Millainen äiti-tytär suhde sinulla on äitisi kanssa?

Ei olla väleissä ja parempi niin.

 

Samanlainen kuin ap:llä. Kaiken lisäksi asun ulkomailla ja nähdään kerran tai kaksi vuodessa. Jos minä en soittaisi äidille viikon tai kahden välein, niin menisi varmaan kaksi kuukautta ennen kuin äiti soittaisi.

 

Oma äitini on agressiivinen ja täynnä vihaa. Mistään riippumattomat arkiset "vastoinkäymiset" ovat henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. Hän tarvitsee ympärilleen hovin, joka myötäilee ja sitä joka sanoo vastaan voi kohdella miten vain. Hän on hyvin älykäs, vaarallinen yhdistelmä älyä ja valtaa. Ulkoinen on hänelle niin tärkeää, että hän uhraa vaikka oman lapsensa hyvinvoinnin tai elämän sen eteen. Hän on sydämetön eikä hänen sanaasa voi luottaa. Hän on yhtenä päivänä yksi, toisena päivänä toinen. Muutos voi tapahtua saman päivän aikana ja muutoksen näkee reaaliajassa. Joskus hän käyttäytyy kuin syyllinen, joka velloo syyllisyyden jotenkin nostattamassa ja terävöittämässä sydämettömyydessään. Älykkyytensä takia hän pystyy manipuloimaan ihmiset uskomaan ja esittämään asiat itselleen suotuisassa valossa ilman että varsinaisesti absoluuttisesti valehtelee, jolloin häntä ei saa asiasta kiinni. Jokainen päivä ja jokainen puhelu on pelkkää pisteliästä solvausta, ja hän saattaa syyttää vastapuolta solvauksesta vaikka vastapuoli olisi juuri herännyt unesta, ja esittää sanktiouhkauksia. Hän elää vallanhalussa ja kontrollintarpeessa, eikä pysty esimerkiksi antamaan tuomista ja sanomaan ole hyvä, vaan jättää tuomisen jonnekin lojumaan ja tenttaa myöhemmin kerta kerran jälkeen tuosta pakolla tuodusta esineestä, josta ei ole ollut mitään puhetta ennen tätä tenttausta, mutta josta pitää olla kiitollinen. Jos häneltä pyytää jotain kun tarve kerrankin on, hän ei tee sitä. Hän kun ei tee mitään, mitä joku muu käskee. Näen painajaisia siitä, miten hän seisoo sänkyni vieressä kun on ollut auttamassa minua kun olen ollut sairaana, ei ole keskustellut kanssani mitään vaan vain kohdellut kotiani kuin se olisi hänen, tehnyt asioita vaikka olen kieltänyt, eikä suostu lähtemään pois kodistani vaikka olen pyytänyt kaksikymmentä kertaa. Hän seisoo siinä sänkyni vieressä hirveänä äitikuvana ja olen sairas eikä minulla ole henkisiä eikä fyysisisiä voimia saada häntä siitä pois, ja tähän kuvaan herään yöllä kauhussa enkä pysty enää nukkumaan.

Jos hänelle sanoo jostain mitä hän on tehnyt, hän tulee niin hirveäksi ettei sitä lopulta enää sano hänelle mitään vastaan. Hän on hirviö ja koen häntä kohtaan vain kauhua. Älykkyytensä takia hän maalaa epätotuuksia muista, ja ainoa keskustelu mihin hänen kanssaan voi antautua on kuunnella millainen (huono) joku on ja millä tavalla. Hänen kanssaan on olemassa monta eri totuutta, aina se minkä hän kulloinkin päättää. Yleisesti ottaen hän kykenee ja haluaakin esittää olevansa korvaamaton ja ystävällinen, mutta ei ole valmis tekemään mitään mikä tekisi toiselle (tässä tapauksessa lapselleen, koska minä tässä kirjoitan) hyvän mielen. Elämän suuret asiat ja tilaisuudet ovat yhdentekeviä, hän on niissä mukana vain näkyäkseen ja suorittaakseen. Mitään henkistä osallistumista, kuten jutteluhetkeä vaikka kaksi minuuttia, ei lukemattomillakaan pyytämisillä eikä anelemisilla saa. Häntä toki pitää huomioida. Häntä kiinnosta kaikissa tilanteissa vain tuoda itseään julki eri tavoilla, vaikka jollain olisi hätäkin. Eihän häntä nyt voi unohtaa. Hän on se joka voi tehdä mitä vain. Osaa kaiken. Kävelee muiden yli. Karkottaa ihmiset, muodostaa leirejä. Ovat ne, hylkiöt jotka ovat oivaltaneet millainen hän on, ja ne jotka eivät ole tai ovat mutta joita hän vetää kuin pässiä narussa.

Hän ei koskaan pyydä anteeksi, eikä hänen tekemisistään saa puhua. Hän on tehnyt pahoja ja todella arveluttavia asioita koko elämäni ajan, mutta älykkyytensä ja kontrollintarpeensa takia hoitanut asiat niin, että vainoaa minua ja kykenee mihin vain, mieleen nousee pelottavia kuvia siitä mitä kaikkea hän pystyykään järjestelemään. Hänen bravuurinsa on pimittää tietoa kokonaan ja lyödä sitten esimerkiksi ähä kutti -tyyppisesti tyyliin (kuvainnollisesti) että vai paloi talosi, no olisi minulla ollut tuossa vieressä paloauto vesilastissa seisomassa. Mutta kun ei sinun kanssasi voi puhua. (Olet sanonut jotain väärin.) Sanktio. Hyvin kieroa.

Hän on niin kauhea että kun sanotaan että on parempi ettei kaikista hirveimpiä asioita elämässä ehkä edes kannata puida pintaan, niin tähän pätee se. Yritän vain kestää jotta minulle jäisi edes jotain inhimillistä muistoa hänestä, sen sijaan että sekoittaisin monen ihmisen perheet siihen hirvittävään synkkyyteen, josta hän ei vain koskaan tule nousemaan ylös. Hän on varmasti kykenevä rikkomaan perheitä päättäessään tunkeutua niiden lähelle, pelkään sitä hänessä. Hän on hirmuvaltias joka ei koskaan tule tietoisuuteen, koska lojaali pitää olla. Se on iskostettu mieleen jo lapsena, jotta areena olisi vapaa.

Olkaa siis onnellisia, että teillä on äiti.

 

Ctrl, tuohan oli aivan kuin oma äitini! Älykkyyden korostaisin kuitenkin olevan sitä sosiaalista älykkyyttä. Ei hän muutoi mitenkään erityisen välkky ole. Mutta muuten tuo tekstisi.. se on pelottavan lähellä omia kokemuksiani.

 

Mulla ei ole äitisuhdetta ollenkaan. Äitini lähti kun olin 1,5 v. ja jätti minut isälleni. Sen koommin ei ole paljon näkynyt, pari kertaa vuodessa tulee tekstari jossa on "mitä kuuluu"? Luonani on käynyt viimeksi 10 vuotta sitten. Lapsenlastaan ei ole nähnyt. : /

 

Hyvä nykyään. Vaikka lapsena ongelmallinen. MUlla on/oli diagnosoimaton ad/hd johon en saanut/saa apua. Äiti oli varmaan väsynyt muhun.

 

Erittäin läheinen suhde :heart:
Ollaan veljen kanssa saatu haleja, suukkoja, huomiota, syliä ja samanlainen mun äitini on meidän lasten kanssa.

Meillä sama juttu. Taidetaan olla onnekkaita. Äitini on myös yksi hyvistä ystävistäni, jonka kanssa käymme yhdessä shoppailemassa, kylpylöissä, tanssimassa ja missä vain.

 

Ei minkäänlainen. Äitini on luultavasti kateellinen minulle ja katkaisi kokonaan välit. Olen useasti itkenyt asian vuoksi ja tuntuu pahalle että oma äiti voi olla noin ilkeä (

 

Hyvät ja lämpimät välit. Minulle riittää tieto, että minua on rakastettu ja rakastetaan edelleen. Vaikka vasta nyt viime vuosina opittu halaamaan jne. Äitini on välittänyt ja parhaansa yrittänyt. Kuten minä nyt omien lasteni kohdalla. Se riittää.

 

Kerron omani:

Tämä on asia, joka on painanut minua kauan ja joka vaivaa minua aina vain enemmän. Minun ja äitini suhde ei ole kovin läheinen, näemme usein mutta emme tunne toisiamme niinkuin luulen normaalisti lapsen ja tyttären toisensa tuntevan. Koskaan en ole äidilleni voinut kertoa arkoja asioita, esim. murrosiässä en koskaan kertonut hänelle milloin kuukautiseni alkoivat. Enkä koskaan käynyt hänen kanssaan rintaliiviostoksilla tms. Mutta eipä hän niistä edes kysellyt.

En muista koskaan istuneeni äitini sylissä lapsena, enkä muutenkaan saavani suukkoja tai muuta hellittelyä. Nyt en edes osaisi mennä äitiäni syleilemään.

Kunnollinen ihminen äitini muuten on, töitä tekevä ja siisti, raitis. Mutta niin usein harmittelen sitä kun rakkautta en häneltä ole tarpeeksi saanut. Mutta mitä enää voisin asialle tehdä? Haluaisin korjata asiat, mutta onnistuukohan se enää?

Nyttemmin kun olen naimisissa ja kahden lapsen äiti, huomaan kuinka minun on itseäni muistutettava antamaan lapsilleni ja miehelleni syliä ja hellyyttä. Se ei tule itsestään, vaan sen eteen on tehtävä työtä. Haluan olla erilainen äiti kuin omani, todellakin. Ja haluan olla rakastava vaimo, joka näyttää tunteensa. Onkohan se aina tämmöistä, että joutuu itseä muistuttamaan sylittelystä yms? Haluaisin, että se tulisi itsestään.

Onko muilla vastaavanlaista? vai millaista teillä muilla on?

SIIS MITÄ!!???!?!? Kirjotitko mun pään sisällön!?!?! EI OO TODELLISTA!!! Mulla on ihan samanlaiset ajatukset! IHAN samanlainen tausta!!! Myös kaks lasta ja mies!! Ja samat ongelmat!!! EI OO TODELLISTA!!! Mikä ihmeiden ihme!!! Joku toinenki... HUOH!!! <3

 

Haluaisin niin olla erilainen lapsilleni ja miehelleni, näyttää että välitän. Mitenhän sitä voisi itseään muuttaa? Joskus jos mieheni vaikka tulee halaamaan, tulee inhottava, ahdistunut olo ja työnnän hänet pois. Tiedän että se loukkaa häntä, ja itsellekkin siitä tulee vain huono olo. Mutta en voi sille mitään. TODELLA harvoin teen aloitteen miehelleni.. ääh.

EIKÄ!!! Miten VOI olla maalimassa toinen JUST samanlainen ja samoja ajatuksia pähkäilevä!?!? MITEN VOI!!! Siis tiiätkö, nää on niinku mun mielen sisällöstä ja mun kynästä!!

Terveisin: äsken kirjoittanut..

 

sillämun haaveni ja toiveeni kuultiin n. 4-vuotta sit=)eli mun "äiti" makaa mullan alla=) sen jälkee kun toi noita kuoli niin tusin et nyt voin hengittää ja olla vapaa!

 

Äitini on mulle rakkain lapsien ja miehen jälkeen!!! :heart:

 

Minulla on myös äitiin samanlainen suhde kuin ap:lla. En ole siirtänyt tätä omaan lapseeni mutta ennen lasta siirsin sen kaikkiin poikaystäviini ja he aina moittivatkin minua kylmäksi ja etäiseksi. Nykyiselle miehelle olen kyllä täysin erilainen, jotenkin lapsen myötä opin paljon paremmin näyttämään tunteeni eikä sen eteen tässä yhteydessä tarvinnut edes tehdä töitä. Riitti kun ymmärsin etten halua olla samanlainen äiti kuin oma äitini oli, vaikkakin hän on monessa asiassa hieno ihminen.

 

[QUOTE="Vierailija";22647577]Hyvät ja lämpimät välit. Minulle riittää tieto, että minua on rakastettu ja rakastetaan edelleen. Vaikka vasta nyt viime vuosina opittu halaamaan jne. Äitini on välittänyt ja parhaansa yrittänyt. Kuten minä nyt omien lasteni kohdalla. Se riittää.[/QUOTE]

Näin voisin itsekin kirjoittaa

 

aika samanlainen suhde kun sinulla ap. ei meillä puhuttu kuukautisista, seksistä, rintaliiveistä tai mistään enkä muista haleja tai suukkoja. mutta silti äiti on ollut aina tosi lämmin ja rakastava, vaikeaa selittää.

 

Minulla on myös äitiin samanlainen suhde kuin ap:lla. En ole siirtänyt tätä omaan lapseeni mutta ennen lasta siirsin sen kaikkiin poikaystäviini ja he aina moittivatkin minua kylmäksi ja etäiseksi. Nykyiselle miehelle olen kyllä täysin erilainen, jotenkin lapsen myötä opin paljon paremmin näyttämään tunteeni eikä sen eteen tässä yhteydessä tarvinnut edes tehdä töitä. Riitti kun ymmärsin etten halua olla samanlainen äiti kuin oma äitini oli, vaikkakin hän on monessa asiassa hieno ihminen.

Minulla lapsuuskoti ei ole ihan noin karu ollut, mutta hyvin paljon tuota - ei tunteita juuri osoitettu. Itselleni oivallus oli vaihtarivuosi, jossa oli hieno vanhempien ja lasten suhde, heidän kanssaan tuli puheeksi, kuinka he ovat tietoisesti toimineet toisin kuin omassa lapsuudenkodissaan oli toimittu. Sieltä varmaan jäi itsellenikin kipinä ja kun vielä mieheni on aina osannut osoittaa tunteitaan ja edelleen esim. halailee vanhempiaan (ja itse asiassa appivanhemmat myös minua aina, vanhempiani en pysty oikein vieläkään edes poikkeustilanteessa), olen oppinut kuitenkin osoittamaan tunteita. Alkuun se oli vaikeaa, mutta nyt siitä on tullut toinen luonto ja lapsiani hellin sanoin ja teoin hyvin paljon. Eli kyllä siitä voi oppia pois, alkuun se vaatii työtä.

 

Asiallinen ja aika etäinen suhde. Äidilläni on alkoholin kanssa ongelmia. Eivät asu kaukana, mutta nähdään muutaman kerran vuodessa. Lastenlasten kanssa ei ole juurikaan ollut, koiraamme hoitaa kyllä. Sillä luultavasti "hyvittää" sitä, ettei ole läheinen mummi. Mutta katkera en ole emmekä ole riidoissa, minä en vaan jaksa hänen huoltajakseen ryhtyä. No muutaman vuonna viinan kanssa on mennyt hänellä parempaan suuntaan, joka minua tietysti ilahduttaa.

 

Äitini kohtelee minua ja lapsiani eriarvoisesti kuin pikkusiskoani ja hänen lapsiaan. Minua ei enään kutsuta kylään lapsien kanssa. En myöskään saa enään apua lastenhoitoon, kuten ennen eroamista lasten isästä. Jäin vaille mitään apua, kun erosin. Jos kysyn äidiltäni, voinko tulla lapsieni kanssa käymään, hän sanoo: En todellakaan jaksa teitä. Viime viikolla olisin tarvinnut lastenhoitoapua muutaman tunnin, johon äitini kommentoi: "En todellakaan jaksa tulla hoitamaan sun lapsia". Siskoni lapsia hän on viime aikoina hoitanut viikottain. Tämä tuntuu todella epäoikeudenmukaiselta. Lapseni ovat huomanneet, että serkut ovat tervetulleita mummolaan, mutta he eivät. Joskus äitini ottaa yhden lapsen "pakon edessä" yhdeksi-kahdeksi päiväksi. Olen yksinhuoltaja, jonka seura kyllä kelpaa äidilleni ilman lapsia. Minulla on suru lasten puolesta ja katkeruus siskoani kohtaan, joka ei halua sekaantua asiaan. Siskoni hoidattaa lapsiaan mummolla milloin minkäkin syyn nojalla ja mummo auttaa aina, kun he pyytävät. En ymmärrä, miksi minun lapseni ovat niin eri asia. Onko jollain muulla samanlaisia kokemuksia asiasta. Nim. Alan olla todella katkera ja vihainen.

 

Ei ennen ollut niin tavallista lapsiaan halailla ja suukotella. Minulla on sellainen muisto, että minusta ei oikein lapsena välitetty, mutta on minulla silti hyvät välit äitini kanssa. Ei me kyllä halailla kuin joskus harvoin, mutta tärkeä hän minulle on. Omien tyttöjeni kanssa minulla on ihan toisenlaiset välit kuin äitini kanssa aikoinaan. Kaikki sellaisetkin asiat minulle kerrotaan, mistä en välttämättä edes haluaisi tietää Lapset ovat kaikkein tärkeimpiä! Olen vain oppinut, etten tee samoja virheitä kuin äitini ja varmaan omat tyttöni taas eivät tee samoja virheitä kuin minä.
Minä olen nyt äidilleni tosi tärkeä ja yrittää selvästi korvata lapsuuden ajan olemiset.

 

Ikinä ei halauksia teen mitä vaan,aina moite.Pelkään että olen jakanut omalle aikuiselle tytärelleni tämä,ollaan juteltu monta kertaa,tiedän kuitenkin että puhuu,aroista ja tärkeistä asioista miulummin toisen kanssa.Inhohan mennä kotiin,saan jopa niin ahdistavan tunteen että pois ja heti.

 

Hyvä suhde, vaikka toki meidänkin lapsuudenperheessä on tabuja vaikka muille jakaa. Läheisyyttä on ollut ja sellainen tunne, että äiti rakastaa ja tekee mitä tahansa vuokseni.

 

En tarvi äitiini, en yleensä edes muista hänen olemassaaoloonsa.

 

Tosi hyvä. On mun parhaita kavereita Meillä myös paljon kipeitä asioita, joita vieläkin työstetään. Mun edesmenneet papat sodan käyneitä. Se heijastuu tosi kauas !! :-/