S
Saagamaria
Vieras
Hei! Auttakaa minua selvittämään ajatuksiani, sillä yksin en taida enää selvitä.
Seurustelua ja uusioperhe elämää on pian kolme vuotta takana. Kuten arvata saattaa, ylä- ja alamäkiä on riittänyt, mutta tässä ja nyt kaikki on päällisin puolin hyvin. Olemme molemmat 3kympin paremmalla puolella.
Mieheni on hyvin voimakas persoona, urheileva, nykyisin naisten ihannoimassa ammatissa. Hän on tapojensa orja, suojeleva, päättäväinen suora ja rehellinen. Kolmessa vuodessa tuntuu, että olen kadottanut itseni hänen kanssaan. Voiko kysymys olla kurjasta lapsuudestani (alkoholisti isä) vai omasta heikkoudestani kun en ole löytänyt elämään oikeita suuntaviivoja, mutta tuntuu, että hän hallitsee minua täysin. Välillä hän kietoo minut valtavaan rakkauteen ja samassa hetkessä paiskaa sanoilla niin jumalattoman kauas.
Mies puuttuu jatkuvasti meikkaamiseeni ja pukeutumumiseeni - en hänen mukaansa kunnioita häntä, koska en osaa olla vähemmän laittamatta itseäni. Hän ei voi ymmärtää miksi naisen tarvitsee meikata. Selitykset omasta hyvän olon tunteesta ja siistinä olemisesta ei mieheen uppoa. Hänen mukaan naisilla on tarve vain kiinnittää näillä asioilla miesten huomio. Samalla kun olen eturintamassa koko naiskunnan puolesta, mietin samallla, miten typerä olen, kun lähden koko asiasta jauhamaan ihmisen kanssa, joka ei hyväksy minulle 5 min aamuista meikkaamista ja farkkuja ja trikoopaitaa ylle. Kun ehdin urheilla enemmän, hän saa pian luikerreltua kysymyksen ilmaan, ketä varten sitä teen. Hän on siis epävarma.
Ja kun hyvänä hetkenä otamme tämän hänen ongelmansa esille, hän selittää, että ei kestä muiden miesten katseita hänen puolisossaan (joka on myös syy miksi emme käy ulkona edes yhdessä eikä hän halua kutsua työkavereitaan meille, jotka ovat valtaosaltaan miehiä). Eräällä kauppareissulla ollessamme mieheni kanssa vastaan tuli 10 vuoden takainen miespuolinen luokkakaveri. Tervehdimme ja emme jääneet juttelemaan. Jatkoimme kauppaostoksia ja ilma jäätyi hetkessä. Myöhemmin miehen fiiliksiä kysyessäni, sain vastauksen, että en ollut kertonut ketä olin tervehtinyt ja oli mielessään veikkaillut että kysymys on jostain exästä tms. Jälleen epävarmuutta.
Olen itse luonteeltani iloinen ja sosiaalinen ihminen.Takana ei ole seksiseikkailuita tms - olen aina ollut seurustelevaa sorttia. Minulla on ollut ennen avopuolisoni tapaamista paljon kavereita niin miehissäkin ja naisissa, mutta heikko kun olen, olen kadottanut heidät ympäriltäni. Mies on myös seurustellut pitkään aiemmin, kunnes oli ihastunut toiseen naiseen. Tavatassamme hän kertoi, kuinka hän on muuttunut ja oppinut luottamuksen arvostamisen ym, johon en tiedä enää miten päin uskoa.
Ihmettelen miten olen antanut kaiken tapahtua. Mies onnistuu vakuuttelemaan huonona hetkenään, että olen huono äiti, puoliso, työntekijä, ihminen - vaikka tiedän sisimmissäni, ettei tuo ole totta, ei se ole voinut olla vaikuttamatta itsetuntooni. Kun olemme lasten kanssa kotona ja mies tulee kotiin, kaikki ovat jännittyneitä millä tuulella hän on. Osaan itsekin tietysti olla pikkumainen ja suuttua välillä aivan turhasta, mutta miksi minusta tuntuu, että mies saa todella tikustakin asian. Hän raivoaa, kertoo etten ole hänen luottamuksensa arvoinen, en kunnioita häntä, pysy yhteisissä sopimuksissa, haluaa erota ja etsiä naisen joka arvostaa häntä. Päivää myöhemmin hän katuu käytöstään ja ihmettelee itseään ja minä olen taas maailman ihanin ihminen. Ja minä annan anteeksi.
Tänään kaikki oli hyvin, kunnes hän tuli kotiin ja kodin ulko-ovi oli ollut auki. Hän sai tästä raivokohtauksen jota poikani seurasi silmät suurina. Tiesin, ettei mikään järkevä sana häneen uppoaisi, joten lähdimme muksuni kanssa kotoa muutamaksi tunniksi pois. Tuntuu, että kuukausi toisen jälkeen tilanteet ovat vain pahentuneet. En halua, että poikani näkee ja oppii roolimallin mieheltä, kuinka naista saa lytistää ja nakertaa..
Nyt kotona on jäätävä hiljaisuus ja mietin, miten pyristelen itseni irti. Lapseni on samassa koukussa häneen kuin minäkin - toisaalta hänen valtavaa rakkauttaan ja sopimuksissa pysymistä ym osaa paljon arvostaa, mutta se valtava raivo ja pilkun viilaaminen joka nousee yht äkkiä pyyhkii joka kerta mielestä sen, miksi tätä ihmistä oikeasti rakastan. Mitä oikein teen väärin saadessani tuon saavin niskaani?
Mietin vain sanaa "elämänilo" ja mietin, mitä se enää on. Sitäkö, että täytyy ottaa irti hyvistä päivistä kaiken minkä pystyy ja olla olevinaan ajattelematta, ettei enää samaa tuskaa tule, jonka hän joka kerta sisälläni aiheuttaa.
Miten saan itseni irti tästä ja pystynkö siihen. Mitä se tekee lapselleni, kun hän kokee jo toisen eron pienen elämänsä aikana. En haluaisi luovuttaa, mutta mitä tehdä kun puhuminen ei enää auta. Antakaa neuvoja ja kertokaa kokemuksianne, sillä itse en enää tiedä mitä ajatella.
Seurustelua ja uusioperhe elämää on pian kolme vuotta takana. Kuten arvata saattaa, ylä- ja alamäkiä on riittänyt, mutta tässä ja nyt kaikki on päällisin puolin hyvin. Olemme molemmat 3kympin paremmalla puolella.
Mieheni on hyvin voimakas persoona, urheileva, nykyisin naisten ihannoimassa ammatissa. Hän on tapojensa orja, suojeleva, päättäväinen suora ja rehellinen. Kolmessa vuodessa tuntuu, että olen kadottanut itseni hänen kanssaan. Voiko kysymys olla kurjasta lapsuudestani (alkoholisti isä) vai omasta heikkoudestani kun en ole löytänyt elämään oikeita suuntaviivoja, mutta tuntuu, että hän hallitsee minua täysin. Välillä hän kietoo minut valtavaan rakkauteen ja samassa hetkessä paiskaa sanoilla niin jumalattoman kauas.
Mies puuttuu jatkuvasti meikkaamiseeni ja pukeutumumiseeni - en hänen mukaansa kunnioita häntä, koska en osaa olla vähemmän laittamatta itseäni. Hän ei voi ymmärtää miksi naisen tarvitsee meikata. Selitykset omasta hyvän olon tunteesta ja siistinä olemisesta ei mieheen uppoa. Hänen mukaan naisilla on tarve vain kiinnittää näillä asioilla miesten huomio. Samalla kun olen eturintamassa koko naiskunnan puolesta, mietin samallla, miten typerä olen, kun lähden koko asiasta jauhamaan ihmisen kanssa, joka ei hyväksy minulle 5 min aamuista meikkaamista ja farkkuja ja trikoopaitaa ylle. Kun ehdin urheilla enemmän, hän saa pian luikerreltua kysymyksen ilmaan, ketä varten sitä teen. Hän on siis epävarma.
Ja kun hyvänä hetkenä otamme tämän hänen ongelmansa esille, hän selittää, että ei kestä muiden miesten katseita hänen puolisossaan (joka on myös syy miksi emme käy ulkona edes yhdessä eikä hän halua kutsua työkavereitaan meille, jotka ovat valtaosaltaan miehiä). Eräällä kauppareissulla ollessamme mieheni kanssa vastaan tuli 10 vuoden takainen miespuolinen luokkakaveri. Tervehdimme ja emme jääneet juttelemaan. Jatkoimme kauppaostoksia ja ilma jäätyi hetkessä. Myöhemmin miehen fiiliksiä kysyessäni, sain vastauksen, että en ollut kertonut ketä olin tervehtinyt ja oli mielessään veikkaillut että kysymys on jostain exästä tms. Jälleen epävarmuutta.
Olen itse luonteeltani iloinen ja sosiaalinen ihminen.Takana ei ole seksiseikkailuita tms - olen aina ollut seurustelevaa sorttia. Minulla on ollut ennen avopuolisoni tapaamista paljon kavereita niin miehissäkin ja naisissa, mutta heikko kun olen, olen kadottanut heidät ympäriltäni. Mies on myös seurustellut pitkään aiemmin, kunnes oli ihastunut toiseen naiseen. Tavatassamme hän kertoi, kuinka hän on muuttunut ja oppinut luottamuksen arvostamisen ym, johon en tiedä enää miten päin uskoa.
Ihmettelen miten olen antanut kaiken tapahtua. Mies onnistuu vakuuttelemaan huonona hetkenään, että olen huono äiti, puoliso, työntekijä, ihminen - vaikka tiedän sisimmissäni, ettei tuo ole totta, ei se ole voinut olla vaikuttamatta itsetuntooni. Kun olemme lasten kanssa kotona ja mies tulee kotiin, kaikki ovat jännittyneitä millä tuulella hän on. Osaan itsekin tietysti olla pikkumainen ja suuttua välillä aivan turhasta, mutta miksi minusta tuntuu, että mies saa todella tikustakin asian. Hän raivoaa, kertoo etten ole hänen luottamuksensa arvoinen, en kunnioita häntä, pysy yhteisissä sopimuksissa, haluaa erota ja etsiä naisen joka arvostaa häntä. Päivää myöhemmin hän katuu käytöstään ja ihmettelee itseään ja minä olen taas maailman ihanin ihminen. Ja minä annan anteeksi.
Tänään kaikki oli hyvin, kunnes hän tuli kotiin ja kodin ulko-ovi oli ollut auki. Hän sai tästä raivokohtauksen jota poikani seurasi silmät suurina. Tiesin, ettei mikään järkevä sana häneen uppoaisi, joten lähdimme muksuni kanssa kotoa muutamaksi tunniksi pois. Tuntuu, että kuukausi toisen jälkeen tilanteet ovat vain pahentuneet. En halua, että poikani näkee ja oppii roolimallin mieheltä, kuinka naista saa lytistää ja nakertaa..
Nyt kotona on jäätävä hiljaisuus ja mietin, miten pyristelen itseni irti. Lapseni on samassa koukussa häneen kuin minäkin - toisaalta hänen valtavaa rakkauttaan ja sopimuksissa pysymistä ym osaa paljon arvostaa, mutta se valtava raivo ja pilkun viilaaminen joka nousee yht äkkiä pyyhkii joka kerta mielestä sen, miksi tätä ihmistä oikeasti rakastan. Mitä oikein teen väärin saadessani tuon saavin niskaani?
Mietin vain sanaa "elämänilo" ja mietin, mitä se enää on. Sitäkö, että täytyy ottaa irti hyvistä päivistä kaiken minkä pystyy ja olla olevinaan ajattelematta, ettei enää samaa tuskaa tule, jonka hän joka kerta sisälläni aiheuttaa.
Miten saan itseni irti tästä ja pystynkö siihen. Mitä se tekee lapselleni, kun hän kokee jo toisen eron pienen elämänsä aikana. En haluaisi luovuttaa, mutta mitä tehdä kun puhuminen ei enää auta. Antakaa neuvoja ja kertokaa kokemuksianne, sillä itse en enää tiedä mitä ajatella.
