. Itse asiassa äitiysloman aikana olen kerennyt olla kaikkien ystävieni kanssa yhteydessä paljon enemmän kuin ennen, niidenkin joilla ei ole lapsia. Kohta palaan töihin, enkä koe menettäneeni ammatillisesti kauheasti vuodessa. Ehkä saadaan vielä lisääkin lapsia, mitä toivomme.
Väsymystä on tietysti "kestettävä" lapsen kanssa, mutta ainakin itse jaksoin kai hormonien vaikutuksesta muutaman eka kuukauden yövalvomisia. Luonto kai pitää huolen omistaan Parisuhteeesta on myös pidettävä aktiivisesti huolta, mitä ei tarvinnut ennen, tai en ainakaan koe tarvinneen... Tottahan se unenpuute ja oman ajan puute tekee sen, että kun lapsi nukkuu, ekana on mielessä omat nukkumiset ja rauhoittumiset kuin kumppanin tarpeet. Onneksi isovanhemmat tulevat mielellään hoitamaan pientä että me päästään välillä tuulettumaan ja juttelemaan ihan kahdestaan. Se on todella tärkeää, silloin aina muistaa, että miksi sitä sen miehen kanssa yhdessä on lupautunut olemaan
En suinkaan halua moralisoida ketään kirjoituksellani, mitä järkeä siinä nyt olisi? Tässä nyt vaan oma tarinani
t: Raitatyttö
Olen vuoden ikäisen lapsen äiti, ja yhden erittäin myöhäisen keskenmenon kokenut. Ennen vauvan yrittämistä ei minulla koskaan ollut vauvakuumetta eikä mitään "tarvetta" lisääntymiseen. Minut on kasvatettu siihen, että naisellakin on oikeus tehdä uraa ja olla merkityksellinen "älyllisesti", minua on kannustettu pitkään koulutukseen jne. Lasta aloimme yrittää herättyämme mieheni kanssa tunteeseen, että on ns. oikea aika; kummallakin vakituinen hyväpalkkainen työ, oma asunto, pitkä yhteinen taival jo takana, olimme avioliitossa, eläneet jo "vapaata" elämää riittävästi jne.
Edellä mainitsemani myöhäinen keskenmeno muutti elämämme täysin. Laskelmallisesti suunniteltu iloinen odotus vaihtui lapsen hautajaisiksi. Näen varmasti vielä kuolinvuoteellanikin kuvan miehestäni kantamassa lapsemme arkkua. Tajusimme molemmat raadollisesti kuinka elämää EI voi suunnitella, kuinka lapsia EI voi TEHDÄ, vaan SAADA kun lapsi suodaan. Tajusimme, kuinka tärkeä perhe on, kuinka tärkeää on, että ympärillä on rakastavia ihmisiä, oma perhe. Mikään ura tai muu ei sitä korvaa.
Tulin aika pian uudelleen raskaaksi ja tämä raskaus menikin reilusti yli lasketun ajan. Raskaus oli aika hankala, kauhea pelko oli koko ajan ja jouduin olemaan pitkään vuodelevossa. Nyt olen ollut kotona vuoden lapsen kanssa ja palailemassa töihin. Voi sanoa, että olen aikuistunut oikeastaan näiden lasteni myötä ja koko ajan kasvan lisää.
Luulin ennen lapsen saamista, että äitiys on omistautumista kokonaan äititeresamaisesti vauvan tarpeisiin unohtaen oman itsensä, ja olen todella huomannut, kuinka tärkeää "terve itsekkyys" on. Kun ottaa aikaa itselleen välillä, jaksaa taas aivan uudella innolla. Mitään en ole kokenut menettäneeni lapsen myötä, päin vastoin! Kyllähän elämässä voi muutenkin tulla eteen asioita, joiden vuoksi esim. ystäväpiiri muuttuu tai urakuviot muuttuvat. Se on elämää, eikä sitä voi ennakoida. Kohtalotoverit ovat joka tapauksessa tärkeitä tuoreelle äidille; itselleni oli elintärkeää huomata, että muillakin äideillä on samanlaisia ajatuksia, eikä ongelmia ole omassa perheessä vaan elämäntilanteessa. Itse asiassa äitiysloman aikana olen kerennyt olla kaikkien ystävieni kanssa yhteydessä paljon enemmän kuin ennen, niidenkin joilla ei ole lapsia. Kohta palaan töihin, enkä koe menettäneeni ammatillisesti kauheasti vuodessa. Ehkä saadaan vielä lisääkin lapsia, mitä toivomme.
Väsymystä on tietysti "kestettävä" lapsen kanssa, mutta ainakin itse jaksoin kai hormonien vaikutuksesta muutaman eka kuukauden yövalvomisia. Luonto kai pitää huolen omistaan
Parisuhteeesta on myös pidettävä aktiivisesti huolta, mitä ei tarvinnut ennen, tai en ainakaan koe tarvinneen... Tottahan se unenpuute ja oman ajan puute tekee sen, että kun lapsi nukkuu, ekana on mielessä omat nukkumiset ja rauhoittumiset kuin kumppanin tarpeet. Onneksi isovanhemmat tulevat mielellään hoitamaan pientä että me päästään välillä tuulettumaan ja juttelemaan ihan kahdestaan. Se on todella tärkeää, silloin aina muistaa, että miksi sitä sen miehen kanssa yhdessä on lupautunut olemaan En suinkaan halua moralisoida ketään kirjoituksellani, mitä järkeä siinä nyt olisi? Tässä nyt vaan oma tarinani
t: Raitatyttö
K
Kiitos
Vieras
Kiitos Raitatytölle! Tarinasi oli kannustava. Koen olevani samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä ennen ensimmäistä raskauttasi, joskaan meillä taloudellinen tilanne asunnon tai vakityönkään suhteen ei ole noin auvoinen. Nämä "materiaaliset puitteet" koen kuitenkin vähäisimmäksi esteeksi. En tiedä "heräänkö" koskaan minkäänlaiseen tunteeseen, että nyt olisi aika, mutta oli rohkaisevaa lukea, että äidiksi todella kasvetaan. Ei tämä nyt uutinen tietenkään ollut, mutta muiden tarinat ja kokemukset kuitenkin muistuttavat asiasta ja valottavat sitä uusista näkökulmista.
M
Maryan
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Saarax:
Niin on, olen täysin samaa mieltä. Nämä tuntuivat kuin omilta ajatuksiltani.
Minua repii tässä asiassa myös kahtaalle toisaalta se, mitä naisilta yhteiskunnassa aina odotetaan (eli lastensaantihan on ns. normaalia--olet outo jos et halua lapsia omasta valinnastasi) ja toisaalta se, että itse en todellakaan koe olevani valmis saamaan/hankkimaan lapsia, vaikka ikää on jo yli 30 v. Mutta sitten myös tuo ikä tulee vastaan, että kohta on myöhäistä jos ei nyt pian aloita edes yrittää...
Mikä olisi se ratkaiseva seikka, jolla päätöksensä tekisi, vai antaisiko ajan tehdä tehtävänsä eli olisi tekemättä mitään...onhan sekin yksi ratkaisu. *Huokaus*
E
Epäilevä Eeva
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Maryan:
Ihan rauhassa. Sinä voit olla hyvä ihminen ilman että hankit ikinä lapsia. Tekstisi kuulostaa minusta siltä, että koet asian melko vastenmielisenä. Ei lapsien "tekeminen" ole mikään ihmisarvon määrittelykysymys. Sinulla on varmasti tässä yhteiskunnassa muita tehtäviä. Ja niin: onnea, jos päätät lapsentekoon kuitenkin ryhtyä.
(Tällä kaikella korostan yhä sitä, että naisilla on oikeus tehdä toisin kuin "yhteiskunta edellyttää". Niin on miehilläkin. Aikuiste ihmiset saavat nauttia myös ja vain toisistaan, jos niin päättävät tehdä.)
L
Lapsia kääk
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja Maryan:
Ihan kuin minun sanojani. Erityisesti tuo epävarmuus siitä, että kaikesta huolimatta en tiedä olenko valmis lapsettomuuteenkaan. En koe olevani valmis saamaan lapsia, kaikkea muuta, mutta en ole valmis päättämään sitäkään, että en niitä hanki. (Joo joo, lapsia ei "hankita" mutta en keksinyt nyt parempaakaan sanaa tähän).
Joku tässä ketjussa ehdotti pillerimerkkiä, josta ei tietäisi saiko sillä kertaa apteekista aitoa tavaraa vai plaseboja
Kuulostaisi just mun jutulta. Miten helppoa olisi sysätä vastuu "pillereiden pettämiselle" (eihän ne oikeasti petä jos ottaa ne ajallaan) ja sitten vain kirota kohtaloaan joka tekee päätöksen puolestasi...
Y
yksi vaan
Vieras
tai mitä jos jätätte ehkäisyn ja annatte luonnon tehdä tehtävänsä...tulee jos on tullakseen. Oletan kuitenkin että ajatukset ovat lapsen saamisen puolella, jos kerran vauvahaaveilijoiden palstoja luette.
L
Lapsia kääk edelleen
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja yksi vaan:
Ei suinkaan. Tämä on kai se tyypillisin uskomus. Mutta esimerkiksi minä olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että en halua lapsia. En kuitenkaan koe olevani valmis vielä lyömään kantaani lukkoon. Moni muu asia elämässä on sellaine, jonka voi muuttaa, mutta tätä asiaa ei. Siksi on hyvä tuulettaa ajatuksiaan ja kuulla muiden mietteitä.
Ehkäisyn jättäminen pois on minulel yhtä kuin päätöksen tekeminen. Plasebopillerit oli tarkoitettu itseironiaksi: kun ei pysty tekemään päätöstä itse, olisi kovin helppoa jos joku muu sen tekisi puolestani, vaikka sitten sattuma.
N
niksus
Vieras
Täällä yksi tapaus jolla ikää jo reippaasti <+30 ... ehkäisyt jätetty jo reilu kolmevuotta sitten pois, ei suuria paineita kuitenkaan, elellään päivä kerrallaan, sen verran tutkittu, ettei kummassakaan ole mitään "vikaa" ts. syytä lapsettomuudelle ei voitu selittää, siis tulee jos on tullakseen tyylillä eletään, ja kaksinkin voimmejtkaa eloa eteenpäin, se on korkeamman kädessä kuin täällä pohjan tähden alla elellään...
