Millainen äiti-tytär suhde sinulla on äitisi kanssa?

  • Viestiketjun aloittaja jona
  • Ensimmäinen viesti
jona
Kerron omani:

Tämä on asia, joka on painanut minua kauan ja joka vaivaa minua aina vain enemmän. Minun ja äitini suhde ei ole kovin läheinen, näemme usein mutta emme tunne toisiamme niinkuin luulen normaalisti lapsen ja tyttären toisensa tuntevan. Koskaan en ole äidilleni voinut kertoa arkoja asioita, esim. murrosiässä en koskaan kertonut hänelle milloin kuukautiseni alkoivat. Enkä koskaan käynyt hänen kanssaan rintaliiviostoksilla tms. Mutta eipä hän niistä edes kysellyt.

En muista koskaan istuneeni äitini sylissä lapsena, enkä muutenkaan saavani suukkoja tai muuta hellittelyä. Nyt en edes osaisi mennä äitiäni syleilemään.

Kunnollinen ihminen äitini muuten on, töitä tekevä ja siisti, raitis. Mutta niin usein harmittelen sitä kun rakkautta en häneltä ole tarpeeksi saanut. Mutta mitä enää voisin asialle tehdä? Haluaisin korjata asiat, mutta onnistuukohan se enää?

Nyttemmin kun olen naimisissa ja kahden lapsen äiti, huomaan kuinka minun on itseäni muistutettava antamaan lapsilleni ja miehelleni syliä ja hellyyttä. Se ei tule itsestään, vaan sen eteen on tehtävä työtä. Haluan olla erilainen äiti kuin omani, todellakin. Ja haluan olla rakastava vaimo, joka näyttää tunteensa. Onkohan se aina tämmöistä, että joutuu itseä muistuttamaan sylittelystä yms? Haluaisin, että se tulisi itsestään.

Onko muilla vastaavanlaista? vai millaista teillä muilla on? :)
 
Kutakuinkin samanlainen kuin sinulla ap, ei siis olla yhtään puhuttu menkoista jne. Eikä meidän perheessä halailtu eikä sanottu, että välitetään.

Ihan hyvät välit mulla äitiini on, vaikka harvoin ollaan yhteyksissä ja nähdään ehkä kerran vuodessa.
 
--
Oli kuin minun kynästäni tuo kirjoituksesi eka kappale. Eli voin kuvitella tietäväni miltä susta tuntuu. Mun äiti kyllä varmaan tavallaan rakastaa, mutta on sairaalloisen ripustautuva ja "omistushaluinen" (voiko niin sanoa?).

Tarkoitan siis että hän kuvittelee että minä kolmekymppisenä ja sisareni lähes nelikymppisenä oltaisiin elämästämme hälle jotenkin tilivelvollisia. Jokainen juhlapyhä ja lomat pitäisi viettää hänen kanssaan. Suuttuu jos mennäänkin toiseen mummolaan viikonloppuna eikä aina hänen luokse. Leikkii sitten marttyyria ettei saa edes lapsenlastaan nähdä. Jota näkee siis noin kaksi kertaa viikossa, enemmänkin. No, lyhyt tarina enkä jaksa kaikkia taustoja täällä alkaa selitellä, mutta sanotaanko näin että mulla on syyni miksi en haluaisi kovin läheisissä tekemisissä olla. Mitään ei tee pyyteettömästi, jos ostaa tytölle jotain (tai aikoinaan mulle) on vaatimassa sitten aikaa hänen kanssaan, sanonut sen suoraankin "minulla on oikeus kun kerta senkin ostin". Enää ei oteta lahjuksia vastaan kun ei jakseta olla jatkuvassa kiitollisuudenvelassa.
 
Marja
Alkuperäinen kirjoittaja Empuuu:
Kutakuinkin samanlainen kuin sinulla ap, ei siis olla yhtään puhuttu menkoista jne. Eikä meidän perheessä halailtu eikä sanottu, että välitetään.

Ihan hyvät välit mulla äitiini on, vaikka harvoin ollaan yhteyksissä ja nähdään ehkä kerran vuodessa.
Kuin myös.
Todella harvoin nähdään. Välimatkaa melkein 400km...lapseni siitä kärsivät, että vanhempani eivät käy. Onneksi toiset isovanhemmat ihan lähellä ja nähdään viikottain.

Äitini tykkää puhua vaan itsestään, joten harvemmin enää soitellaan.
 
ap
Haluaisin niin olla erilainen lapsilleni ja miehelleni, näyttää että välitän. Mitenhän sitä voisi itseään muuttaa? Joskus jos mieheni vaikka tulee halaamaan, tulee inhottava, ahdistunut olo ja työnnän hänet pois. Tiedän että se loukkaa häntä, ja itsellekkin siitä tulee vain huono olo. Mutta en voi sille mitään. TODELLA harvoin teen aloitteen miehelleni.. ääh.
 
Huono! Ei meilläkään mitään halailua ym. ole ollut. Äiti ei oikein koskaan ole ollut kiinnostunut missään määrin tekemistämme asioista. Vaikka siis sama tausta, hyvä työ ym. "normaali" ihminen. Lisäksi koen, että perusturvallisuuden tunne jäänyt lapsena puuttumaan ym. Viime aikoina asiat yhä enenevässä määrin pyörineet mielessä. Siksi sanoinkin asiasta neuvolassa, kun koen, että lapsuus vaikuttaa nykyisin vanhemmuuteeni aika-ajoin, sain lastenpsykologin yht. tiedot, jonka juttusille pääsen parin viikon päästä, toivoisin, että asia etenee ja pääsen työstämään lapsuuden "kylmää" ilmapiiriä...
 
vieras
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Haluaisin niin olla erilainen lapsilleni ja miehelleni, näyttää että välitän. Mitenhän sitä voisi itseään muuttaa? Joskus jos mieheni vaikka tulee halaamaan, tulee inhottava, ahdistunut olo ja työnnän hänet pois. Tiedän että se loukkaa häntä, ja itsellekkin siitä tulee vain huono olo. Mutta en voi sille mitään. TODELLA harvoin teen aloitteen miehelleni.. ääh.
Oletko koskaan käynyt esim. psykologin juttusilla? Mä kävin, kun eka vauva oli muutaman kuukauden ikäinen. Jotenkin helpotti jutella ja sain vahvistusta omalle tavalleni olla äiti ja uskoa siihen, että läheisyys ja hellyys ovat hyviä asioita vaikka tuolla lailla muistutettuna ja autettuna tullessaan.
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja MinsQ:
Huono! Ei meilläkään mitään halailua ym. ole ollut. Äiti ei oikein koskaan ole ollut kiinnostunut missään määrin tekemistämme asioista. Vaikka siis sama tausta, hyvä työ ym. "normaali" ihminen. Lisäksi koen, että perusturvallisuuden tunne jäänyt lapsena puuttumaan ym. Viime aikoina asiat yhä enenevässä määrin pyörineet mielessä. Siksi sanoinkin asiasta neuvolassa, kun koen, että lapsuus vaikuttaa nykyisin vanhemmuuteeni aika-ajoin, sain lastenpsykologin yht. tiedot, jonka juttusille pääsen parin viikon päästä, toivoisin, että asia etenee ja pääsen työstämään lapsuuden "kylmää" ilmapiiriä...
Hyvä että olet ottanut asian neuvolassa puheeksi. Taidan itsekin yrittää rohjeta. Tämänkin eteen täytyy varmasti tehhdä työtä. On niin vaikeaa kenellekkään puhua ahdistavista ja mieltä painavista asioista...:(
 
erittäin huono. ei ole voinut koskaan kertoa mitään. haukkuu suunnilleen kaikki päätökset mitä teen, koskaan en tee oikein hänen mielestä jne. kaikki perusedellytykset elämälle olen saanut ruuan, kodin ja koulutuksen mutta siihen se sitten jää. eipä onneks tartte olla tekemisissä ku parin kertaa vuodessa. en kaipaa yhtää äitiäni ja ahdistun jos menen lapsuuden kotiin vierailulle. yleensä haluan ensimmäisen päivän jälkeen lähteä pois ja kadun sinne menemistä.
 
viiras
Alkuperäinen kirjoittaja --:
Oli kuin minun kynästäni tuo kirjoituksesi eka kappale. Eli voin kuvitella tietäväni miltä susta tuntuu. Mun äiti kyllä varmaan tavallaan rakastaa, mutta on sairaalloisen ripustautuva ja "omistushaluinen" (voiko niin sanoa?).

Tarkoitan siis että hän kuvittelee että minä kolmekymppisenä ja sisareni lähes nelikymppisenä oltaisiin elämästämme hälle jotenkin tilivelvollisia. Jokainen juhlapyhä ja lomat pitäisi viettää hänen kanssaan. Suuttuu jos mennäänkin toiseen mummolaan viikonloppuna eikä aina hänen luokse. Leikkii sitten marttyyria ettei saa edes lapsenlastaan nähdä. Jota näkee siis noin kaksi kertaa viikossa, enemmänkin. No, lyhyt tarina enkä jaksa kaikkia taustoja täällä alkaa selitellä, mutta sanotaanko näin että mulla on syyni miksi en haluaisi kovin läheisissä tekemisissä olla. Mitään ei tee pyyteettömästi, jos ostaa tytölle jotain (tai aikoinaan mulle) on vaatimassa sitten aikaa hänen kanssaan, sanonut sen suoraankin "minulla on oikeus kun kerta senkin ostin". Enää ei oteta lahjuksia vastaan kun ei jakseta olla jatkuvassa kiitollisuudenvelassa.
Tämä puolestaan on kuin minun kynästäni. Äitini tahtoisi hallita elämäämme vieläkin - minäkin oon kolmekymppinen. Ja tuo kiitollisuudenvelassaoleminen :x
Olen itse yrittänyt monia kertoja katkoa napanuoraa, mutta tietyissä tilanteissa äiti tunkeutuu asioihimme liikaa. Olen kärsinyt masennuksesta huonon äiti-suhteen vuoksi, ja haluan olla erilainen kuin hän, mutta silti näen aika-ajoin itsessäni noita samoja piirteitä ja se todella ärsyttää.
Olen todennut että äitini käytös ei ole normaalia ja siten koittanut vaan olla mahdollisimman vähän tekemisissä äidin kanssa ja sulkea hänet kokonaan tietyistä asioista, jotta voimme elää normaalia elämää ja tehdä itse päätöksemme.
 
ap
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Haluaisin niin olla erilainen lapsilleni ja miehelleni, näyttää että välitän. Mitenhän sitä voisi itseään muuttaa? Joskus jos mieheni vaikka tulee halaamaan, tulee inhottava, ahdistunut olo ja työnnän hänet pois. Tiedän että se loukkaa häntä, ja itsellekkin siitä tulee vain huono olo. Mutta en voi sille mitään. TODELLA harvoin teen aloitteen miehelleni.. ääh.
Oletko koskaan käynyt esim. psykologin juttusilla? Mä kävin, kun eka vauva oli muutaman kuukauden ikäinen. Jotenkin helpotti jutella ja sain vahvistusta omalle tavalleni olla äiti ja uskoa siihen, että läheisyys ja hellyys ovat hyviä asioita vaikka tuolla lailla muistutettuna ja autettuna tullessaan.
En ole koskaan kenellekkään puhunut tästä asiasta. Mieheni ei edes tiedä millainen äitini on. Hän osasi olla myös todella ilkeä ja käsitteli minua murrosikäisenä vielä kuin pientä lasta jolla on uhma. Ja niin kauan kuin kotona asuin, täysi-ikäisenäkin hän määräili elämäni täysin..
 
viiras
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
En ole koskaan kenellekkään puhunut tästä asiasta. Mieheni ei edes tiedä millainen äitini on. Hän osasi olla myös todella ilkeä ja käsitteli minua murrosikäisenä vielä kuin pientä lasta jolla on uhma. Ja niin kauan kuin kotona asuin, täysi-ikäisenäkin hän määräili elämäni täysin..
Tuo kuulostaa niin minun äidiltäni. Ei ilmaise rakkautta, mutta tahtoo jatkuvasti hallita minun elämää. Käy juttelemassa asiasta jonkun ammattilaisen kanssa, se ihan oikeasti auttaa kun voi käydä ongelmallista äitisuhdettaan läpi. Äitisi on dominoiva luonne (kuten minunkin) se ei ole normaalia, mutta asia on vaan pystyttävä itse hyväksymään ja löydettävä keinot joilla saa oman elämänsä normaaliksi.
 
ap
Pakko alkaa tekemään asian eteen jotain, että itsellä ja perheelläni on parempi olla. En halua olla mikään pirttihirmu, liian monesti vain huomaan olevani:(
Neuvolassa taidan seuraavalla kerralla sanoa kun lasta käytän, eiköhän ne sieltä parhaiten tiedä miten toimia vai?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Neuvolassa taidan seuraavalla kerralla sanoa kun lasta käytän, eiköhän ne sieltä parhaiten tiedä miten toimia vai?
Joo, itse olin viime nlakäynnillä henkisesti valmistautunut edes JOTAIN asiasta sanomaan. Kun terkka sitten kysyi, että miten menee/mitä kuuluu, niin kysyin, "ai missä mielessä" ja sain asian siihen suuntaan käännettyä, että sain sanottua mielessä olevat asiat ja että tarviisin ehkä apua siihen. En kerenny asiaa edes loppuun sanoa, kun terkka kirjotti mulle sen psykologin yhteystietoja. Rohkasti vain sanot asiasta, niin eiköhän homma etene! Ja olin itse varautunut, että jos terkka vaan ohittaa asian, niin olisin yrittänyt sanoa, että oikeasti tarviisin jotain apua, että oikeasti vaikuttaa siihen, millainen olen vanhempana. Tsemppiä!
 
Keittiönoita
Jossain määrin samanlainen kuin sinulla, ap. Hellyyttä, rakkautta ja sylissäpitämistä tosin riitti, mutta monet asiat ovat olleet - nyt jo yli 80-vuotiaalle - äidilleni yksinkertaisesti tabu eikä niistä puhuttu. Äitini on aina ollut hyvin tarkka siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, joten meidän lasten käytöksenkin piti olla sellaista, että mihinkään negatiiviseen ajatteluun ei anneta edes aihetta. Mikä luonnollisesti tarkoitti sitä - varsinkin murrosiässä - että mahdolliset ongelmat vaiettiin kuoliaksi. Mitä ei sanottu ääneen, sitä ei ollut.

Hyvät ja lämpimät välit mulla on äitiini silti. Ymmärrän sen, että äitini on täysin eri sukupolvea ja tavat olivat toisenlaiset aikoinaan. Mulla ja omalla nyt jo aikusella tyttärelläni välit ovat paljon ... miten sitä nyt kuvailisi.... avoimemmat.
 
Vierailija
Hyvä suhde. Äitini on parhaansa tehnyt ja minua rakastanut. Se riittää. Kuten riittää minunkin lapsilleni. Tiedän, miten paljon lapsiani rakastan, ja sitä kautta olen varma, että äitini on rakastanut minua ja veljeäni yhtä paljon. Virheitä toki teemme kaikki. Toistan varmasti itse tietämättäni äitini sekä hyviä että huonoja toimintamalleja, mutta tietoisesti jatkan hyviksi havaitsemiani asioita ja vältän ehkä joitakin mielestäni ei-niin-hyviä toimintamalleja.
 
-
Ei meillä mitenkään erityisesti tunteita näytetty, halattu tai muuta. Ei vaan kai sovi luonteeseen (itse kullakaan). Enkä ole koskaan halunnut mitään tuntojani tilittää äidille.

Mutta silti tiedän, että meillä on hyvä suhde ja tiedän äidin ihan vilpittömästi rakastavan minua.
 

Yhteistyössä