Millainen sinun masennuksesi on?

[Äiti ei jaksakkaan]

Itselläni on juuri todettu masennus ja syvä uupumus. Pelottaa kun tämän asian kanssa on niin kovin yksin.
Minulla oireilu alkoi pikkuhiljaa. Ensimmäinen merkki mikä oli pitkään ilmassa, oli se etten olisi millään jaksanut nousta aamuisn sängystä. Jokaikinen aamu tuntui että kunpa saisi vein nukkua koko päivän. Oli ärtyisyyttä ja usein vetämätön olo. Arkirutiinit hoidin kuitenkin suht hyvin. sitten pikkuhiljaa olo syveni. Elämässä taphatui myös eräs todella tramaattinen (ikävä) käänne, joka oli viimeninen niitti. sitten tipahdin tosi syvälle.
Olin hyvin peloissani(ja olen edelleen) näistä oireista. Mikään ei kiinnosta, ei siis mikään. En jaksaisi mitään, eikä mikään tuota iloa ja hyvää fiilistä. en jaksa mennä kauppaan, enkä nuorimmaisen kanssa leikkipuistoon. Koiraa en vie lenkille, ja ruuan laittokin vaatii ponnistelua.
Samalla tunnen valtavaa syyllisyytttä siitä, kun olen tällainen laiska paska. Mutta en tahallani, mulla on vain niin paha olla, ja elämänilo kadonnut.

Kaipaisin niin kokemuksia teiltä, ketkä olette käyneet masennuksen läpi, että oliko se oireilu juuri tällaista? Tuntuiko sinusta ettet enää jaksa ja halua tehdä muuta kuin maata sohvalla? Koitko syyllisyyttä? Kuika pian toivuit?

Itselläni on lääkitys juuri aloitettu, cipralex. Ja käyn myös keskustelemassa ammattiihmisen kanssa.
Kuinkahan pian voi odottaa että lääke rupeaa auttamaan?

Olen todella kiitollinen jos joku jaksaa kertoa oman kokemuksensa..

 

[Ap]

Ei tuon hymiön pitänyt tuonne tulla...

 

[harmaana tällä kertaa...]

juuri tuollaista se oli silloin pahimpina aikoina ennen kuin tajusin hakea apua. Todella hienoa että olet uuden alun kynnyksellä, olet saanut apua! Siitä se nousu lähtee, välillä eteenpäin ja välillä taaksepäin. älä vaan lannistu jos tuntuu että joskus menet takapakkia, se kuuluu sairauteen, tässä sairaudessa ei voi hätäillä, on pakko olla kärsivällinen vaikka vaikealta tuntuu. voimia hirmuisesti! (mulla on eri lääkitys, mutta kysy lääkäriltä miten nopeasti lääkkeen vaikutus alkaa näkyä)

 

[harmaana tällä kertaa...]

eikä tuon hymiön pitänyt tulla tohon loppuun...

 

[sitähän se on..]

Moi!
Mä söin aikoinaan Mirtazapin-lääkettä masikseeni. Mun masennus johtui lähinnä liian rankoista tapahtumista elämässä silloin. Tajusin masikseni vasta vuoden kuluttua siitä kun ekat selkeet oireet ilmaantui. Tai oikeastaan työpaikkalääkäri tajus.
Oireina oli: väsymys (jatkuva), mikään ei kiinnostanut, ei koti, mies eikä lapsi. Tytön hoidin vain velvollisuudesta, masentuneena en juurikaan nauttinut tytön kanssa olemisesta.
Hermostuin tosi pienestä, olin jatkuvasti pahalla päällä tai sitten ihan apaattinen.
Ihmettelen kovasti että mies ja lapsi kestivät mua silloin ja olen kyllä muistanut jälkikäteen kiittää =)
Mulla lääkitys alkoi vaikuttaa aika nopeasti, parissa viikossa huomasin selkeän muutoksen fiiliksissä. Muistan ikuisesti sen tunteen, kun ekan kerran pitkästä aikaa nauroin jollekin tytön jutulle/teolle.. Mä ajattelin, että ihanaa, onpa ihanaa kun mulla on noin ihana lapsi ja mä osaan taas nauttia sen seurasta =)
Samalla tuli huono omatunto kun tajusin, etten ole todellakaan nauttinut lapseni seurasta piiiiitkääään aikaan..
Mutta nyt lääkkeet ja masis on historiaa, edelleen täytyy toki muistaa "tarkkailla itseään" että jos yhtään masis nostaa päätään, niin tiedän hakea apua heti.

 

[Pamppelsson]

Kovin tutulta kuulostaa kyllä.
Mulla oli hyvin samankaltaisia juttuja, en jaksanut tehdä mitään, mikään ei tuntunut miltään, en jaksanut aina mennä töihin joten jäin kotiin nukkumaan. En jaksanut tavata ihmisiä, ei huvittanut lähteä mihinkään. Hyvä kun sai aikaiseks edes käydä kaupassa joskus.
En jaksanut huolehtia kodin sisteydestä. Olin ärtynyt koko ajan, kiihdyin nollasta sataseen sekunnissa. Itkin päivittäin yksikseni.
Loppujen lopuksi, kun MIKÄÄN ei todella tuntunut miltään, jätin laskut hoitamatta, kämppä oli kun pommin jäljiltä jne. Kävi mielessä antaa tyttö isänsä hoitoon (oltiin siis erottu just ) mut en saanut sitäkään aikaiseksi
Onneksi silloin toinen siskoni ja äitini ymmärsivät tilanteen ja pakottivat mut ottamaan yhteyttä lääkäriin.
En voinut puhua asiasta ja omasta olostani itkemättä, joten lähetin työterveyslääkärille sähköpostia jossa purin kaikki ajatukseni. Hän kutsui minut vastaanotolle heti samana iltapäivänä ja aloitin Sepram-merkkisten mielialalääkkeiden käytön.
Meni about 3viikkoa, kunnes lääkkeet alkoi vaikuttamaan, ja käytin niitä 4kk.
Onnekseni pomo just silloin samaan syssyyn palkkasi meille töihin uuden ihmisen, joka sai minut (lääkkeiden lisäksi, siis ) ylös suosta. Rakastuimme, ja nyt olemme onnellisesti naimisissa eikä masennuksesta tietoakaan :heart:

 

[Masennus on perseestä]

Mulla on taas alkaneet pahat oireet eli keskittymiskyky täysin kadoksissa ja muisti ei pelaa, itkettää joka asia.... Olo on kuin idiootilla... Oon syöny masislääkkeitä estoks ja menny itse alentaan annosta, ja tässä ny tulos. Mutta pakkohan sitä tässä jaksaa, kun oi tuo tyttökin. Aamulla kun heräsin nukahtamislääkkeen avulla nukutun yön jälkeen, eka ajatus oli, että voihan paska... Eli tekisi mieli nukkua koko ajan, koska olo on niin sietämätön..... Jaksuja teille, kyllä me vielä tästä noustaan!!

 

[Äiti ei jaksakkaan]

Kiitos teille vastauksista.

Tuntuu tosi pahalta kun mies ehdottaa että tehtäiskö sitä, ja mentäiskö sinne, kun minä vain vastaan aina että menkää te minä jään kotiin, tai ei huvita.
Aivan kamala sairaus tämä masennus kyllä on. Se niinkuin sammuttaa liekin ihmisen sisältä. Sitä on vaikea ymmärtää jos ei ole itse kokenut. Ja pahinta on neuvot: Mene lenkille!!
Kun sitä ei yksinkertaisesti voi mennä lenkille, kun on riittävän paha olla, eikä jaksa.
Ykspäivä tosin ajattelin että mitä jos menisin koiran kanssa järvelle lenkille, ja hukuttautuisin sinne järveen, loppuisi tämä tuska.Tuli tosi kamala olo ja pelotti tuollaiset ajatukset.

Voimia teille kaikille!

 

[Ap]

Huomaan muuten että tämä cipralex väsyttää todella paljon! Ja mielialakin taitaa laskea näin ensi alkuun...

 

[sivusta seuraaja]

No itse olen saanut vierestä seurata kun mies tuskailee masennuksen kourissa. Mikään ei huvita, öisin valvoo paljon, ruokahalu huono, päivisin nukkuu peitto korvilla jne... Koko fyysinen olemus on kuin haamulla. Hommiaan ei jaksa hoitaa ja nyt on sitten sen takia vaikeuksissa. Se mikä tässä pahinta on on se ettei lähde sitä apua hakemaan vaikka mitä tekisin/sanoisin. Itsekkin kyllä myöntää että homma on luisumassa käsistä mutta kun se avun hakeminen on niin helvetin vaikeeta. En vaan tiedä kuinka kauan jaksan tätä kaikkea katsella kun itselläkin voimat alkaa loppua.