Millä exä pois mielestä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "kesäheila"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
K

"kesäheila"

Vieras
Millä ihmeellä saisin exäni pois mielestäni kummittelemasta? Mies jätti minut lapsen kanssa viime kesänä toisen naisen vuoksi ( olimme naimissa, lapsi kolme v kun lähti ) . Nyt asuu tämän toisen naisen kanssa yhdessä.

Itselläni ei ole mitään mielenkiintoa exääni kohtaan. Hän suorastaan kuvottaa minua. Kukaan koskaan ei ole minua niin pahasti satuttanut kuin hän.

Aina välillä tulee jotain häivähdyksiä mieleeni, nytkin ruokaa laittaessa muistin viime kesän, ja miten odotin häntä kotiin... mitään kovin lämpöisiä muistoja ei exästä minulle loppujen lopuksi ole jäänyt, ilkeä ja itsekäs ihminen kaiken kaikkiaan. SILTI, voi miksi tämä tyyppi kummittelee elämässäni?

Olen käynyt muutamilla treffeillä, miehet ovat olleet mukavia ja kivoja, kohteliaita jne... kaikkea sitä, mitä exäni ei minulle ollut muutamaan vuoteen loppuaikoinamme. Vieläkään minusta mikään ei tunnu miltään. En haluaisi huonon parisuhteen ja petetyksi joutumisen haavojen pilata loppuelämääni, ja vaikuttaa siihen, etten pystyisi enää koskaan vakavampaan suhteeseen.

Millä pääsisin tästä kaiherruksesta eroon, tai miksi tätä voisi nimittää, ikävää se ei ainakaan ole, vai onko niin, että aika se vaan on joka parantaa haavat?
 
Ehkä olisi hyvä käydä jossain puhumassa kaikesta, saisit purettua kaikki ne tunteet sisältä pois. Onhan teillä varmaan ollut jotain hyvää ja sitä on ikävä. Mulla meni kaks vuotta kun toivuin erosta.
Sit oli myös sellanen älytön suhde, jossa oli paljon intohimoa ja yhteyttä, mut se mies teki kuitenki paljon pahaa mulle. Ärsyttää ja ihmetyttää et miten mulla voi olla sitä ikävä. Oon tullu vähän sellaseen tulokseen, että sillä oli jonkinasteinen luonnehäiriö (kaks ihan erilaista puolta) Toisaalta oli valtavan ihana ja toisaalta ihan kamala. Pitänyt vaan järjellä ajatella, että sellanen repii vaan rikki.
Mut joo, suosittelen kyllä, että varaisit ajan jostain että saisit käytyä asiaa läpi.
 
Itse asiassa kävin juttelemassa viime kesän lopulla työterveyspsykologille, kun oli tosi paha olla. Kavereiden kanssa olen myös jutellut asiasta paljon, ja jossain vaiheessa tuntuikin, että alkoi jo helpottamaan. Ja tottakai siis on koko ajan parempi olo, mutta ärsyttää, että miltein joka päivä jossain vaiheessa exä pulpahtaa mieleen, enkä nyt tarkoita, että edes mitenkään hyvässä mielessä.En todellakaan kaipaa sitä narsistia elämääni, eikä loppuvuodet exän kanssa olleet mitään ruusuilla tanssimista.

Nyt kun olen käynyt muutamilla treffeillä, ja tavannut oikeasti tosi mukavia miehiä, niin tuntuu siltä, että joku itsesuojeluvaisto klikkautuu päälle, enkä uskalla luottaa, tai ajatella mitään sen pidempiaikaista suhdetta kenenkään miehen kanssa :(

Haluaisin luottaa, uskoa, rakastaa, mutta en vaan uskalla heittäytyä tunteiden vietäväksi...
 
No, se on vaan pakko uskaltaa jos ei halua olla loppuelämäänsä yksin.
Mun mielestä yksinjääminen ois pelottavampaa.
Oothan sä nyt varmaan oppinut paljon asioita ja hälytyskellot alkaa soida jos joku asia on ihan vinksallaan.
Tai sit sä et oo vaan vielä valmis.
 
Joo, olen kyllä oppinut paljonkin elämästä viimeisen vuoden aikana. Jotenkin tuo petetyksi tuleminen on ainakin ollut minun kohdalla niin loukkaavaa ja satuttavaa, että siitä on ollut tosi vaikea toipua.

Suhde oli loppuaikoina todella vaikea, pahinta oikeastaan se, että multa vietiin siinä itsetunto ja kaikki omanarvontunto kokonaan. Hyvä toisaalta, että mies jätti, tosin siinäpä se se särö minuun tulikin, kun se piti tehdä noin satuttavalla tavalla.

Nyt onkin itsellä miettimistä ja pohtimista, onko miehet oikeasti niin mukavia, joita olen esim. tavannut? Feikkaako ne vaan vai miksi ovat olleet mukavia.

Kai mut on sitten niin henkistesti tallottu exän toimesta, että on vaan vaikeaa aloittaa uutta suhdetta, tai sit mä vaan en ole vielä valmis.. miksikään vanhaksi piiaksi en kyllä haluaisi ryhtyä ihan lopullisestikaan.

OIkein suututtaa kuinka helppoa tuntuu miehellä tuo eroaminen olleen. Tietysti onhan se mukavaa, kun on olkapää johon nojata perheensä jätettyään...
 
Erosta on vasta vajaa vuosi. Ei sulla ole vielä mitään kiirettä uuteen suhteeseen. Ihan rauhassa opettele tuntemaan ittesi, rakenna itsetuntoasi takaisin ja opettele nauttimaan elämästä. Mieti ihan rauhassa exääsi ja jossain vaiheessa huomaat ettei enää kiinnosta puida sitä mielessään missään mielessä. Kun olet käsitellyt asioita tarpeeksesi ja tapaat sopivan miehen niin sitten anna vaan mennä. Koskaan ei voi olla varma etteikö tulisi satutetuksi uudestaan, muuta kuin olemalla yksin ja jos ei halua olla yksin on riski tulla satutetuksi. Luottamus voi olla alkuun hankalaa, mutta suhteessa täytyy vaan tehdä päätös luottaa. Ja usein auttaa, kun voi uuden kumppanin kanssa jutella vielä näistä asioista. Anna itsellesi aikaa.
 
Jotenkin vaan tuntuu, että vuosi on huisin pitkä aika, mutta tietyllä tavalla kuitenkin lyhyt. Olen päättänyt visusti, etten katkeroidu, reipastun, alan luottamaan ihmisiin, eiväthän kaikki voi exän kaltaisia olla.

Mutta joskus vaan se mörkö nostaa päätään mussa, ja alan miettiä, miten väärin on että mut petettiin, loukattiin, haukuttiin, syyllistettiin ja poljettiin maahan ja nyt se exä on niin onnellinen sen naisen kanssa jonka kanssa pettivät mua. Elämä ei ole reilua. Se on kyllä opettavaista, ehkä jonain päivänä mullakin on vielä ihminen, johon luottaa, jota rakastaa ja jonka kanssa on hyvä olla <3
 
Sä oot joutunu kasvamaan samassa asiassa kuin minä (luulisin) eli siinä, että ei alistu huonoon kohteluun ja osaa pitää omat rajansa. Olet varmaan liian kauan sietänyt tuota pa#kaa ja siksi se toipuminen kestää. Minä ainakin olen ollut vihainen myös itselleni, että miksi en ole arvostanut itseäni tarpeeksi.
Ja toiset ihmiset ei elä niin syvästi ja sydämellään (esim. sun ex-mies?), sillon se ei pysty tuntemaan myöskään niitä hyviä tunteita samallalailla. Et ei kannata sitä kadehtia.
Kannattaa muuten vilkaista jotain kirjoja/nettitietoa läheisriippuvuudesta (Tommy Helstenin kirjat hyviä), koska sun käytös vaikuttaa vähän siltä.
 
[QUOTE="kesäheila";29929661]Jotenkin vaan tuntuu, että vuosi on huisin pitkä aika, mutta tietyllä tavalla kuitenkin lyhyt. Olen päättänyt visusti, etten katkeroidu, reipastun, alan luottamaan ihmisiin, eiväthän kaikki voi exän kaltaisia olla.

Mutta joskus vaan se mörkö nostaa päätään mussa, ja alan miettiä, miten väärin on että mut petettiin, loukattiin, haukuttiin, syyllistettiin ja poljettiin maahan ja nyt se exä on niin onnellinen sen naisen kanssa jonka kanssa pettivät mua. Elämä ei ole reilua. Se on kyllä opettavaista, ehkä jonain päivänä mullakin on vielä ihminen, johon luottaa, jota rakastaa ja jonka kanssa on hyvä olla <3[/QUOTE]

Uskon että varmasti on. :) Ei toi uusien miesten treffailukaan pahaa tee. Sillä saa hyvin ajatuksia irti menneestä ja itseluottamusta nostettua. Mut vakavaan suhteeseen ei kannata syöksyä ennen kun todella tuntuu siltä. Sitä on valmis sitten kun menneisyys ei aiheuta suuria ongelmia uuteen suhteeseen, sitäkään ei voi aina tietää kuin kokeilemalla. Ja uskon et ihan kaikista menneisyyden haamuista ei välttämättä lähes koskaan yli pääsekään, mutta jos niiden kanssa oppii elämään ihmisiksi ja oppii olemaan tuomatta niitä liiaksi uuteen suhteeseen niin se on hyvä. Mut vuosi on lyhyt aika ja en kyllä usko et kukaan toipuu siinä ajassa niin hyvin tollasesta kokemuksesta että olisi valmis uuteen suhteeseen.
 
Todella, ja ihan totta mä jostain syystä siedin todella halpamaista kohtelua ihan liian kauan.Kuvittelin, että kyllä se suhde siitä vielä paremmaksi muuttuu,ja mihen käytös mua kohtaan... jotenkin sitä vaan sitten turtui siihen huonoon ja pskaan kohteluun, pahaan oloon, kuin että olisi lähtenyt lapsen kanssa uutta elämää elämään. Olisi vaan pitänyt tajuta lähteä ITSE siitä suhteesta, eikä joutua vielä lisää lattianrakoon poljettavaksi. Nyt saan sitten nuolla haavoja ilmeisen pitkään....

Hyvin ollaan kyllä lapsen kanssa ihan kahdestaankin pärjätty. Kunpa olisi silloin ollut niitä voimia jo paljon aikaisemmin, ja lähtenyt huonosta suhteesa.

En kyllä toisaalta koe olevani läheisriippuvainen -ainakaan enää- ehkä vielä vuosi sitten olin, mutta kummasti elämä opettaa, ja sitä on tullut paljon itsevarmemmaksi ja vahvemmaksi tietyissä asioissa ja omassa pärjäämisessä. Mä pystyn, pärjään, osaan ja selviydyn!!

Ainoa pelko on se, etten enää uskalla alkaa suhteeseen, ja pelkään että mua siinä mielessä taas satutettaisiin. Mutta kiitos vierass tuosta kirjavinkistä :)
 
samoja täällä pohdiskelen..monta asiaa on paremmin ja selkeempää kuin yhteiselon aikaan,mutta ne on sellasia arjen järjestelykysymyksiä kumminki. Miut jätettiin kun tarvis tilaa itelleen,uus naisystävä ei ainakaan het tullu tietoon,pettämista oli ollu aiemmin ja luulin siitä oli päästy yli ja yhteiselo oikeasti olis ollu mahdollista.
Välillä on parempia päiviä, etenkin työpäivät menee jo ihan ok mutta viikonloppuihin on pakko kehitellä ohjelmaa ettei vaan mietiskelisi ja ikävöisi. aikaa on menny kohta puol vuotta. Terapiaan oli ihan pakko mennä että sain pään piettyy jotenkin toimintakuntosena ja ensimmäisiä kommentteja oli että vuosi ainakin menee,ehkä kaksi ennen ku voi sanoo ett olis toipunu.
 
Mullakin on ollut juuri noin, mitä "mie" kirjoitti, että ne lapsivapaat viikonloput on ollut pakko dumpata täyteen ohjelmaa. Joskus kun on joutunut olemaan ilman mitään tekemistä, niin olo on ollut todella hirveän yksinäinen ja kurja. Koitan pitää itseni kiireisenä, että olisi koko ajan tekemistä... joskus sitä on iltaisin niin puhki, että vaan kaatuu sänkyyn miltein suorilta jaloilta.

Laastarisuhdettakin kokeilin hetken, mutta lapsen kanssa vaikeaa, ja lopulta laastari olisi halunnut enemmän kuin minä, eli suhteeseen, eli sekään ei oikein toiminut, sillä en ole vaan valmis aloittamaan mitään vakavampaa parisuhdetta.
 
miusta tuntuu laastarointi suhdekentällä aika vieraalta ja pahalta,toista suunnilleen hyväks käytetään ett oma paha olo vähän lievenis. Tosiasiassa erotyö ottaa aikansa ja sitä ei juurikaan voi nopeuttaa..
 
[QUOTE="mie";29929925]miusta tuntuu laastarointi suhdekentällä aika vieraalta ja pahalta,toista suunnilleen hyväks käytetään ett oma paha olo vähän lievenis. Tosiasiassa erotyö ottaa aikansa ja sitä ei juurikaan voi nopeuttaa..[/QUOTE]

Silloin se laastarisuhde toimii, kun kumpikin tietää "pelin" säännöt ja sitoutuu niihin. Niin tässä minunkin tapauksessa alkuun... molemmat oltiin suht vasta eronneita, kaivattiin läheisyyttä, ei sitoutumista. Kumpikin sanoi, ettei halua mitään muuta, kunhan joskus nähdään, nukutaan yhdessä, puhutaan pskoista suhteistamme jne... valitettavasti, vaikka molemmat oltiin sovittu nuo pelisäännöt, ja oltiin tietoisia siitä, ettei kummankaan pitänyt haluta mitään sen vakavampaa, ei se sitten käytännössä kuitenkaan toteutunut:( ihan sovussa päätettiin lopettaa laastarointi toisiamme kohtaan.
 
[QUOTE="kesäheila";29929970]Silloin se laastarisuhde toimii, kun kumpikin tietää "pelin" säännöt ja sitoutuu niihin. Niin tässä minunkin tapauksessa alkuun... molemmat oltiin suht vasta eronneita, kaivattiin läheisyyttä, ei sitoutumista. Kumpikin sanoi, ettei halua mitään muuta, kunhan joskus nähdään, nukutaan yhdessä, puhutaan pskoista suhteistamme jne... valitettavasti, vaikka molemmat oltiin sovittu nuo pelisäännöt, ja oltiin tietoisia siitä, ettei kummankaan pitänyt haluta mitään sen vakavampaa, ei se sitten käytännössä kuitenkaan toteutunut:( ihan sovussa päätettiin lopettaa laastarointi toisiamme kohtaan.[/QUOTE]

Ei tunteet tottele sopimuksia, joten älä nyt ainakaan tuollaisesta "laastariasi" syyttele.

Mutta alle vuosi on lyhyt aika ja vuodenaikojen vaihtuessa varmasti tulee mieleen, miten asiat oli viime vuonna. Etkä sinä exää voi kokonaan unohtaa koskaan, onhan hän lapsesi isä. Ajan kanssa pitää vaan löytää rauha ja jättää katkeruus (joka tilanteessasi on ihan luonnollista) taakseen. Mutta anna itsellesi aikaa, ei sinulla ole kiire uusiin suhteisiin. Varmasti joku joskus taas kolahtaa. :)
 
Huomasin tässä nyt varsinkin, kun kesä tekee tuloaan, että viime vuoden tunteen tulevat pintaan.. sama jouluna, alkukeväästä ja nyt taas, kun selkeästi vuodenaika vaihtuu. Onneksi meillä meni viime vuonna tähän aikaan jo niin huonosti exän kanssa, että ne tunteet eivät ole mitään kaunista muisteltavaa, se uusikin oli sillä jo kuvioissa ( sitä en silloin vielä tiennyt ) ja käytös tosi ikävää minua kohtaan.

Jonkinlaista haikeuden- ja epäonnistumisen tunnetta kylläkin on mukana näissä mun tuntemuksissa :( Mutta toivottavasti ensi vuonna, kesän alussa, olisi jo ihan toisenlainen fiilis. Aika kai se sitten loppupelissä on se taikuri, joka haavat hoitaa.

Uuteen suhteeseen en tosiaankaan ole valmis hyppäämään. En halua tuoda näitä tuntemuksia uutta suhdetta pilaamaan, enkä vanhan suhteen ongelmia uuteen suhteeseen.. kaipa tästä vielä yli pääsee, kun ensin unohtaa nuo vanhat asiat tai ainakin pääsee niistä yli. Anteeksi en varmaan koskaan pysty exälle antamaan..
 
miule henk.koht. taitaa olla suurin ongelma just nyt ett tajuaa ett on välillä hirvee ikävä ja silti joitakin asioita ei vaan oikeestikaan vois hyviks muuttaa! sit kun väkisin arjessa näkee lasten takia ja tietää ett toinen puuhaa kovasti uutta suhdetta viralliseks ni on ihan kauheen hylätty olo.Itsekunnioitus ei oo itestäänselvyys,pitää erikseen selittää itelleen että on ihan hyvä tyyppi ja toisen on tapiio ku ei tajunnu.
 
"mielle", että kuule kyllä me tästä yli päästään :) Mä oon päättänyt , ettei yksi mies mun elämääni kaada!! Elämä jatkuu, ei saa katkeroitua! Kyllä mullakin noita huonoja hetkiä tulee, vaikken uutta suhdetta pysty vielä edes ajattelemaan, ja se exä putkahtelee mieleen liiankin usein, onneksi nykyään vaan harvemmin ja harvemmin :)

Miehille tuntuu vaan olevan niin helppoa toi eroaminen. SIitä vaan hypätään uuteen suhteeseen ja muutetaan kimppaan uuden naisen kanssa, ex vaimon jäädessä lapsen kanssa kahdestaan. Kyllä se on miehille helppoa!
 
[QUOTE="kesäheila";29930859]"mielle", että kuule kyllä me tästä yli päästään :) Mä oon päättänyt , ettei yksi mies mun elämääni kaada!! Elämä jatkuu, ei saa katkeroitua! Kyllä mullakin noita huonoja hetkiä tulee, vaikken uutta suhdetta pysty vielä edes ajattelemaan, ja se exä putkahtelee mieleen liiankin usein, onneksi nykyään vaan harvemmin ja harvemmin :)

Miehille tuntuu vaan olevan niin helppoa toi eroaminen. SIitä vaan hypätään uuteen suhteeseen ja muutetaan kimppaan uuden naisen kanssa, ex vaimon jäädessä lapsen kanssa kahdestaan. Kyllä se on miehille helppoa![/QUOTE]

Miehet ei pärjää yksin, ne tarttee jonkun joka huolehtii niistä kun ne on siihen tottuneet. Ei se tarkota silti sitä että ne olis siinä uudessa suhteessa onnellisia. Ero pitää työstää ennen uuteen suhteeseen ryntäämistä muuten se uusi suhde ei toimi. Siinä kelataan vaan exää ja miten vaikeeta sen kans oli ja jatkuvasti vertaillaan. Kaikki on nii hienoo ja upeeta ja uutta kun on kiima päällä. Se kiima menee kyllä ohi viimeistään kahden vuoden sisällä ja uusi akka kyllästyy oleen uusperheen äitinä ja tajuaa että ei helvetti, ton äijän mukula on tullu tohon jäädäkseen ja sitä on pakko sietää tossa säännöllisesti, kävi se miten paljon hermoille tahansa. Arki tulee äijän uuteen suhteeseenkin ennemmin tai myöhemmin.Tarpeeksi kauan kun jauhaa siitä exmuijastaan niin se uusi nainen kyllästyy ja heivaa miehen helvettiin.Siinä mies sitte ihmettelee että mikähä minussa oli vikana kun en kelvannu ja taas juostaan uuteen suhteeseen.Siinä vaiheessa onki taas uus pieni mukula joka jää äidilleen ja mies vaihtaa maisemaa.
Vuosi on tosi lyhyt aika, varsinkin jos suhde päättyy niin että tulee yllättäen jätetyksi kuten sulle ilmeisesti kävi.
Ensimmäinen puoli vuotta menee pelkästään shokista toipumiseen ja siihen että saa arjen rullaamaan muksun kanssa.Kyllä se uusi rakkaus tulee elämääsi mutta ajan kanssa. Se tulee siinä vaiheessa kun sä olet toipunut erosta ja olet valmis uuteen suhteeseen.Kannattaa toipua jos haluaa elää seesteistä ja tasapainoista elämää.
 
[QUOTE="kesäheila";29930859]
Miehille tuntuu vaan olevan niin helppoa toi eroaminen. SIitä vaan hypätään uuteen suhteeseen ja muutetaan kimppaan uuden naisen kanssa, ex vaimon jäädessä lapsen kanssa kahdestaan. Kyllä se on miehille helppoa![/QUOTE]

En usko että tämä on mitenkään sukupuolisidonnainen juttu ja tuo lapsiasia (joka valitettavasti tuntuu olevan melko sukupuolisidonnainen) oikeasti päinvastoin vaikeuttaa tai jopa estää monta miestä eroamasta. Sillä kyllä useimmat miehet lapsistaan niin paljon välittää, että heistä eroon joutuminen on todella rankkaa, vaikka käytännön tasolla elämä on tietysti helpompaa kun ei tarvitse lapsesta huolehtia. Tuskin sinäkään haluaisit lapsesta luopua ja tavata häntä vain joka toinen viikonloppu?

Mutta tietysti ero on aina helpompi sille, joka on ehtinyt päätöstä työstää ja jolla jopa on jo uusi suhde meneillään. Jätetyllä on rankempaa, sukupuolesta riippumatta.

Voisithan ehdottaa exälle viikko-viikko-systeemiä, jos haluat jakaa vastuun lapsesta tasapuolisemmin. Vai onko se etäisyyden tai muun syyn takia mahdotonta?
 
Rauhassa se on parhain olla ja katsella, alkamatta suin päin uuteen suhteeseen. Miehellä ei ole mitään mielenkiintoa olla lapsensa kanssa "ylimääräistä". Tällä tarkoitan noita viikonlopputapaamisia joka toinen viikko. Kesälomaakin mies ilmoitti viettävänsä lapsensa kanssa enintään viikon ( joka kirjattiin lasten tapaamissopimukseenkin ). ei yhtään enempää...

Mutta ei haittaa, vaikka josku raskasta onkin. Rakastan lastani ja viihdyn hänen seurassaan, toisin kuin isänsä koskaan. Ehkä se arki hällekin vielä uuden rakastajansa kanssa koittaa. Mä ainakin haluan selvittää pääni ensin vanhasta suhteesta selväksi, ennen kuin aloitan uuden suhteen mahdollisesti jonain päivänä.
 

Yhteistyössä